Viime viikonloppuna järjestettiin TV:stäkin tutun Mikko ”Peltsi” Peltolan ideoima 6. Talviurheilun paratiisi -hiihtotapahtuma, jossa tavoitteena on hiihtää kerralla tai osissa viikonlopun aikana Keravan Keinukalliosta Espoon Kivenlahteen, tai päin vastoin, ja samalla juhlistaa pääkaupunkiseutumme laajaa ja monipuolista latuverkkoa. Hiihtämistä siinä tosiaan riittää, sillä kokonaisuudessaan reitille tulee mittaa n. 100 km. Osallistuin nyt toista kertaa tapahtumaan ja ajattelin kertoa siitä omasta näkökulmastani.

Ensimmäisen päivän valmistelut

Reitin suorittamiseen ei tarvittu kovin merkittäviä valmisteluja, koska se oli — ainakin periaatteessa — ennestään tuttu, joskin toiseen suuntaan hiihtäen. Joitain pieniä asioita tuli kuitenkin pohtia. Koska tapahtuma itsessään ei tarjoa osallistujilleen mitään huoltoa tai edes opastusta lukuun ottamatta pari päivää ennen tapahtumaa lähetettyä GPS-jälkeä, on huolto toteutettava jollain muulla tavalla. Vaikka reitti kulkee usein aivan palveluiden tuntumassa ja sen varrelle osuu useita eri latukahviloita, on niiden aukioloajat syytä tarkastaa etukäteen, ettei tule yllätyksiä, kuten itselleni tälläkin kertaa kävi pieneksi ekstraksi suunnitellun Pitkäkosken majan munkkeineen sulkeuduttua vain joitain minuutteja ennen saapumistani.

Suunnitelmanani oli hiihtää lauantaina Kivenlahdesta ainakin Paloheinän majalle ja sitten sunnuntaina sen verran, mitä lauantailta jää jäljelle. Suunnittelin hiihtäväni ensin n. 25 km kilometriä Pirttimäen kahvilalle, jossa söisin lounaan ja tämän jälkeen mahdollisesti noin kymmenen kilometriä myöhemmin söisin pientä välipalaa Kurkijärven majalla Kalajärvellä ja päivällisen ajoittaisin Paloheinään, n. 50 km reitin alkupisteestä. Siitä jatkaisin niin pitkälle kuin jaksaisin ja ehtisin, eli käytännössä luultavasti kotiin Herttoniemeen. Reitin varren palveluiden lisäksi minulla oli mukana pieni määrä evästä isohkon rusina-pähkinäsekoituksen ja lämpöeristetyn juomavyön muodossa. Sunnuntain osalta ei olisi hyödynnettävissä vastaavaa määrää ladun varren palveluita, vaan joutuisin todennäköisesti pärjäämään omilla eväillä.

Koska lähtöaamuna oli kylmä pakkasen heiluessa n. 20 pakkasasteen tuntumassa ja tuulen ansiosta tuntui paljon kylmemmältä, enkä voinut tarkalleen tietää, minkälainen vaatetus soveltuisi parhaiten päivään, varasin reppuuni mukaan tavallisen hiihtotakin lisäksi myös tuulitakin ja taukoja sekä meno- ja paluumatkan julkisen liikenteen matkoja varten kevytuntuvatakin. Lisäksi pakkasin reppuuni muun muassa vaihtopipon, joka lopulta meni päähän melkein heti hiihtämisen aloitettuani ja otsalampun siltä varalta, että matkaa tarvitsisi taittaa pimeässä. Aiemmista kerroista viisastuneena mukaan pakkasin myös vaelluksilla käyttämämme ensiapulaukun kattavine varusteineen henkilöiden ja varusteiden paikkauksiin. Ei sillä, että olisin aiemminkaan niitä tarvinnut hiihtoretkillä, mutta joskus se ensimmäinen kertakin voi tulla.

