Herajärven kierros on Kolin kansallispuistossa sijaitseva vaellusreitti, joka kiertää Herajärven ja esittelee upeita järvimaisemia vaarojen huipuilta Suomen kansallismaisemissa. Koko reitti on 61 km pituinen, mutta siitä on mahdollista vaeltaa pelkkä pohjoinen (35 km) tai eteläinen (30 km) osio. Tein ensimmäisen varsinaisen vaellukseni pohjoiselle kierrokselle kesällä 2020. Tässä vaiheessa polkumme Eemelin kanssa eivät olleet vielä kohdanneet, joten tämän ensivaellukseni tein sooloreissuna. Alla on naftaleenista kaivettu retkikertomus.   

Lähtöpäivä

Kuten kaikki muutkin reissut vuonna 2020, tämäkin oli koronapandemian vuoksi viimeiseen asti epävarma. Olin haaveillut vaelluksesta jo pitkään, mutta reissuni olivat toistaiseksi rajoittuneet päiväretkiin ja telttaretkiin, eikä lähipiirissäni ollut ketään, joka olisi voinut lähteä seurakseni pidemmälle vaellukselle. Introvertti luonne ja budjetti eivät taipuneet opastetulle vaellukselle, joten lopulta kahden Nuuksion lähikansallispuistossa tehdyn harjoitusvaelluksen jälkeen rohkaistuin lähtemään reissuun yksin.

Aluksi haaveilin lukuisien Lapissa vietettyjen mökkilomaviikkojen innostamana Luiron kierroksesta Urho Kekkosen kansallispuistossa, mutta kokemattomuuden ja rinkan aiheuttamien ongelmien vuoksi päädyin aloittamaan lyhyemmästä reitistä. Pohjoinen Herajärven kierros kuulosti sopivan lyhyeltä reissulta aloittaa ja ajattelin, että maasto olisi helpompaa kuin Lapissa. Jälkimmäinen harhaluulo tosin särkyi, kun luin netistä varoituksia, että reitti on haastava ja vaatii hyvän peruskunnon. Koska en ollut lainkaan vakuuttunut omasta kunnostani, varasin mukaani puolentoista vuorokauden ylimääräiset ruoat ajatellen, ettei vara venettä kaada.

Vaellusvarustus ei tässä vaiheessa ollut vielä kovinkaan hyvin optimoitu ja rinkalle tuli lopulta painoa 20 kg. Varustukseen kuului perintörinkka, joka jo itsessään painoi kuin synti. Valmiiden retkiruokien sijaan päädyin tekemään ruoat itse pitkälti Eric Tornbladin Vaellusruokaa-kirjan ohjeita mukaillen. Majoite oli reilun kilon painoinen, yksikerroksinen, myöskin peritty teltta, jonka vedenpitävyyteen luotin niin huonosti, että päädyin ottamaan sen päälle tarpin suojaksi. Vaihtovaatteita oli mukana aivan liikaa. Sittemmin olen jopa hiukan häpeissäni käynyt silloista tarvikelistaani läpi ja rinkan painosta onkin vuosien varrella lähtenyt melkein puolet pois.

Lähdin aamupäivällä junalla Joensuuhun ja sieltä Kolille kimppataksilla, joka piti varata edellisenä päivänä. Nykyään kyseinen kimppataksi ei ikävä kyllä enää kulje ja Joensuusta Kolille rajallisella budjetilla pääsy vaatii hivenen enemmän selvittelyä. Taksi saapui Kolille vähän ennen seitsemää illalla. Aluksi harkitsin ensimmäisen yön viettämistä Myllypurolla, jotta seuraavan päivän matka Kiviniemeen pysyisi maltillisempana, mutta koska olin perillä niin myöhään, yöpymispaikka vaihtui lopulta Turulan telttapaikkaan 1,3 km päässä luontokeskuksesta. Reitti kulki koko matkan alamäkeen ja olin koko ajan tuskaisen tietoinen siitä, että huomenna se olisi ylämäkeä.

