Kuusamossa sijaitseva Karhunkierros kilpailee Hetta-Pallaksen kanssa Suomen tunnetuimman vaellusreitin tittelistä, eikä suuria esittelytekstejä kaipaa. Reitti vie vaeltajan Oulangan kansallispuiston tunnetuimmille nähtävyyksille kuohuvien könkäiden, tunturimaisemien ja pohjoisten metsien tykö. Karhunkierros on monelle ensikosketus vaeltamiseen ja myös meille se oli ensimmäinen yhteinen täyspitkä vaellusreissu. Alla hyppäys menneisyyteen, juhannusviikolle 2022. Tarina on kirjoitettu jo silloin, mutta julkaistu pienellä pilkun viilauksella vasta nyt huomattavasti jälkikäteen.

Tiivistelmä

• Reitin pituus: 82 km + 2 km, 5 päivää (n. 16 km/päivä)
• Kulkuyhteydet: Bussiyhteydet useaan pisteeseen reitin varrella
• Opasteet: Reitti on merkattu maastoon oransseilla täplillä
• Puhelinkenttä: Satunnaisia katvealueita, mutta viestin kotiväelle sai lähetettyä päivittäin
• Maasto: Tunturi- ja vaaramaastoa, metsää ja vesiluontoa
• Vaativuus: Keskivaativa nousujen ja laskujen vuoksi

Valmistelut

Meille osui yhteinen loma juhannusviikolle ja mieli paloi pienelle vaellukselle pois arjen kiireestä sekä valmistautumaan loppukesään suunniteltuun Lapin vaellukseen. Olimme jo aiemmin pyöritelleet päissämme parin yön reissuja mm. Kurjenrahkaan ja Repovedelle, mutta hetkellisen harkinnan jälkeen päätimme lähteä hiukan pidemmälle reissulle — lomaa nimittäin oli kokonaisen viikon verran. Pitkän arpomisen ja eri kansallispuistojen kulkuyhteyksien selailun jälkeen päätimme toteuttaa ”pienen” vaelluksemme Kuusamossa ja kulkea 82 km mittaisen Karhunkierroksen.

Päätimme reissusta vajaata viikkoa ennen lähtöä, joten valmistelujen kanssa tuli pieni hoppu — varsinkin, kun otetaan huomioon, että olimme edellisen syksyn viikonloppuvaelluksilla todenneet, että varustelistaa oli tarve päivittää. Isoimpana motivaationa tähän oli rinkkojen keventäminen selän ja hartioiden säästämiseksi. Ennen reissua ostimme molemmat jo pitkään ajatustasolla harkitut uudet rinkat: Jenni Osprey Eja 58 W -rinkan (1,2 kg) ja Eemeli Osprey Aether Pro -rinkan (1,8 kg). Tämän lisäksi rinkoissa kävi melkoinen karsintaoperaatio ja mm. vaihtovaatteet, hiusharja ja deodorantti saivat kyytiä. Vaateosastolle saivat jäädä pääsääntöisesti lämpimät vaatekerrastot ja sadevaatteet.

Retkikeittimen päivitys Trangiaa kevyempään ei vielä tälle reissulle ehtinyt, joten mukaan lähti Trangia. Olimme kyllä kokeilleet MSR Pocket Rocket -keitintä aiemmin Nuuksiossa, mutta raketin sijaan se oli muistuttanut enemminkin piiputtavaa Ladaa, joten vielä emme uskaltaneet lähteä sen kanssa pitkälle vaellukselle. Teltan päivityksestä kevyempään olimme myös haaveilleet, mutta lopulta lähdimme liikkeelle Eemelin 3-kiloisella Jack Wolfskin Rocket 3 -teltalla. Jenni päätti lähteä reissuun talvimakuupussilla (Rab Ascent 900 w), koska alimmaksi yölämpötilaksi luvattiin viittä astetta ja kolmenvuodenajan makuupussin hankinta oli tässä vaiheessa vasta etäinen haave. Eemelille riitti kolmen vuodenajan Marmot Hydrogen 30, jonka comfort-lämpötila on 2 astetta.

Yksi reissun teemoista oli retkiruokarepertuaarin laajentaminen. Tätä varten hyödynsimme ruokien kuivaamista aiempaa monipuolisemmin ja kuivasimme mm. kanaa, suppilovahveroita, jauhelihaa, tomaattisosetta, kikherneitä, kananmunaa, kidneypapuja, hernekeittoa ja jauhelihabolognesea. Välipalana toimivat kuivatut hedelmät ja suolapähkinät sekä välipalapatukat. Mukaan lähti myös pussillinen salmiakkia — sen kohdalla painosta ei tingitty. Lähtiessä Jennin rinkka painoi vain 13 kg ja Eemelin 15 kg. Rinkkojen matala paino yllätti ja mietimme hetken, mitä olimme unohtaneet. Varsinkin Jennin rinkan paino oli tullut rytinällä alas Kolin 20 kg:sta kohtalaisen pienillä uhrauksilla.

1.    Ruka–Porontimajoki (17 km)

”Note to self: Älä enää ikinä pakkaa mitään ilmatäytteistä rinkan ulkopuolelle ilman suojaa.”

Vaikka Karhunkierros kuljetaan perinteisesti Hautajärveltä Rukalle päin, päätimme meille sopivampien kulkuyhteyksien vuoksi toimia nurinkurisesti ja startata Rukalta, jonne bussi toi meidät puolenpäivän aikoihin. Karhunkierroksen lähtöportti löytyi Kotipizzassa syödyn lounaan ja lyhyen keskustassa haahuilun jälkeen. Emme olleet huomanneet tarkistaa, miten reitti on merkitty, joten se aiheutti alkuun pientä epäselvyyttä, mutta parin kilometrin sisään selvisi, että Karhunkierros on merkattu maastoon oransseilla täplillä.