Lauantai: Kivenlahti–Pirttimäki–Paloheinä (52 km)

Kivenlahti–Bemböle (14 km)

Aamu käynnistyi vähän aiottua hitaammin, mikä on lähdöilleni aika tyypillistä, joten pääsin aamulla liikkeelle kotoani yhdeksän aikoihin suunnittelemani seitsemän sijaan. Tarkoitukseni oli päästä liikkeelle mahdollisimman pian, jolloin hiihdosta mahdollisimman suuri osa ajoittuisi valoisaan aikaan. Vähimmäistavoitteena oli päästä Paloheinään, josta eteenpäin reitti olisi tutumpaa, eikä varsinaista eksymisen vaaraa olisi otsalampun valossakaan.

Hyppäsin metroon, joka veisi Kivenlahden metroasemalle, josta olisi aika lyhyt kävelymatka varsinaisen ladun alkuun ja saavuin sinne vähän ennen kymmentä. Ladun varteen pääseminen oli lyhyestä kävelymatkasta huolimatta oli tehty rakennustyömailla yllättävän hankalaksi ja heti ensimmäisen sadan metrin aikana käteni olivat pienoisessa jäässä kännykällä suoritetun kartanluvun vuoksi. Pääsin kuitenkin pienen harhailun jälkeen ladun varteen, josta päivän urakkani oli määrä alkaa. Muutaman ensimmäisen kilometrin ajan näppini olivat jäässä ja pohdiskelin, lämpenevätkö ne ollenkaan, mutta lopulta kuitenkin kehoni ja sitä myöten myös käteni ja sormeni lämpenivät lihasten ponnistelun ansiosta.

Aiempien kokemusten perusteella olin valmistautunut siihen, että osuus Kivenlahdesta Espoon keskuspuiston läpi olisi todennäköisesti reitin löytämisen osalta melkoista sekoilua, joten olin yllättynyt, kun lähes jokaisessa risteyksessä oli karttataulu, josta selvisi hyvin paikka ja oikean suunnankin pystyi päättelemään vaivatta. Hetken jo kuvittelin, että tämähän meneekin tällä kertaa vaivatta, kun sitten yhdessä risteyksessä lähdin lopulta vikasuuntaan ainakin käyttämääni GPS-jälkeen nähden. Tällä kertaa oli kuitenkin onni onnettomuudessa, koska lopulta pienen kartan tutkiskelun jälkeen huomasin, että tätäkin kautta pääsee, eikä ole tarvetta kääntyä takaisin.

Seuraavassa risteyksessä käännyin jälleen väärään suuntaan, koska siinä ollut opastekyltti ei ollut kovinkaan looginen. Onneksi kuitenkin seuraava opastetaulu oli n. 200 metrin päässä, joten tajusin erheeni aika nopeasti. Taulua tutkiessani eräs ystävällinen nainen kysyi, tarvitsenko apua. Kysyin tietä Oittaan suuntaan ja hän sen ystävällisesti neuvoi, varmistaen päätelmäni oikeasta suunnasta. Olin mennä väärään suuntaan myös seuraavassa risteyksessä, mutta hetken siinä epätietoisena pyörittyäni edellisessä risteyksessä minua neuvonut nainen opasti minut jälleen oikeaan suuntaan. Suuret kiitokset tällä tuntemattomalle hyväntekijälle!

Seuraavat vajaa 2 km Pitkännotkontien ylitykseen taittui ilman suurempia ongelmia ja eksymisiä. Lisäksi käännyttäessä Kuurinkallionpolulta kohti Kauniaisia ja Oittaata seuraani liittyi pari muuta hiihtäjää, jotka olivat niin ikään hiihtämässä Talviurheilun paratiisia, joten ainakaan hetken ajan ei tarvitsisi eksyä yksin. Pitkännotkontiellä tulikin huvittava tilanne: Oittaan suunnan kyltit hiihtäjille ja kävelijöille osoittivat oikealle, kun me kaikki hiihtäjät muistelimme reitin jatkuvan vasemmalle puron vieritse. Niinpä yksi meistä päätti seurata kylttejä ja kokeilla josko niitä seuraamalla päätyisi oikeaan paikkaan, kun taas minä ja eräs toinen hiihtäjä päätimme jatkaa muistimme mukaan vasemmalle. Hyvin pian osoittautui, että olimme ainakin itse valinneet toimivan reitin, koska hetken päästä olimme alittaneet tunnelissa Turunväylän ja edessä näkyi Koivuhovin lähijuna-asema, jonne meidän pitikin päätyä.