Turulan telttapaikka sijaitsee vanhan Turulan tilan pihapiirissä. Paikalla on tulipaikka, käymälä ja aitaus, jossa laiduntaa lehmiä. Turulan tilasta 200 m päässä sijaitsee myös Ollilan tila, jonka kaivosta saa juomakelpoista vettä. Kun saavuin Turulaan, siellä oli jo pari telttaa ennen minua ja pimeän tuloon mennessä niitä oli jo kymmenkunta. Tein illalliseksi tonnikalarisottoa, että pääsisin eroon rinkassa painavasta säilyketölkistä ja opin samalla, että mitään öljyistä ei kannata säilyttää minigrip-pussissa. Pestopastani pesto oli nimittäin vuotanut ulos pussista, sillä seurauksella, että puoli ruokakassiani oli öljyssä. Pakkasin peston tuplapussiin ja toivoin, että se pitäisi siihen asti, kun söisin sen.

1.    vaelluspäivä: Turula-Kiviniemi (20 km)

Olin odottanut vaatimattomampia näkymiä kuin, mihin olen tuntureilla tottunut, mutta näkymät Kolilta vetivät vertoja tunturimaisemille.

Aamu valkeni poutaisena pitkän yöllisen sateen jälkeen. Matka luontokeskus Ukolle ylämäkeen kesti lähemmäs puoli tuntia ja ehdin sinne muutamaa minuuttia ennen ovien aukeamista. Suunnitelma oli matkata Kiviniemeen asti, mutta melkein 20 km matka tuntemattomassa, rankaksi pelotellussa maastossa huomattavasti totuttua painavamman rinkan kanssa hirvitti. Luontokeskuksessa kehotettiin kulkemaan ensimmäiseksi reitin rankin osuus Kiviniemeen Ryläyksen kautta, kuten olin alun perin suunnitellutkin. Lopulta laskin, että minulla olisi riittävästi aikaa, vaikka kulkisin kuinka hitaasti, koska aurinko laskisi vasta kymmeneltä. Sain myös tietoa reitin vesipisteistä, joita on valitettavan vähän. Puhdasta vettä saa Ollilan lisäksi Ukosta ja Kiviniemestä ja vettä, joka suositellaan puhdistettavaksi, saa molemmista Pitkälammista, Myllypurosta, parissa kohtaa Herajärvestä ja satunnaisista puroista, mutta muuten vesipisteet ovat harvassa ja monet kaivot käyttökiellossa.

Reitillä on mahdollista valita, kiipeääkö Kolille mennessä vai tullessa vai sekä että. Aloitin matkan kiipeämällä pihasta lähtevät portaat Ukko-Kolin huipulle ja olin todella vaikuttunut Pieliselle avautuvista maisemista. Olin odottanut vaatimattomampia näkymiä kuin, mihin olen tuntureilla tottunut, mutta näkymät Kolilta vetivät vertoja tunturimaisemille. Seuraavana vuorossa olevan Akka-Kolin maisemat avautuvat toiseen suuntaan, mutta aivan yhtä kauas kuin Ukko-Kolin. Pian Akka-Kolin jälkeen tuli Paha-Koli. Polku ei kulkenut Paha-Kolin huipulta vaan vähän sen vierestä, mutta poikkeama polulta oli lyhyt. Kallio oli niin vaarallisen näköinen yöllisen sateen jäljiltä, että jätin rinkan sen alapuolelle ja kiipesin ilman sitä muiden retkeilijöiden seuraksi ihailemaan maisemia Pieliselle.

Kolien jälkeen reitti kulki alas Mäkränaholle, josta se erkani kahteen eri suuntaan. Minä suuntasin Myllypurolle vievää polkua pitkin. Polku muuttui pian kiviseksi, kantoiseksi ja mutaiseksi, mutta tässä vaiheessa ei sisältänyt vielä kauheasti kiipeämistä. Mäkränahon ja Myllypuron väliin mahtui paitsi metsää, myös suota ja suomalaista perinnemaisemaa. Ryläyksen parkkipaikan jälkeen polku alkoi nousta ylemmäs ja pian kiipeäminen alkoi tuntua reisissä. Harmittelin olemattomia reisilihaksiani, kun minulla oli vaikeuksia punnertaa itseäni ja rinkkaani ylös pahimmista kohdista, joten kulkeminen tapahtui niissä kohdin nelivedolla. Kun selvisin Ryläykseen, minulla oli matkalla syödystä proteiinipatukasta huolimatta niin kova nälkä, että lounastauko oli ykkösprioriteetti. Lisäksi Ryläystä ennen olevalla suolla oli niin houkuttelevan näköisiä kaarnikoita, että ne tarttuivat mukaan seuraavaan aamupuuroon.