Reitti alkoi nousulla Rukan rinteille. Tässä vaiheessa dominoivat vielä ei-kovin-maisemalliset laskettelurinteet, joten emme lyhyestä harkinnasta huolimatta käyneet huiputtamassa Rukan korkeinta huippua. Auki revityt rinteet eivät vastanneet meidän käsitystämme erämaasta, joten Rukan rinteet kuljettiin verrattain ripeästi — tai ainakin niin ripeästi kuin polvet jyrkissä rinteissä sallivat. Rukan jälkeen sivistys jäi kuitenkin taakse ja seuraavana vuorossa oleva Valtavaara olikin jo reissun parhaimpia anteja. Valtavaaran rinteet tosin ottivat luulot pois heti alussa ja paikoitellen polun varteen oltiin asennettu köysiä kulkijoita avittamaan. Koska tämä oli vuoden ensimmäinen vaellusreissu ei-kovin-aktiivisen talvitauon jälkeen, rinkka selässä könyäminen kysyi normaalia enemmän sisua ja huumorintajua, mutta huipulta avautuneet avoimet maisemat Rukalle ja ympäröiville järville sekä kauempana sinertäville tuntureille palkitsivat vaivalloisen nousun jälkeen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja ylhäällä tarkeni t-paidalla. Huipulla oli lukuisten päiväretkeilijöiden lisäksi kuukkelikolmikko päivästä nauttimassa.

Valtavaara oli verrattain pitkä ja sisälsi lukuisia valehuippuja, joten laskeutuminen alas tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Tässä vaiheessa reissua koimme ensimmäisen vastoinkäymisen, kun Jennin makuualusta repesi katajaa ohittaessa. Oli melkoinen aivopieru pakata ilmatäytteinen alusta rinkan ulkopuolelle. Kyse ei ollut edes mistään pikkureiästä vaan reilun nyrkin kokoisesta repeämästä. Kaiken kukkuraksi halpaan alustaan ei sisältynyt erillistä korjaussettiä. Hetken meinasi iskeä epätoivo ja pelko koko viikon jatkuvista unettomista öistä, ja pohdimme jopa, pitäisikö palata takaisin Rukalle ja yrittää etsiä uusi makuualusta. Lopulta päätimme kuitenkin kokeilla olisiko jesari ihmeisiin pystyvän maineensa veroinen ja ryhtyä paikkaushommiin. Koska pikaisen kokeilun jälkeen ilma näytti pysyvän alustassa, uskaltauduimme jatkamaan matkaa. Fiilistä hajonnut alusta silti vei melkoisesti ja pieni kuumotus siitä, että seuraavat 76 km pitäisi selvitä rikkinäisellä alustalla jäi päälle. Note to self: Älä enää ikinä pakkaa mitään ilmatäytteistä rinkan ulkopuolelle ilman suojaa.

Heti Valtavaaran jälkeen oli edessä Konttaisen ylitys. Nousu oli yhtä jyrkkä kuin Valtavaaralle, mutta Konttainen oli Valtavaaraa lyhyempi ja matalampi, joten sitä oli kokonaisuudessaan vähemmän. Salmiakin ja lähestyvän taukopaikan tuoman motivaation voimin könysimme rinteen ylös ilman välitaukoja. Istuimme hetken huipulla ihailemassa kauniita järvimaisemia ja palkitsimme itsemme salmiakilla. Konttaisen jälkeen oli hetken aikaa tasaisempaa maastoa, jota seurasi pienemmän Mossorinvaaran ja ison Kumpuvaaran ylitykset. Kumpuvaaraa seurasi vielä vajaan neljän kilometrin matka Porontimajoelle tasaisessa, vaikkakin paikoitellen kivikkoisessa ja juurakkoisessa maastossa. Olimme kulkeneet koko matkan ilman pidempiä taukoja yhtä kyytiä, joten loppumatkasta alkoi jo väsymys painaa ja tästä syystä loppupäivän maisemista ei ole juuri muistikuvia. Sen verran alemmaksi metsään oltiin tultu, että hyttyset ja mäkärät muistuttivat tauoilla ensimmäisiä kertoja olemassaolostaan.

Telttapaikan etsimiseen ei liiennyt kauheasti energiaa ja päädyimme valitsemaan ensimmäisen pehmeältä ja tasaiselta näyttävän mättään tusinan muun teltan joukossa. Telttapaikan valinta ei lopulta ollut mikään nappisuoritus, sillä koemakuusta huolimatta teltan alle jäi valtava kuoppa. Siirtopuuhat eivät tässä vaiheessa enää huvittaneet, joten paikka sai luvan kelvata. Jenni, jolla oli rikkinäinen makuualusta, valitsi teltan tasaisemman puolen, kun Eemeli tarjoutui ritarillisesti nukkumaan kuoppaisella puolella ehjän alustansa kanssa. Eemeli onnistui onneksi kuitenkin sovittamaan nukkumapaikkansa niin, että takapuoli mahtui kuoppaan sopivasti ja nukkuminen onnistui kohtalaisesti.

Hetken levättyämme päätimme tehdä iltalenkin vajaan kilometrin päähän näköalamerkillä merkatulle paikalle. Teltta-alueelta lähti pieni kinttupolku, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan, mutta varmistimme suunnan vielä kompassin avulla — polkua kun ei oltu merkitty karttaan lainkaan. Lopulta kompassisuunta ei olisi ollut tarpeen, sillä polku johti kyllä oikeaan paikkaan, mutta ihan loppuun asti sitä ei voinut kävellä. Myrsky oli loppupäässä kaatanut kymmenittäin puita keskelle polkua, joten loppumatkan jouduimme kiertämään pöheikön kautta ja konttaamaan puunrunkojen lomassa ennen kuin saavutimme kallion kärjen korkella järven yllä. Kalliolta avautuneet näkynät alas järvelle ja pilvien lomasta pilkottava keskiyön aurinko kruunasivat päivän ja makuualustavastoinkäyminenkin pääsi unohtumaan.