Kanssani hetken hiihdellyt mies jäi radan alituksen jälkeen pitämään pientä evästaukoa ladun alkuun, kun taas itse jatkoin heti kohti Oittaata tai oikeammin Pirttimäkeä. Ehkä reilun kilometrin päästä aiemmin oikealle reittiä etsimään lähtenyt hiihtäjä ohitti minut ja kirosi suunnilleen ”Ei sieltä mihinkään päässyt, vaan se kyltti oli pelkille kävelijöille. Tuli pitkä sakkokierros kävelyä!”. Kiitin onneani, että luotimme toisen hiihtäjän kanssa omaan muistiin ja intuitioon, koska yhteensä n. 100 km lenkillä ei tarvitse tehdä montaa sakkolenkkiä, kun siitä kertyykin jo merkittävä määrä lisäkilometrejä.

Kasavuoren laen jälkeen myös taukoa pitämään jäänyt hiihtäjä ohitti minut. Sen verran kuitenkin olimme vielä samassa vauhdissa, että alamäessä päivittelimme yhdessä, kuinka hurja lasku siinä onkaan. Mäki on kieltämättä pääkaupunkiseudun latuverkon vauhdikkaimpia, koska n. 700 metrin matkalla laskeudutaan 87 metristä 20 metriin ja — ettei vain muuten olisi liian helppoa — mäessä on vielä loppupäässä aika tiukka mutka. Laskun jälkeen latu seurailee lähes tasaisena Glomsinjoen uomaa Espoon Lommilan Ikean ohitse aina Kehä-III:lle ja vanhalle Turuntielle asti. Tässä kohti oli hyvä ottaa vähän rennommin ja lykkiä eteenpäin lähinnä tasatyönnöin.

Heti Kehä-III:n alittamisen jälkeen pidin tauon Bembölen myllyn vieressä Glomsinjoen varressa syöden pähkinä–rusinasekoitusta ja juoden vettä juomavyöstä, kun matkaa oli taittunut n. 14 km ja aikaa vajaa kaksi tuntia. Vaikka Kehä-III ei ole kovin hehkeä maisema evästauolle, oli Glomsinjoen myllykoski ja 1700-luvulta peräisin oleva myllyn raunio kaunis tähänkin aikaan vuodesta, ja tätä kirjoittaessa harmittelen, että ei tullut otettua kuvia. Kyseessä on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja samalla voi pistäytyä syömässä sympaattisessa Bembölen kahvituvassa, joka huokuu lämpöä ja autenttista kievaritunnelmaa.

Bemböle–Pirttimäki (8,6 km)

Bembölen myllyltä eteenpäin alkoi reitin ehkä selkein osa ja tunsin myös reitin paremmin kuin Espoon keskuspuiston. Lisäksi etenkin väli Kellonummen hautausmaa – Pirttimäki on pääkaupunkiseudun latuverkon upeimpia osuuksia ladun kiemurrellessa vanhojen metsien ja jyhkeiden kallioiden lomassa kohti Pirttimäkeä. Jos Espoon keskuspuistossa oli vielä hieman turhauttanut reitin kanssa sekoileminen, täällä se viimeistään haihtui mielestä. Ainut valittamisen arvoinen asia liittyy pitoon, joka ei ollut tekemälläni voitelulla täysin optimaalinen ja niinpä tavallista suurempi osa ylämäistä piti mennä haarakäynnillä.