Ryläyksestä oli vielä 10,2 km matkaa Kiviniemeen. Alkumatkalla oli valittavissa kaksi eri reittiä, joista toinen kulki näköalatornille ja toinen maisemareitiksi nimetty kulki kiviputouksen kautta. Keksin, että poikkeamalla hetkeksi Herajärven polulta sivupolulle, olisi mahdollista nähdä molemmat ilman, että matka pitenee juuri ollenkaan. Kiviputoukselta avautui taas hienot näkymät alla oleviin metsiin ja kunnioitusta herättävä Kiviputous kulki alas rinnettä. Rinteen päällä oli kyltti, jossa sanottiin, että kulku kiviputoukselle omalla vastuulla. Minä tyydyin ihailemaan sitä kauempaa ja poikkesin toista reittiä pitkin näköalatornille, jonka maisemat olivat yllättävän vaatimattomat. Kiviputouksen maisemat olivat paljon komeammat.

Reitti jatkui vaarojen rinteillä. Polku oli hankala kuljettava, sillä se oli kivikkoinen, juurakkoinen ja mutainen ja pieniä nousuja ja laskuja oli paljon. Ryläykselle nousun jälkeen ei kuitenkaan ollut pidempiä nousuja moneen kilometriin ja selvisin seuraavista kilometreistä yllättävän vähällä puuskutuksella. Selkä ja hartiat kipeytyivät rinkasta ja jouduin pitämään hartioidenlepuutustauon pari kertaa tunnissa. Juominen oli haaste, sillä rinkka piti aina ottaa pois selästä ja sen saaminen takaisin selkään ei ole mikään helppo nakki, kun sattuu olemaan tällainen narukäsi kuin minä. Päätin, että seuraavaa reissua varten minun pitäisi ostaa juomarakko.

Reitti kulki enimmäkseen metsän siimeksessä, mutta muutamassa kohtaa maisemat avautuivat Herajärvelle päin ja niissä kohdissa oli aina mukava pysähtyä pitämään lepotauko. Pidin pidemmän tauon Pitkälammella, jossa täytin vesipullot. Sammakkovaaran jälkeen polku alkoi kulkea jyrkästi alaspäin ja menin rinteen alas puista tukea ottaen, etten ollut rähmälläni. Seuraavaksi kuljettiinkin hetki ajotien laitaa. Vaikka normaalisti en mielellään kulje luontoretkillä autotien viertä, pieni pätkä tasaisella maalla oli oikein tervetullut, kun takana oli 15 km ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa, juurakkoa ja mutaa. Aloin tässä vaiheessa olla jo niin väsynyt, että tienviitta, joka kertoi Kiviniemen olevan vain 4 km päässä aiheutti helpotuksen sijaan pikemminkin epätoivon huokauksen varsinkin, kun edessä oli vielä Kolinvaaran ylitys.

Lepäilin hetken kauniin puron varrella Kolinvaaran alarinteillä ennen kuin lähdin kiipeämään. Nousu oli lopulta melko lyhyt mutta jyrkkä, ja pariin kertaan oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Olin tässä vaiheessa jo niin väsynyt, etten jaksanut ihailla maisemia. Halusin vain nopeasti perille Kiviniemeen ja kulkeminen tapahtui pienessä sumussa. Saavuin Kiviniemeen lopulta seitsemän jälkeen illalla. Yhteensä 20 km matkaan kului vajaat kymmenen tuntia eli etenemisnopeus lounas-, maisemienihailu- ja selänlepuutustaukoineen oli huimat 2 km/h.

Käväisin ensin katsomassa Herajärven retkeilykeskusta, jossa ilokseni myytiin kylmää kolaa ja suklaapatukoita. Keskuksen pihapiirissä olisi ollut maksullinen telttapaikka, johon sisältyi suihku, wc ja keittokatos, mutta päätin sen sijaan mennä ilmaiselle telttapaikalle ilman noita etuja. Telttapaikan etsiminen juurakkoisessa maastossa tuotti hankaluuksia ja, kun se viimein löytyi, pystytin teltan ja sen suojaksi laavukankaan erityisen huolella, sillä yöksi luvattiin melkoista monsuunia. Pakkasin kaikki tavarani takaisin vedenpitäviin pusseihin ja rinkkaan siltä varalta, että teltta ei yöllä pitäisi vettä ja minun pitäisi kiireessä siirtyä saunan eteistilaan tai puuliiteriin nukkumaan. Samaa pohtivat muutkin retkeilijät ja mietimme, mitenköhän kova ruuhka puuvajassa ja saunassa yöllä olisi. Siinä vaiheessa, kun teltasta tulee vedet sisään keskellä yötä, turvavälit saattavat unohtua itse kultakin.