2.    Porontimajoki–Ylikota (19 km)

”Aloimme varovaisesti miettiä olisiko rinkkaan sittenkin pitänyt pakata hyttyshatut ja torjunta-aine, mutta olimme vielä optimistisia siitä, että ei se tilanne varmaan enää pahemmaksi muuttuisi. Eikö niin?”

Aamu valkeni viileänä. Edessä oli kaksi pitkää päivää. Jennin makuualustasta oli vuotanut jonkin verran ilmaa pois, mutta oli sitä edelleen sen verran, että nukkuminen oli onnistunut. Muutama ensimmäinen kilometri tasaisessa metsässä ja satunnaisessa suomaisemassa saatiin vielä kulkea hyvällä säällä ennen kuin kaatosade iski. Koska Jennillä oli pelkkä sadeviitta ja Eemelillä kuoritakki, housujen lahkeet kastuivat väistämättä, mutta kesäisellä säällä se ei varsinkaan Eemeliä haitannut. Jenniä märät lahkeet puolestaan häiritsivät sen verran että lisäpainosta huolimatta kuorihousut palasivat repertuaariin seuraavalle reissulle.

Muutaman kilometrin päässä oleva Puurosuon laavu tuli nopeasti vastaan, sillä maasto oli siinä vaiheessa helppokulkuista. Sateesta huolimatta hyttysiä alkoi olla jo pienen armeijan verran. Jos Eemelin sietokyky märkiin housunlahkeisiin oli vienyt voiton, hyttysten kohdalla tilanne oli päinvastainen. Siinä missä Jenni piti vielä istumataukoa laavun edessä suuresti häiriintymättä, Eemeli kulutti tauon kävelemällä edestakaisin laavun ympärillä hyttysiä huitoen ja pikaista matkan jatkamista toivoen.

Sade taukosi pikkuhiljaa ja loppui samoihin aikoihin, kun saavuimme lähelle Juumaa, pienen Karhunkierroksen varrelle. Mietimme hetken tehdäkö poikkeama jo valmiiksi pitkältä reitiltä ja käväistä katsomassa Myllykoskea ja lopulta päätimme mennä. Poikkeama oli alle kilometrin suuntaansa. Olimme kuulleet pienestä Karhunkierroksesta ruuhkavaroituksia, joten siihen nähden ihmisiä oli liikkeellä yllättävän vähän. Myllykoskella oli parhaillaan työmaa uuden sillan rakennustöiden vuoksi, mutta toistaiseksi käytössä oli vanha silta. Jenni käväisi pikaiseen riippusillalla ottamassa koskesta pari valokuvaa, mutta seuraavat kulkijat jonottivat jo pääsyä sillalle, joten piipahdus jäi lyhyeksi. Palasimme takaisin reitille ja ihailimme koskea hetken vielä vastarannalta.

Matkaa oli takana jo runsaasti ja päivä oli jo pitkällä. Seuraava nähtävyys oli Jyrävän putous, jonne pysähdyimme pitämään lounastauon. Eemelille Jyrävä ja pieni Karhunkierros olivat tuttuja vuosien takaa, mutta Jennille kohde oli täysin uusi ja pauhaava putous teki suuren vaikutuksen. Hyttysiä alkoi olla aina vain enemmän, mutta Jennin kriteereillä vielä siedettävä määrä. Eemeli kuitenkin lisäsi päälleen pipon ja muuta pidempää vaatetta ja käveli edestakaisin jupisten ja hyttysiä huitoen puolet lounastauosta. Aloimme varovaisesti miettiä olisiko rinkkaan sittenkin pitänyt pakata hyttyshatut ja torjunta-aine, mutta olimme vielä optimistisia siitä, että ei se tilanne varmaan enää pahemmaksi muuttuisi. Eikö niin?

Kokkailu alkoi hiukan ikävästi, kun tajusimme toisen lusikan hävinneen — se oli todennäköisesti unohtunut leiriin. Makuualustavastoinkäymisen jälkeen kadonneeseen lusikkaan ei tahtonut aluksi riittää huumorintajua. Erityisesti luonnon roskaaminen harmitti, vaikka se tahatonta olikin. Jatkossa pitänee ostaa räikeän värisiä varusteita, koska luonnonväriset (tässä tapauksessa musta) hukkuvat helpommin. Kumpikaan ei hetken harkinnasta huolimatta jaksanut ruveta vuolemaan lusikkaa, joten ruokailu piti hoitaa samalla lusikalla.

Jyrävän jälkeen päivämatkaa oli vielä noin puolet jäljellä. Reitti seuraili alkuun pientä Karhunkierrosta ja Kitkajokea ja matkan varrella avautui lukuisia jylhiä maisemia alhaalla virtaavaan jokeen. Kaiken kaikkiaan tämä oli maisemallisesti reissun upein päivä. Harrisuvannon kohdalla oli toinen riippusilta, joka vei tyynen joen yli. Aurinko oli tässä vaiheessa tullut pois pilvestä valaisemaan joen pintaan. Pian riippusillan jälkeen iso ja pieni Karhunkierros lopulta erkanivat, pienen palatessa Juumaan ja ison jatkaessa Kitkajoen vartta eteenpäin.

Jokivartta oli kuljettu tähän asti pääsääntöisesti korkealla, mutta parin kilometrin päästä reitti laskeutui alas joen rantaan ja kulki vaihtelevissa havu- ja lehtipuumetsissä ja rantaniityillä. Rantaniityllä osuimme jonkin siellä pesivän linnun reviirille ja saimme linnulta melkoiset jäkätykset niskaamme. Alhaalla jokivarressa hyttyset runsastuivat ja hiukan ennen leiripaikkaa niitä oli jo kunnon armeija, joka vihdoin häiritsi jo Jenniäkin. Muutaman sekunnin tauot satumaisen kauniin jokirannan ikuistamiseksi valokuviin eivät olleet ensimmäisenä mielessä, sillä kymmenet hyttyset iskivät heti säärien kimppuun.