Perillä Pirttimäessä olin suunnitellut pitäväni lounastauon ja olinkin n. 3 tunnin ja reilun 20 km hiihdon jälkeen jo selkeästi sen tarpeessa, koska edellinen kunnon ateria oli ollut hieman tavallista tuhdimpi aamupala. Tiesinkin jo ennalta, että Pirttimäen kahvilassa olisi mahdollista syödä ihan kunnollinen lounas ja siihen vaihtoehtoon myös päädyin. Itse ruoka, makaronimätöksi nimetty, ei itse asiassa tällä kertaa ollut kovin erityistä, mutta kyllä sillä mahansa täytti. Runsaan makaroniannoksen, salaatin ja leivän lisäksi söin myös pienen korvapuustin, koska pitkien kestävyysurheilutapahtumien idea ei ole syödä terveellisesti. Mutta iso oli oikeasti todella iso ja olisi ollut jo liioittelua.

Söin aika nopeasti, koska halusin käyttää mahdollisimman vähän aikaa syömiseen ja mahdollisimman paljon hiihtämiseen—olinhan suunnitellut hiihtäväni ainakin Paloheinään, jonne olisi matkaa vielä vajaa 30 km. Niinpä, noin 20 minuutin jälkeen, olin syönyt ja pihalla valmiina lähtöön. Noutaessani suksia telineestä tapahtui huvittava juttu: Hieraisin hetken silmiäni, kun omien suksieni vieressä oli peräti kahdet kokoa ja siteitä lukuun ottamatta identtiset Madshusin sukset. Lähes tulkoon otin väärät sukset, kunnes tajusin siteen olevan vääränlainen!

Pirttimäki–Kalajärvi–Paloheinä (29,3 km)

Nopean Pirttimäen kahvilassa syödyn lounaan jälkeen lähdin hiihtämään kohti Paloheinää. Latu Pirttimäestä Paloheinään kulkee ensin Bodom-järven pohjoispuolelta peltoja pitkin Vihdintielle, josta se jatkaa Petikon ja Myyrmäen kautta Paloheinään. Alussa oli taas näpit jäässä, koska kahvilan pihassa olin pienen hetken pelkillä alushanskoilla ja kuvasin. Parin kilometrin sinnikkään nyrkkien puristelun ja reippaan hiihtämisen jälkeen nekin alkoivat taas lämmetä. Noin 6 km pelto-osuus Pirttämäestä lähtiessä oli tasaisuutensa ja hyvän luistonsa ansiosta vauhdikas ja niinpä olinkin taittanut koko pelto-osuuden noin 50 minuutissa.

Pelto-osuuden jälkeen lähestulkoon heti yksi reitin monista käveltävistä osuuksista. N. 500 metrin kävelyn jälkeen latu jatkui taas, joskin puolisen kilometriä ennen Vihdintietä se muuttui käytännössä luomuladuksi. Vihdintien risteyksessä latu kohti Serenaa ja Petikkoa jatkuu käytännössä heti Vihdintien toisella puolella, mutta jatko on niin heikosti näkyvissä, että kävelin erehdyksissä sen ohi Vihdintien varren kävely- ja pyörätietä länteen. Tajusin kuitenkin virheeni reilun 200 metrin kävelyn jälkeen ja palasin takaisin, jolloin latu näkyikin jo toisella puolen tietä. Latu risteyksestä kohti Petikkoa oli ehkä tähänastisista etapeista huonoimmassa kunnossa ja osan matkaa perinteisen urat puuttuivat kokonaan. Onneksi tämä osuus ei ollut pitkä ja hetken päästä saavuin Serenan ja Petikon yhteysladun risteykseen.