Kiviniemessä on puulämmitteinen sauna, jonka käyttövuorot täytyi neuvotella muiden retkeilijöiden kanssa. Aiemmin saapunut poikaporukka oli jo lämmittänyt sen ja saunoi, kun saavuin paikalle. Sovimme heidän ja minun jälkeeni saapuneen porukan kanssa, että minä kävisin saunassa pikaisesti heidän saunavuorojensa välissä. Sauna tuntui pitkän päivän jälkeen taivaalliselta. Kiviniemi on myös yksi harvoista paikoista, joissa reitti tulee niin lähelle rantaa, että siellä pääsisi uimaan. Minä jätin parantumattomana vilukissana uimisen väliin.

Istuin nuotiolla muiden vaeltajien kanssa vaihtamassa kuulumisia ja vinkkejä yli puolen yön ja katselin Herajärven taakse laskevaa aurinkoa. Yksi hivenen soitellen sotaan lähtenyt porukka kiersi reittiä eri suuntaan kuin minä, joten sain heiltä tietoa loppupään maastosta ja vedensaantimahdollisuuksista. Heiltä vesi oli nimittäin päässyt loppumaan monta kilometriä ennen seuraavaa vesipistettä. He olivat kuulemma veden loputtua alkaneet jopa pohtia kossupullon avaamista — nestettähän sekin on — mutta todenneet sen lopulta huonoksi ideaksi. Huomasin, että en ollut ainoa yksin kulkeva enkä myöskään ainoa, jolle tämä oli ensimmäinen vaellus. Oli myös mahtava kuulla, että muut olivat kokeneet matkan vähintään yhtä rankkana kuin minäkin ja ainoa, jolla nuotiolla edelleen riitti energiaa, oli yhden kaksikon koira. Varsinkin Kolinvaaran ylitystä matkan loppupäässä olivat tuskailleet muutkin, eli ehkä en siis olekaan niin rapakunnossa kuin olen aina luullut.

2.    vaelluspäivä: Kiviniemi-Ylä-Murhi (7 km)

Rinkan heittäminen selkään sai aikaiseksi melkoisen ”Ai sa***na!” -fiiliksen, sillä selkä oli edellisen päivän jäljiltä arka ja lantiolla oli mustelmia ja hiertymiä…

Nukuin aamulla pitkään ja pysyttelin teltassa sateen loppumiseen asti. Kun sade loppui vähän ennen puolta päivää, kömmin viimein ulos. Majoite oli pitänyt hyvin vettä — joskin veikkaan, että siitä saa kiittää suojaksi viritettyä tarppia eikä suinkaan telttaa. Kaikki mahdolliset lihakset olivat edellisen päivän jäljiltä jumissa ja könyäminen telttapaikalta tulipaikalle oli kuin hidastetusta filmistä. Kävi ilmi, että vain yhden vaeltajan teltta ei ollut pitänyt kunnolla vettä ja hän oli aamuyöllä siirtynyt nukkumaan saunan pukutilaan. Minä taas olin onnistunut nukkumaan pahimman kaatosateen yli. Ihmettelin nimittäin aamulla ääneen, että eihän se sade kovin paha ollutkaan, kunnes muut vaeltajat kertoivat, että kyllä sitä vettä todellakin tuli. Ilmeisesti hivenen ylirankka päivä oli tuonut poikkeuksellisen syvät yöunet, sillä yleensä telttaa hakkaava sade herättää minut.