Tässä vaiheessa aloimme pikkuhiljaa hahmottaa toisen mokamme, joka veti vertoja aiemmalle makuualustakämmille. Kumpikaan ei nimittäin ollut ajatellut, että Karhunkierros on niin pohjoisessa, että siellä voisi törmätä räkkään. Koska Jenni oli viettänyt koillis-kairassa lukuisia juhannusviikkoja ilman merkittäviä hyttysarmeijoita, emme myöskään tajunneet, että etelämpänä olevalla Karhunkierroksella voisi olla jo täysi räkkä päällä. Kevennysoperaatiossa kyytiä saaneet hyttyshatut-, myrkyt-, ja Hydrokortison olivat siis kotona Helsingissä, jossa niistä ei ollut minkäänlaista iloa. Ihan mistä tahansa ei rinkankevennysoperaatiossa näemmä kannata tinkiä.

Leiripaikallamme Ylikodalla ei ollut ketään muita meidän lisäksemme ja mahdollinen syy selvisi, kun jouduimme heti massiivisen hyttyshyökkäyksen kohteeksi. Etelä-Suomen kasvatteina emme olleet ikinä nähneet missään niin paljon hyttysiä kerralla. Kun olimme heittäneet teltan ensimmäiseen vähänkään tasaiselta näyttäneeseen paikkaan, yrittäneet uutta teltanpystytysnopeuden maailmanennätystä ja sukeltaneet sisään ennätysvauhtia ilman koemakuuta, huokaisimme helpotuksesta. Niskat ja naamat olivat puremista punaisena. Ulkona kokkaaminen ei tullut kysymykseenkään. Pystytimme Trangian teltan eteiseen ja avasimme ruokaa sekoittaessa ovea sen verran, että käsi mahtui oven raosta läpi. Vaikka teltan eteisessä kokkailussa onkin omat riskinsä, maisemalounas joen varrella ei tällä kertaa tullut kysymykseenkään.

Ikävä kyllä yksi vedenhakumatka piti tehdä illalla. Keräsimme hetken rohkeuttamme ja uskaltauduimme ulos ja pinkaisimme joen rantaan ottamaan vettä ensimmäisestä mahdollisesta paikasta. Mukana tuli hyttysentoukkia juomarakkoon. Myöskään puskapissalla käyminen ei ollut erityisen mukava kokemus. Hampaidenpesu vaati pientä improvisointia ja iltapuhteisiin kuului telttaan päässeiden hyttysten listiminen ennen nukkumaanmenoa. Hyttysiin perinpohjaisesti kyrpiintynyt Eemeli ilmoitti lopulta, että ”ei enää ikinä Lappiin kesällä”, vaikka onkin sittemmin onneksi joustanut päätöksessään.

3.    Ylikota–Kiutaköngäs (19 km)

”Reilua kilometriä ennen leiriä alkoi kaukaa kuulua veden pauhua ja hämmästelimme, voiko Kiutakönkään ääni oikeasti kuulua niin kauas.”

Juhannusaaton aamu valkeni suomalaiselle juhannukselle tyypilliseen tapaan viileänä ja sateisena. Teltan ovien takana oli kymmenittäin hyttysiä aamupalaa odottamassa. Pitkän päivämatkan vuoksi halusimme päästä liikkeelle järkevään kellonaikaan, joten varustauduimme jo leirin kasaamiseen vesisateessa. Onneksemme sade hiljeni tihkusateeksi aamupalan aikana. Ikävä kyllä hyttyset eivät tihkusadetta kavahtaneet vaan odottivat verenhimoisina teltan ulkopuolella. Märkä teltta runnottiin rinkkaan hyttysineen päivineen pikavauhtia, että pääsisimme liikkeelle ja pois joen rannasta siinä toivossa, että ylempänä olisi vähemmän hyttysiä.

Matka alkoi pitkällä ja jyrkällä nousulla havumetsän siimeksessä. Kuten olimme toivoneet, hyttyset vähenivät hiukan ylöspäin mentäessä. Silti menimme reilun neljän kilometrin päässä olevan Jussin kämpän luona lyhyeksi hetkeksi sisätiloihin lepäämään, sillä itikkamäärä ylitti edelleen molempien huumorintajukynnyksen. Samalla söimme aamulla paistettua rieskaa ja juttelimme kahdelle muulle vaeltajalle, jotka kuvailivat, mitä kaikkea edessäpäin olisi hyttysten lisäksi luvassa.

Kahdeksan kilometriä eteenpäin olevan Ansakämpän kohdalla oli jo pidemmän tauon paikka, sillä olimme nälkäisiä, väsyneitä ja hiestä ja sateesta märkiä, ja lihakset olivat kipeät ja jumissa. Lounas oli venähtänyt poikkeuksellisen myöhäiseen ajankohtaan ja matkaa oli takana reilut 12 km. Kun näimme, että Ansakämpälle päästäkseen piti kävellä pitkät portaat alas ja myöhemmin takaisin ylös, ajattelimme syödä ylhäällä olevan pöydän ääressä, koska Jenni kieltäytyi lukuisten nousujen ja laskujen jälkeen könyämästä yksiäkään ylimääräisiä portaita. Pilvet näyttivät kuitenkin sen verran uhkaavilta, että lopulta Jennikin nöyrtyi menemään alas kämppään.