Olen hiihtänyt Serena—Petikko–välin useita kertoja, mutta tällä kertaa ladun varressa oli jotain minulle uutta. Eräs paikallinen yrittäjä oli avannut ladun viereen Kurkijärven latukahvilan, johon ei tosin saanut mennä sisälle, vaan tarjoilut nautittiin terassilla. Tähän ei erikoisuudet loppuneet, vaan maksu tuotteista suoritettiin verkkokauppaan itsepalveluperiaatteella, mikä voi olla näppärää, jos maksuvälineitä ei ole mukana. Nautin tässä lohivoileivän, joka tosin oli aavistuksen jäinen ehkä kovasta pakkasesta johtuen, ja mokkapalan. Kahvilan pihassa törmäsin muutamaan muuhun, jotka olivat hiihtämässä Talviurheilun paratiisia, joskin toiseen suuntaan eli Keinukalliosta Kivenlahteen.

Kurkijärven majalta jatkoin hiihtämistä kohti Petikkoa ja edelleen kohti Myyrmäkeä. Reitistä Serena–Petikko ei ole muuta erityistä sanottavaa, kuin sillä on muutama tiukka ylämäki ja vauhdikkaita alamäkiä ja ladun varrella on pari ihan kivaa keittokatosta. Juuri ennen Petikon 5 km lenkkiä latu sivuuttaa Petikon jätemäen, joka kohoaa yllättäen kuin tyhjästä tunturin lailla n. 30 metriä ympäristöään korkeammalle. Latu itsessään ei onneksi mäelle nouse, vaikka sieltä varmaan hyvät näköalat olisikin.

Petikon jälkeen reitti jatkaa Kehä-III:n ali ja Martinlaakson Raappavuorten ohitse Myyrmäkeen. Vaikka asuin muutaman vuoden ajan Myyrmäessä ja tämä oli silloin kotilatuna, jostain syystä onnistuin kuitenkin melkein hiihtämään harhaan. En tosin ollut ainut, vaan muutama muukin katseli epätietoisesti puhelimesta karttaa Myyrmäen vesitornin lenkin varressa. Itseäni oli ehkä eniten hämännyt se, että vesitorni oli remontissa ja sen ympärillä oli valtava pressuin katettu rakennusteline, eikä tornia näkynyt lainkaan. Ehkä sadan metrin jälkeen tajusin jo taas olinpaikkana ja muistin, mistä latu kohti Paloheinää alittaa tunnelissa Raappavuorentien. Edelläni hiihtäneet reittiä arpovat hiihtäjät eivät risteystä huomanneet ja saivat tehdä pienen sakkokierroksen, kuten sain tovia myöhemmin kuulla, kun he ohittivat minut ollessani tauolla tunnelin toisessa päässä.

Tauon jälkeen jatkoin eteenpäin kohti Paloheinää. Junaradan alituksen jälkeen Louhelassa vastaan tuli jälleen yksi Keravalta tuleva paratiisin hiihtäjä, suunnilleen itseni ikäinen nainen. Olin tässä vaiheessa oppinut jo tunnistamaan tapahtumaan osallistujat aika hyvällä prosentilla muita hiihtäjiä suuremmasta repusta. Hän kysyi, olenko tulossa Kivenlahdesta ja vastasin myöntävästi. Juteltiin hetki reitistä ja hän kertoi tulleensa Vanhankaupunginkoskelta valtaosin joen jäätä pitkin Haltialaan. Kuulemma varsinaisen ladun siltojen alitukset olivat järjestään niin hiekkaisia, että niissä oli pakko riisua sukset, mikä hidastaa huomattavasti matkan tekoa. Kiitin vinkistä ja toivotimme toisillemme hyvät loppumatkat.