Jatkoin matkaa vasta iltapäivällä lounaan jälkeen. Rinkan heittäminen selkään sai aikaiseksi melkoisen ”Ai sa***na!” -fiiliksen, sillä selkä oli edellisen päivän jäljiltä arka ja lantiolla oli mustelmia ja hiertymiä, kun olin epätoivoisena kiskonut lantioremmiä ylitiukalle saadakseni painoa pois hartioilta. Onneksi selkä tottui muutaman minuutin sisään ja matka alkoi. Heti ensimmäisenä oli Sikosalmen vetolautta, jota olin hiukan jännittänyt, sillä minulla oli vielä kirkkaassa muistissa, miten raskas Ketun lossi Repovedellä oli vetää. Sikosalmen lautta oli onneksi melko kevyt ja selvisin yli ongelmitta.

Ensimmäinen etappini oli Lakkala neljän kilometrin päässä Kiviniemestä. Tässä vaiheessa ei ollut juurikaan nousuja ja laskuja, mutta polku oli edellisen yön sateen jäljiltä todella mutainen ja välillä oli pakko kulkea polun vieressä. Olo oli edellisen päivän jäljiltä kankea ja jalat kipeät, mutta selkä voi yllättävän hyvin. Kipeät lihaksetkin vetristyivät nopeasti, kun lähti liikkeelle, vaikka vielä aamulla tuntuikin, etten tänään liiku yhtään minnekään.

Lakkalan jälkeen oli jonkin verran nousua, mutta ei läheskään niin paljon kuin edellisenä päivänä. Turusenaukiolla erkani kaksi polkua, joista toinen vei Ylä-Murhiin yläkautta ja toinen alakautta Pitkälammen vierestä. Valitsin yläkautta menevän polun, vaikka se ei ohittanutkaan Pitkälampea, sillä siinä nousu näytti olevan loivempaa. Pitkälampi oli niin lähellä Ylä-Murhia, että voisin tehdä erillisen vedenhakureissun ilman rinkkaa. Ylemmällä polulla ei ollut polkumerkkejä, mutta Ylä-Murhiin löysi silti helposti.

Söin päivällisen ja laitoin leirin pystyyn. Mietin pitkään, jaksaisinko käydä katsomassa Pirunkirkkoa, josta toinen vaeltaja oli aiemmin vinkannut. Lopulta kahdeksan jälkeen päätin poiketa siellä kevyen repun kanssa mukanani vain vesipullo ja taskulamppu, sillä se jäisi muuten häiritsemään. Pirunkirkolle pääsi kahta eri tietä, jotka molemmat olivat n. 1,5 km. Toinen vei metsän läpi ja toinen enimmäkseen ajotietä pitkin. Valitsin ajotien, sillä vaikeakulkuisia metsäteitä oli tullut parin päivän aikana nähtyä tarpeeksi. Pielisen taakse laskeva aurinko pilkisti välillä puiden välistä. Luolan suuaukko oli vaatimaton ja, jos en olisi nähnyt sisällä taskulampun valoa, en ehkä olisi uskaltanut mennä sisään. Sisään könyäminen kuitenkin kannatti. Muutaman ensimmäisen metrin jälkeen mutkan takana oli kapea, mutta korkea luola, jollaista ei olisi uskonut Suomesta löytävänsä. Pirunkirkko oli pituudeltaan yli 30 metriä ja jylhät kallioseinät ylsivät korkealle. Jäi tosin harmittamaan, että kuulin vasta jälkeenpäin Pirunkirkon seinällä olevasta Eero Järnefeltin kirjoittama runosta, joka jäi minulta näkemättä. Seuraavalla kerralla sitten.

Illalla vaihdoin taas kokemuksia muiden vaeltajien kanssa ja opin että rinkan kantamisen ei todennäköisesti kuuluisi olla tällaista kamppailua.

”Ai rinkanko kuuluisi painaa korkeintaan kolmannes omasta painosta? Sepä mielenkiintoista.”

”Ai eikö kaikki vaeltajat joudukaan pitämään puolen tunnin välein lepotaukoja, ettei hartiat tipu matkasta?”. 

”Ai eikö kaikilla olekaan lantio täynnä mustelmia reissun jälkeen?”

Olin jo lapsuuden partioajoista ja telttaretkistä asti ajatellut, että kivut kuuluvat asiaan, vaikka muut eivät niistä valitakaan, ja jatkanut hammasta purren eteenpäin. Päätin, että kotiin päästyäni pitäisi kääntyä Googlen ja Facebookin puoleen, ja alkaa selvitellä, miten pystyisin kaveeraamaan rinkan kanssa seuraavalla reissulla edes hiukan paremmin.  