Kämpän pihalla oli yksi teltta, mutta itse kämppä oli tyhjä. Ripustimme märkiä varusteita hetkeksi kuivumaan ja Eemeli aloitti tulenteon edellisen käyttäjän jättämillä puilla samalla, kun Jenni kävi ulkona pilkkomassa uudet puut seuraavalle käyttäjälle. Hyttyset kävivät saman tien paljaiden säärien kimppuun, koska katkaistavien housujen lahkeet olivat jääneet tupaan kuivumaan. Tulenteko ei sujunut kovin mallikkaasti ja sytytyspaloja ei ollut matkassa. Onneksi meillä olisi ollut Trangia, mutta varsinkin Jennille tulenteko oli ylpeyskysymys — jo nyt on kumma, jos entinen partiolainen ei saa kamiinaan tulta tehtyä. Lopulta tuli saatiin pitkän taistelun jälkeen syttymään ja saimme kokattua Trangian kattilassa kamiina päällä jauhelihabolognesen. Ruoka oli uusi kokeilu, joten lopputulos hiukan jännitti, mutta se ennallistui hyvin ja maistui herkulliselta.

Taukomme aikana sade oli loppunut ja aurinko alkanut paistaa. Varusteet eivät ehtineet kuivua kunnolla, mutta kyllä ne päällä kuivuisivat nyt kun vettä ei enää tullut lisää. Ruokailun ja levon jälkeen portaat kämpältä ylös eivät myöskään tuntuneet ylimääräiseltä haasteelta. Matkaa oli vielä noin 7 km. Ensimmäiset pari kilometriä kulki ylhäällä ennen kuin polku laskeutui alas Oulankajoen varteen. Vähän Merenojan tulipaikan jälkeen piti jo kiivetä takaisin ylös. Tässä vaiheessa arvoimme jo valmiiksi kartan perusteella telttapaikkaa. Jenni ajatteli Kiutakönkään alajuoksulle merkittyä paikkaa, koska siellä olisi oletettavasti lyhyempi vedenhakumatka. Eemeli kuitenkin halusi mennä ylös Kiutakönkään leiripaikalle, koska ylempänä on usein vähemmän hyttysiä — hän jopa tarjoutui vedenhakijaksi siitä ilosta, että pääsisi paikkaan, jossa itikoita oli vähemmän. Leiripaikka olisi siis Kiutakönkään tulipaikka.

Reilua kilometriä ennen leiriä alkoi kaukaa kuulua veden pauhua ja hämmästelimme, voiko Kiutakönkään ääni oikeasti kuulua niin kauas. Kiutaköngäs se kuitenkin oli ja tulipaikalla ääni kuului jo selvästi. Etsimme tasaisen paikan ja Eemeli lähti lupaamalleen vedenhakumatkalle Jennin jäädessä kasaamaan telttaa. Kävi ilmi, että alhaalla oleva tulipaikka ei ollut enää toiminnassa vaan kartta oli vanhentunut. Kun saimme kamat telttaan, lähdimme tutkimaan Kiutaköngästä, joka oli kartan mukaan parisataa metriä edessäpäin. Meillä oli alkuun hankaluuksia löytää paikkaa, josta kosken näkisi kunnolla. Kosken pauhu oli kova, mutta näkyvyys ei ollut alkuun kovin hyvä. Lopulta löysimme kivan eväspaikan, jossa ei tuntunut olevan liikaa itikoita. Kävimme hakemassa ruoanlaittotarpeet teltasta ja palasimme rantaan.

Halusimme juhannuksen kunniaksi hiukan hifistellä ruoan kanssa. Ruokana oli siis täytettyjä lettuja ja jälkiruoaksi vadelmarahkaa valmiista jauheesta. Kun Eemeli kävi ruoan jälkeen hakemassa teevettä hän huomasi, että Kiutakönkäälle oli ihan oikea polku ja portaat vajaat sata metriä edessäpäin. Olimme siis olleet kärsimättömiä ja luovuttaneet liian aikaisin. Lähdimme ruoan jälkeen uudestaan tutkimaan ympäristöä. Kunnollinen paikka Kiutakönkään ihailuun löytyi lopulta kohtalaisen helposti, kun vain tajusi mennä riittävän pitkälle. Kiutaköngäs oli satoja metrejä pitkä ja virtasi jykevien kallioseinien välissä korviahuumaavan pauhun saattelemana. Väsymys ja lihasjumit unohtuivat saman tien ja kerta toisensa jälkeen päätimme kävellä koskenvartta pidemmälle. Viihdyimme ihailemassa ja valokuvaamassa pitkän aikaa ennen telttaan vetäytymistä. Sateisesta ja hyttysten täyttämästä aamusta huolimatta juhannusfiilikseen päästiin lopulta hienosti ja luontoäitikin oli illalla jo harvinaisen suopealla tuulella.

4.    Kiutaköngäs–Savilampi (13 km)

”Useamman ilmatäytteiden halpisalustan vuosien varrella hajottanut Jenni alkoi jo epäillä olevansa kirottu.”

Seuraavana päivänä oli edessä reissun lyhin päivämatka, joka ei ainakaan kartan mukaan sisältänyt kauheasti nousuja ja laskuja. Lisäksi päivän reitille osuisi Oulangan luontokeskus, jonka tarjontaan halusimme tutustua. Varmistimme edellisenä päivänä soittamalla, että luontokeskus olisi juhannuksesta huolimatta auki. Paikat olivat edelleen kunnolla jumissa ja liikahtelu oli paikoitellen tuskaista. Pitäisi todennäköisesti jatkossa tehdä ensin lyhyempi lämmittelyreissu ennen vuoden ensimmäistä täysimittaista reissua, etteivät paikat pääsisi kipeytymään yhtä pahasti. Eemeli kävi Kiutakönkään alajuoksulla aamu-uinnilla, mutta Jennille ilma oli turhan vilpoinen uimiseen.

Ensimmäinen etappi oli luontokeskus vain muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen. Kävimme luontokeskuksessa vessassa ja kiersimme lyhyesti näyttelyn ja matkamuistomyymälän. Myymälästä tarttui mukaan mm. uusi Kupilkan lusikka — tällä kertaa sininen, ettei hukkuisi heti maastoon. Söimme myös aamubrunssit kahvilassa ja täytimme luontokeskuksen ulkohanasta vesipullot ja juomarakot.

Luontokeskuksen jälkeen reitti jatkui toisella puolella ajotietä. Polku oli verrattain helppoa neulaspolkua, vaikka nousua ja laskua olikin edelleen jonkin verran. Itikat olivat viimein vähentyneet, eivätkä enää haitanneet vaellusfiilistä. Taivalkönkään luona oli kolme ylityspaikkaa riippusiltoineen ja niistä viimeinen oli komein. Toisen kohdalla söimme ruoaksi hernekeittoa. Olimme hiukan skeptisiä hernekeiton riittävyydestä lounaaksi, mutta keitto ennallistui nätisti ja täytti riittävän hyvin lyhyen päivän lounaaksi.

Taivalkönkäältä oli neljän kilometrin matka Savilammelle, jossa suunnittelimme yöpyvämme. Reitti oli taas verrattain helppo ja tasainen eikä jäänyt pahemmin mieleen hyvässä tai pahassa. Vasta ennen Savilampea kavuttiin alas rantaan, joka oli taas yhden riippusillan takana. Tässä vaiheessa riippusilloilla kävelyyn oli jo tottunut ja se ei enää tuntunut yhtä kuumottavalta kuin Myllykoskella pari päivää aiemmin. Pystytimme leirin metsään ja lähdimme kevyillä varusteilla katsomaan Oulangan kanjonia noin kilometrin päässä. Ajatus oli kokata siellä, joten otimme Trangian mukaan. Karttaan merkattu reitti oli suljettu ja jouduimme kiertämään näköalapaikalle kauempaa. Itse kanjoni oli pitkä ja kymmeniä metrejä korkea ja vaikuttava ylhäältä katsellessa. Se kuitenkin jäi puiden taakse niin pahasti, että valokuvaus ei onnistunut.

Löysimme kauniin kokkailupaikan ja valmistauduimme maisemaillalliseen, kun huomasimme, että kaasupoltinta ei ollut mukana. Vaihtoehdot olivat sen jääminen telttaan tai unohtuminen Taivalkönkäälle. Hetken aikaa Eemeli tarjoutui kipaisemaan teltalle ja takaisin ja hakemaan sen. Lopulta kuitenkin päädyimme unohtamaan maisemaillallisen ja palaamaan molemmat lievästi harmissamme alas, koska kaasun hakeminen kilometrin päästä olisi ollut melko iso koukkaus ja vienyt aikaa. Lisäksi alhaalla Savilammella ei ollut kenttää. Jos kaasu olisikin unohtunut Taivalkönkäälle, Eemeli ei olisi voinut soittaa leiristä ylös kanjoniin.

Onneksi lopulta kävi ilmi, että kaasu oli jäänyt telttaan eikä Taivalkönkäälle. Emme jaksaneet mennä takaisin näköalapaikalle vaan päätimme kiivetä muutama sata metriä kanjonin toista laitaa ja syödä siellä. Ihan ylös asti emme jaksaneet mennä, mutta kiipesimme sen verran, että hiukan avautui maisemaa alas järvelle. Ruokapaikka ei vetänyt vertoja alun perin suunnitellulle paikalle, mutta voitti teltan mennen tullen. 

Illalla huomasimme, että myöskään telttapaikan valinta ei ollut todellakaan mennyt ihan nappiin. Koemakuusta huolimatta paikka oli kuoppainen ja epätasainen ja hyvää nukkumapaikkaa oli mahdotonta löytää. Itse asiassa koko reissun tasaisimmaksi telttapaikaksi osoittautui edellisen päivän telttapaikka Ylikodalla, vaikka se oli ainoa ilta, kun emme pohjoisen ilmavoimien hyökkäyksen vuoksi suorittaneet minkäänlaista koemakuuta. Lisäksi huono onni makuualustojen kanssa jatkui, sillä nyt myös Eemelin alustasta vuosi ilmaa pois. Tällä kertaa emme löytäneet edes reikää, jota lähteä paikkaamaan ja useamman ilmatäytteiden halpisalustan vuosien varrella hajottanut Jenni alkoi jo epäillä olevansa kirottu. Hetken testailun jälkeen Eemeli totesi, että koska ilmaa pysyy alustassa sentään vähän, ei maksa vaivaa etsiä vuotokohtaa. Jenni oli jo demonstroinut, että kyllä se puolityhjällä alustalla nukkuminenkin onnistuisi. Päätimme myöskin tyytyä kuhmuraiseen maahan, emmekä ryhtyneet teltansiirtopuuhiin.

5.    Savilampi–Hautajärvi (16 km)

”Selkäkivut unohtuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun villi luonto päätti järjestää meille aamuherätyksen.”

Viimeisenä vaelluspäivänä oli jo aamulla lämmin. Selkä ei kiittänyt huonosta nukkuma-alustasta, mutta äkkiä se yleensä vetreytyy, kun liikkeelle pääsee. Selkäkivut unohtuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun villi luonto päätti järjestää meille aamuherätyksen. Ennen kuin olimme edes heränneet kunnolla, aloimme kuulla teltan ulkopuolelta uhkaavasti massiiviselta porsaalta kuulostavia ääniä. Eemeli ehdotti puolitosissaan äänen aiheuttajaksi venäjältä vaeltanutta villisikaa. Molempia alkoi kuumottaa ja mietimme, uskaltaako avata teltan ovi ja katsoa. Eläin oli selkeästi niin iso, että olisi halutessaan saanut jyrättyä sekä teltan että meidät ja hetken vain odottelimme hiiren hiljaa eläimen röhkiessä ihan teltan vieressä.

Vasta kun Eemeli uskaltautui karjaisemaan kovaa, eläin lähti kävelemään pois. Kun syke oli tasaantunut, uskalsimme lopulta raottaa teltan ovea, mutta äänen aiheuttajasta ei näkynyt enää jälkeäkään. Kuuntelimme myöhemmin illalla internetin maailmasta erilaisia eläinten ääniä, ja lopulta ääni ei sittenkään vastannut villisikaa vaan oli todennäköisesti tuikitavallinen hirvi tai poro. Päätimme seuraavaa reissua varten opetella eläinten äänet tarkemmin, ettemme enää pelästyisi ensimmäisenkään vaarattoman eläimen vuoksi puolihöperöksi.