3.    vaelluspäivä: Ylä-Murhi-Koli (12 km)

Laskeutuminen alas Mäkrältä oli reitin tähän asti haastavin ja pelkäsin koko ajan, milloin liukastun ja menen alas pyörien.

Lähdin liikkeelle vasta vähän ennen puolta päivää, koska matkaa oli vain 12 km. Suunnittelin syöväni lounaan vasta ylhäällä Kolilla, joten söin aamulla tuhdin puuron ja puolikkaan rieskan toissa päivänä poimimillani marjoilla, että jaksaisin sinne asti. Viimeisen päivän kunniaksi onnistuin vihdoin pakkaamaan tavarat niin, etten päivän aikana kaipaillut mitään rinkan pohjalle pakattua.

Täytin vesipullot Pitkälammesta alkumatkasta. Reitti kulki parin kilometrin verran vaarojen laella, mutta maisema Herajärvelle aukeni vain alkumatkasta Jauholanvaaralta ja Pieliselle ei ollenkaan. Nousua ja laskua oli taas jonkin verran. Lopulta polku laskeutui Havukanahoon, jossa pysähdyin syömään rieskan jämät välipalaksi ja täytin taas vesipullon purosta.

Pian Havukanahon jälkeen reitti kulki kilometrin verran ajotien vartta ennen kuin alkoi nousta pienelle Mäkrälle. Nousu oli rankka, mutta maisemat jälleen vaivan arvoiset. Pieneltä Mäkrältä laskeuduttiin alas jyrkkiä portaita lyhyeksi hetkeksi, mutta melkein heti piti alkaa kiivetä takaisin ylös Mäkrän huipulle. Eteneminen oli hidasta, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään. Kun lopulta selvisin hengästyneenä, jalat ja hartiat kipeinä ylös, olin niin vaikuttunut Pielisen suuntaan avautuvista maisemista, että päätin syödä lounaan siellä. Siellä todennäköisesti olisi Kolia rauhallisempaa, maisemat olivat yhtä komeat ja nälkä alkoi olla jo melkoinen. Ruokailun aikana alkoi tihuttaa vähän vettä, mutta se ei onneksi yltynyt sateeksi asti.

Laskeutuminen alas Mäkrältä oli reitin tähän asti haastavin ja pelkäsin koko ajan, milloin liukastun ja menen alas pyörien. Polku oli paitsi jyrkkä myös niin kivinen ja juurakkoinen, että monin paikoin piti taas turvautua nelivetoon. Kun katselin vastaantulevia jyrkässä rinteessä tuskailevia päiväretkeilijöitä, olin kuitenkin erittäin kiitollinen, että olin menossa rinnettä alas enkä ylös. Selvisin ehjänä alas Purolanaholle ja olin tuskaisen tietoinen siitä, että edessä olisi vielä reissun isoin nousu Kolille. Koli olisi mahdollista kiertääkin, mutta halusin vielä nähdä maisemat sieltä ja istua ylhäällä hetken. Menomatkalla en ollut jäänyt pitämään Kolilla taukoa, koska silloin edessä oli ollut pitkä matka. Voimia kuitenkin antoi tieto, että kyseessä oli reitin viimeinen nousu ja ylhäällä odottavat maisemat.

En kiivennyt uudestaan Akka-Kolin ja Paha-Kolin kallioille vaan suuntasin suoraan Ukko-Kolille ja valitsin kalliolta syrjäisen kolkan, johon laskin väsyneenä, mutta tyytyväisenä rinkkani. Keitin ylhäällä kaikessa rauhassa teet. Heti, kun sain Trangian pystyyn alkoi taas tihuttaa vettä. Sateen jumalattarella on ilmeisesti huumorintajua. Tämäkään sade ei onneksi lopulta yltynyt sen enempää, vaikka valmistauduinkin kaivamaan sadevarusteet esiin ja pitämään taukoni vesisateessa.