Kymmenen jälkeen lämpötila alkoi nousta ja teltta alkoi muistuttaa saunaa. Pakkasimme tavarat ja hakeuduimme joen rantaan. Nyt oli niin lämmin, että uiminen houkutteli jopa Jenniä, jonka mielestä järvivedet ovat säästä riippumatta aina liian kylmiä. Vaihdoimme uimapuvut päälle ja pulahdimme jokeen. joskin pulahtamista voi luonnehtia lieväksi liioitteluksi, sillä joki oli matala ja liukkaiden kivien peitossa. Kun vesi ylsi vähän reiden alapuolelle, totesimme touhun liian vaaralliseksi ja emme kahlanneet pidemmälle. Sen sijaan tyydyimme vain kastautumaan rantavedessä ja pesemään pahimmat hiet pois. Vesi oli pohjoisen kesään nähden lämmintä, vaikkei lämmintä kylpyä vastannutkaan.

Kun lähdimme liikkeelle, oli niin kuuma, ettei peittävä vaatetus tullut kysymykseenkään. Jopa t-paita ja shortsit tuntuivat liialta, mutta alastikaan ei oikein voinut vaeltaa. Säätiedotuksen mukaan lämpötila nousi päälle kolmenkymmenen asteen — melkoinen kontrasti alkureissuun, jolloin öisin liikuttiin muutaman lämpöasteen tietämillä. Ehdimme hetken iloita, että hyttysiä oli jonkin verran vähemmän kuin aiempina päivinä, kunnes seuraksemme ilmaantui vielä suurempi riesa — paarmat. Ne löysivät meidät heti alkumatkasta ja alkoivat lentää ympyrää päidemme ympärillä, eikä edes ripeä tahti riittänyt karistamaan niitä. Paarmoja riitti koko matkan ajan ja lopulta olimme varmoja, että korvissa pörisee vielä monta päivää.

Matka kävi varsinkin Jennin voimille, vaikka polku oli verrattain helppo, rinkka keventynyt ja matkaa takana vasta vähän. Myös poissa pysyneet hartiavaivat meinasivat hiipiä seuraksi, mikä johti tiheämpään rinkan remmien kanssa säätämiseen. Jossain vaiheessa huomasimme, että Jenni oli juonut noin kolmanneksen siitä mitä Eemeli, joka oli tajunnut helteellä lisätä nesteen saantiaan. Lyhyen istumatauon ja runsaamman veden juonnin jälkeen Jenninkin puhti alkoi palata.

Ensimmäinen pidempi tauko oli Rupakivellä, josta emme tienneet etukäteen mitään. Se oli kuitenkin merkitty karttaan nähtävyydeksi, joten pitihän se käydä katsomassa. Rupakivi osoittautui isoksi rosoiseksi kivipaadeksi keskellä jokea. Se ei ollut varsinaisesti reitin hienoin nähtävyys, mutta silti pienen polulta poikkeamisen ja portaiden kiipeämisen arvoinen. Jonkin verran Rupakiven jälkeen pysähdyimme pitämään ruokatauon, joskin aika kului pitkälti paarmojen hätyyttelyyn.

Lopulta polku johti alas Savinajoen rantaan Perttumakosken tulipaikalle, johon pysähdyimme tauolle ja täyttämään juomarakot. Yleensä puolikas juomarakko riittää koko päiväksi, mutta nyt juomarakot olivat puolen päivän jälkeen lähes tyhjiä. Nyt emme malttaneet edes odottaa parin tunnin varoaikaa ennen veden juontia, kuten vedenpuhdistustablettien valmistaja neuvoo. Päätimme myös mennä uudestaan uimaan, ja lyhyt pulahdus jokeen virkisti kummasti.

Matkaa oli jäljellä vielä muutama kilometri, eikä loppumatkasta enää ollut nousuja ja laskuja. Polku kulki vuorotellen metsässä ja vuorotellen suolla, jossa suokasvit olivat täydessä kukassa ja suot paikoitellen suopursun, lakan ja raatteen kukista valkoisenaan. Pari kilometriä ennen loppua polku kulki pitkän matkaa hakkuuaukean laitaa. Tarkoitus oli yöpyä Rytinivan telttapaikalla, mutta halusimme ensin kulkea reitin loppuun, joten kuljimme vain paikan ohi. Lopulta saavuimme reitin loppuportille Hautajärvelle, jossa rinkat heitettiin saman tien pois harteilta portin juureen. Yhteiskuva loppuportilta unohtui ottaa, mutta onneksi sellainen tuli otettua lähtöportilla. Todennäköisesti jopa parempi, että valokuvaus tapahtui ennen retkeä eikä sen jälkeen hikisenä, likaisena, naama punaisena ja tukka viisi päivää pesemättä. Luontokeskus oli ikäväksemme mennyt jo kiinni vain noin 20 minuuttia ennen saapumistamme — jäätelö olisi helteessä houkutellut. 

Emme lopulta palanneet Rytinivan telttapaikalle vaan veimme teltan jokaisen oikeuksilla metsään Rytinivan ja luontokeskuksen välimaastoon, sillä emme olleet enää kansallispuiston alueella. Paarmat seurasivat meitä vielä telttaan ja jouduimme heti alkuun listimään pari paarmaa ja parikymmentä hyttystä. Teltta oli taas kuin sauna, mutta voitti ulkona odottavat itikat ja paarmat. Vielä yhteen korjaushommaan jouduttiin, kun Eemelin housut alkoivat ratketa haarasaumasta sen verran, että niillä kulku Helsinkiin asti paikkaamatta tuntui liian uhkarohkealta. Ensimmäistä kertaa tuli tarvetta myös mukana kulkeville ompelutarvikkeille. Lisäksi telttakepit yhdessä pitävä muoviosa oli hajonnut, joten kepit piti kiinnittää toisiinsa nippusiteillä.