Raahauduin takaisin luontokeskukselle vähän ennen neljää ja ostin heti ensimmäisenä kioskista jäätelön, jonka nautin luontokeskuksen pihalla. Olin taas perillä hiukan turhan aikaisin, vaikka tarkoitus olikin käyttää matkaan koko päivä. Kiertelin luontokeskuksen myymälän kaikessa rauhassa ja ostin poistomyynnissä olleen paidan kansallispuistojen logoilla. Olin katsellut kyseistä paitaa joskus muuallakin ja ajattelin, että olisi kanssamatkustajien kannalta junassa kohteliasta, että minulla olisi puhdas paita päällä. Hotelliyön hinta olisi kirpaissut budjetissa sen verran pahasti, että menin vielä viimeiseksi yöksi Turulan tilalle nukkumaan ennen perjantaina lähtevää kimppataksia.

Lopputunnelmia

”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams

Koli ei ollut ensisijainen valintani vaeluskohteeksi ja vielä alkukesästä suunnittelin Lapin vaellusta. Olin kuitenkin sen verran realisti, että totesin melko viime tipassa Kolin tässä vaiheessa itselleni paremmaksi vaihtoehdoksi. Varsinkin hartioiden kanssa oli niin paljon ongelmia, että lyhyempi reitti oli ehdottomasti järkevämpi. Vuosien haaveilun jälkeen ensimmäinen vaellus oli erittäin vapauttava kokemus ja reissu avasi monia lukkoja. Erittäin epäurheilullisena ihmisenä olin pitkään epäröinyt omaa pärjäämistäni, mutta lopulta huomasin sopivani hienosti vaeltajien erittäin monipuoliseen joukkoon ja pärjääväni siinä missä muutkin. Mitä tulee yksin kulkemiseen, Koli oli hyvä paikka aloittaa, sillä siellä oli runsaasti muita vaeltajia, asutus oli koko ajan lähellä, kierros on vaellusreitiksi lyhyt, sen voi tarvittaessa keskeyttää helposti ja kännykkä toimi lähes kaikkialla.

Pohjoinen Herajärven kierros oli haastava kulkea, mutta onnistui pelottelusta huolimatta ilman huippukuntoakin, kunhan reittiin käytti tarpeeksi aikaa. Mutta eikös se niin mene, että ei se matka tapa vaan vauhti. Vesipaikkojen vähyys oli pieni ongelma ja telttapaikat olivat välillä hankalalla etäisyydellä toisistaan. Olisin mielelläni välttänyt 20 km päivämatkan, sillä viimeisellä parilla kilometrillä maisemista ei enää jaksanut nauttia. Seuraavan päivän 7 km puolestaan oli minun makuuni turhan lyhyt ja ilman Pirunkirkolla käyntiä illalla olisi tylsistynyt. Yksi pitkä päivämatka oli kolmen päivän taktiikalla kuitenkin välttämätön, sillä halusin aloittaa matkan luontokeskuksesta ja viettää yhden yön Kiviniemessä. Nousut tietysti hengästyttivät, mutta ne eivät lopulta olleet niin rankkoja, kun olin pelännyt, koska ne olivat kuitenkin melko lyhyitä. Alastulot kävivät hiukan terveisiinkin polviin, mutta niissä minulle rankinta oli tieto, että jos menee alas, pitää hetken päästä kiivetä takaisin ylös.

Varustelista ei osunut kaikilta osin ihan nappiin ja esimerkiksi rinkka oli minulle aivan liian painava ja kaikin puolin väärän mallinen. Reissu jäi myös teltan osalta viimeiseksi, vaikka teltta-tarppi-viritelmä pitikin sateen teltan ulkopuolella. Kahden hengen tila-arvio osoittautui melkoiseksi vitsiksi ja mahduin sinne kamoineni nipin napin yksin. Telttaa pystyssä pitävät kepit olivat myös hiukan turhan helppo tönäistä nurin ja päädyin välillä heräämään romahtaneessa teltassa kondenssivedestä kostea telttakangas suussani. Ruokapuoli oli sen sijaan oikein onnistunut ’tee se itse’ -periaatteesta huolimatta ja mauttomasta ruosta ei tarvinnut kärsiä.

Maisemat vaaroineen, metsineen, ahoineen ja soineen, olivat mukavan vaihtelevia eivätkä pettäneet odotuksia. Olin pelännyt, että näin suositun reitin polku olisi leveä baana, mutta suuri osa matkaa kulki pientä kinttupolkua. Erityisesti mieleen jäivät Ukko-, Akka-, ja Paha-Kolien lisäksi Ryläyksen kiviputous, Pirunkirkko ja Mäkrä. Eteläinen kierros jäi kiertämättä ja sitäkin muut vaeltajat kehuivat, mutta se saa omalta osaltani vielä odottaa.