Kotimatka

Jos olimme ajatelleet seikkailun olevan tässä vaiheessa ohi, olimme erehtyneet, sillä jännitystä riitti paluumatkallakin. Meidän oli tarkoitus kulkea yhdellä bussilla Kuusamoon, jossa olisi tunnin vaihto. Sieltä menisi toinen bussi Ouluun, jossa olisi vartin vaihto. Vartin vaihto hiukan huoletti. Yleensä bussit ovat olleet hyvin aikataulussa, mutta emme olleet paluumatkan lippuja varatessamme muistaneet juhannuksen paluuliikennettä. Kuusamossa olimme vain muutaman minuutin myöhässä, mutta matkan jälkimmäisellä puolikkaalla juutuimme ruuhkaan hitaasti kulkevan tukkirekan taakse.

Aloimme selata VR:n sivuja ja harkitsimme vaihtoa seuraavaan junaan pari tuntia myöhemmin. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kaikki sen päivät junat Oulusta Helsinkiin näyttivät täyttä. Myös suurin osa busseista oli loppuunmyyty. Olimme jo todella huolissamme ja mietimme vaihtoehtojamme. Voisimme mennä ilman lippua seuraavaan junaan ja toivoa, että konduktööri suostuisi myymään meille uudet liput eikä heittäisi ulos junasta Ylivieskassa. Voisimme yrittää saada kimppakyytiä tai liftata. Voisimme myös viettää yön Oulussa ja mennä aamujunalla. Juuri ennen Oulua saimme onneksi huokaista helpotuksesta, kun kuski kuulutti menevänsä ensin asemalle ja vasta sitten muille Oulun pysäkeille, että junaan haluavat ehtisivät sinne.

Kun ehdimme junaan, luulimme jännityksen olevan vihdoin ohitse. Luulo osoittautui vääräksi, kun konduktööri kuulutti, että juna kulkee vain Tampereelle. Väyläviraston myöhästyneen työmaan vuoksi liikenne Tampereen ja Toijalan välillä oli korvattu busseilla. Pienen googlettelun kautta löysimme uutisia Tampereen aseman kaaoksesta, jossa ihmiset eivät mahdu busseihin ja kehotukset varautua jopa tuntien myöhästymiseen. Konduktööri kuulutti totuuden mukaisesti että ”tässä on konduktöörikin vähän pihalla, mutta yritämme parhaamme mukaan hoitaa teidät Helsinkiin”. Koska meillä oli liput Helsinkiin, emme tässä vaiheessa kauheasti murehtineet. VR saisi luvan hoitaa meidät Helsinkiin tavalla tai toisella — mieluiten niin, ettei Eemelin tarvitse aloittaa seuraavan päivän työpäivää pystylähdöllä.

Lopulta Tampereelle päästyämme bussikaaos oli saatu jo hallintaan ja mahduimme hyvin busseihin. Toijalan päässä tiedotuksessa oli puutteita ja jouduimme käymään läpi usean raiteen ennen kuin oikea löytyi. Juna lähti melko pian sen jälkeen, joten toivottavasti kaikki halukkaat ehtivät löytää junan. Juna saapui Helsinkiin reilut puoli tuntia myöhässä ja kotiin ehdimme nipin napin saman vuorokauden puolella. Rinkat heitettiin keskelle eteistä. Ne saivat luvan odottaa aamuun.

Lopputunnelmat

Oulanka oli ollut molemmilla hampaankolossa pitkän aikaa. Karhunkierros oli ollut Jennillä harkinnassa jo vuotta aiemmin, mutta silloin hyppäys erittäin selkä- ja hartiavaivaisesta 35 kilometrin vaelluksesta Kolilla tuntui liian isolta ja reissu vei lyhyemmälle Hetta-Pallakselle. Lopulta sanonta ”hyvää kannattaa odottaa” päti tähänkin. Varusteoptimoinnissa oli päästy sen verran iso harppaus eteenpäin, että reissu sujui pääsääntöisesti ilman aiemmin isoja ongelmia aiheuttaneita hartiakipuja. Lihakset toki kipeytyivät ja kolmantena iltana oli melko jyrän alle jäänyt olo, mutta se kuulunee asiaan. Neljäntenä päivänä lihaskivut helpottivat.

Väkeä ei ollut niin paljon kuin olimme pelänneet ja omaa rauhaa löytyi ilman ongelmia. Itikoiden määrä pääsi yllättämään ja varustautuminen niiden varalta oli melkoinen pohjanoteeraus. Itikat saattavat myös osaltaan selittää reitin hiljaisuuden — ilmeisesti suurin osa meistä poiketen tietää, että juhannuksena Oulangassa saattaa olla jo miljoonittain hyttysiä. Ongelmat varusteiden kanssa laittoivat paikoitellen huumorintajun koetukselle, mutta lopulta niistäkin selvittiin. Korjauspakkaus- ja ensiapupakkaus ovat yleensä olleet rinkassa virattomana, mutta nyt ensin mainittu oli kovassa käytössä. Jälkimmäinen toivottavasti pysyy jatkossakin tarpeettomana (mikä oli turha toivo, kuten Jotunheimenin tarinasta voi lukea)

Reitti on sen verran paljon hehkutettu, että odotukset olivat suuret ja täyttyivät paremmin kuin hyvin. Suurimman vaikutuksen teki Oulangan vesiluonto jokineen, järvineen, koskineen, jylhine kallioineen ja rotkoineen. Erityisesti mieleen jäivät Kiutaköngäs, jonka pauhu kuului yli kilometrin päähän sekä Jyrävä. Koska reitti vei läpi koko Oulangan, mitään siellä ei ole enää hampaankolossa ja seuraavaksi voi alkaa haaveilla uusista seuduista.