Tarvikelista

Niille, jotka ihmettelevät, mistä ihmeestä se 20 kg painoa tuli, alla on lista tarvikkeista. Ikävä kyllä tuolloin en vielä punninnut tavaroita, joten tarkat painot puuttuvat. Vieressä on kommentteja siitä, miten lista on sittemmin muuttunut.

Ryhmä	Tarvike	Nykytilanne
Majoite	1 hlö yksikerroksinen teltta (n. 1 kg) Tarppi sadesuojaksi (n. 1 kg)	Vaihtunut parempaan Jäänyt pois
Kantolaite	65 l perintörinkka	Vaihtunut kevyempään
Nukkuminen	Kuitumakuupussi (1,9 kg, comfort -5) Ilmatäytteinen makuualusta	Vaihtunut kevyempään untuvapussiin Hajonnut ja vaihtunut siksi uuteen
Navigointi	Kartta Kompassi	Mukana edelleen Mukana edelleen
Kosmetiikka	Deodorantti Hammasharja ja matkahammastahna Hiusharja 50 ml mäntysuopaa Kuukautispakkaus Käsidesi Pieni pyyhe	Jäänyt pois (kaikki muutkin haisevat) Mukana edelleen Jäänyt pois (samat letit pysyy päässä viikon) Jäänyt pois Mukana edelleen Jäänyt useimmiten pois Mukana edelleen
Vaatteet (päällä)	T-paita Tuulitakki Maastohousut Merinovillasukat Vaelluskengät Suunnon älykello Aurinkolasit	Kaikki näistä ovat edelleen käytössä
Vaatteet (rinkassa)	Goretexhousut Merinokerrasto Fleece-paita Varapaita Varasukat Kahdet vara-alushousut Termosukat yöksi Kuoritakki Uimapuku Tuubihuivi Hanskat	Vaihtunut kevyempiin kuorihousuihin Mukana edelleen Mukana edelleen Jäänyt pois Mukana edelleen Määrä vaihtelee Useimmiten edelleen mukana Vaihtunut kevyempään tai sadeviittaan Mukana reitistä riippuen Mukana edelleen Mukana edelleen
Keittiö	Trangia kaasupolttimella Kaksi 230 g kaasua Puukuksa Lusikka-haarukka Muovinen mittasarja Kahdet tulitikut Puukko Vesipullot 2 l vettä	Vaihtunut PocketRocket-keittimeen Mukana edelleen, mutta määrä vaihtelee Vaihtunut kevyempään muovikuksaan Mukana edelleen Jäänyt pois Mukana edelleen Jäänyt pois Mukana edelleen
Teknologia	Aurinkolaturi, jossa on taskulamppu Kännykän ja kellon laturit Kamera Kännykkä	Vaihtunut tavalliseen (=kevyempään) ja otsavaloon Mukana edelleen Jäänyt yleensä pois (kännykällä voi kuvata) Mukana edelleen
Ensiapulaukku	Tavallisia laastareita Rakkolaastareita 400 mg Burana ja 1 g Panadol Sideharso Liimaside Hydrokortison Punkkipihdit	Tämä lienee listan ainoa asia, johon on tullut vuosien varrella lisää tavaraa
Ruoka	Aamupalat (6 annosta) Ateriat (10 annosta) Välipalat Pussiteetä	Pääsääntöisesti sama periaate edelleen, mutta vararuokaa on vähemmän
Muuta	Pieni rulla jesaria Nippusiteitä Pari tyhjää muovipussia roskille Vessapaperi Pieni Leatherman Pari varahihnaa ja klipsiä Taskuun mahtuva pikkureppu Pieni pokkari luettavaksi Maskeja matkoja varten Bussilippu, avaimet ja lompakko Croksit Vedenpuhdistustabletteja	Mukana edelleen Mukana edelleen Jäänyt pois (pusseja vapautuu kyllä) Mukana edelleen Mukana edelleen Jäänyt pois Jäänyt pos Jäänyt pois Riippuu pandemiatilanteesta Mukana edelleen Mukana edelleen Mukana edelleen