Ennen lähtöä olin asettanut vähimmäistavoitteekseni päästä Louhelaan ja se oli nyt saavutettu, joten tästä eteenpäin jokainen kilometri olisi tavallaan vain bonusta. Paloheinäänkin ravintolapalveluineen olisi enää vain viitisen kilometriä. Tämä osuus reitistä oli itselleni todella tuttu, koska Myyrmäessä asuessani hiihdin Paloheinään samaa reittiä lukuisia kertoja, joten reittiä ei tarvinnut arpoa. Louhelasta reitti jatkui Jokiuomanpuiston läpi ja Hämeenlinnanväylän ali Vetokannaksen ulkoilualueelle, ja ylitty Vantaanjoen jäätä pitkin. Ylitettyäni joen ja kiivettyäni sen viereen pellolle, josta latu taas jatkui, pysähdyin ottamaan kuvia, koska aurinko oli juuri laskemaisillaan ja värjäsi maiseman kultaiseksi.

Pian saavuin Pitkäkosken padolle ja hetki sen jälkeen Pitkäkosken ulkoilumajalle, jossa ajatuksena oli syödä ainakin munkki, mutta miksi ei jotain tukevampaakin. Hämmennyksekseni huomasin majalle saavuttuani, että sehän onkin jo kiinni, vaikka kello oli vain vähän yli neljä lauantaina! Ilmeisesti siis maja menee lauantaisin kiinni jo klo 16.00. Olin hiukan harmissani, mutta mikään varsinainen ongelma se ei ollut, koska Paloheinän maja palvelisi vielä monta tuntia, eikä sinne ollut matkaa paria kilometriä enempää.

Lähdin hiihtämään kohti Paloheinän majaa. Sinne vievä latu oli hämmästyttävän heikossa kunnossa, koska se oli aika jäinen ja todella roskainen. Paljon se ei kuitenkaan haitannut, koska Paloheinään päin on pieni alamäki, jossa suksi luistaa roskaisellakin pinnalla. Saavuin majalle vähän ennen viittä ja otin keittoa, jota oli lounaalta jäänyt yli, ja pienen hillomunkin, koska sellainen oli nyt Pitkäkosken majalla jäänyt saamatta. Tällä kertaa en pitänyt erityistä kiirettä syömisessä ja törmäsin myös yhteen minua opettaneeseen Aalto-yliopiston professoriin, joka yllätyksekseni tunnisti minut, vaikka en ole tainnut olla yhdelläkään hänen kursseistaan. Juttelin hetken hänen kanssaan syömisen ohella.

Varusterikko Paloheinässä

Paloheinästä lähtiessä oli vielä vakaana ajatuksenani hiihtää kotiin, jonne olisi matkaa n. 15 km. Kuitenkin laitettuani sukset jalkaan ja hiihdettyäni noin 500 metriä, havahduin siihen, että oikean jalan mono ja suksi käyttäytyi jotenkin erikoisesti. Mono kääntyi paljon enemmän suksessa, kuin mitä pitäisi olla mahdollista. Pian oivalsin, että mono oli täysin hajonnut kiinnitysraudan kohdalta ja mono kääntyi yksikseen vain raudan pysyessä kiinni suksessa. Oli välittömästi täysin selvää, että näillä monoilla ei hiihtäisi yhtään mihinkään, eikä ainakaan kotiin saakka. Teoriassa mono voisi kestää hiihtoa kilometrin, parikin, kunnes lopulta hajoaisi ja minusta tulisi puhtaasti jalankulkija. Niinpä olin pakotettu keskeyttämään illan osalta ja matka voisi seuraavana päivänä jatkua vain, jos onnistuisin jostain tähän hätään hankkimaan uudet monot.

Hivenen pettyneenä, mutta kuitenkin tilanteesta myös jollain tavalla huvittuneena puin päälle kevytuntuvatakkini ja lämpimämmät hanskat ja kävelin bussipysäkille. Kiittelin onneani, että mono oli päättänyt hajota juuri nyt, jos nyt jossain oli pakko hajota. Esim. viikko aiemmin olin työpaikan virkistysretkellä Sipoonkorvessa ja silloin monojen hajoaminen Bisan lenkillä olisi todennäköisesti tarkoittanut useamman kilometrin kävelyä lähimmälle bussipysäkille. Niin ikään monon hajoaminen välillä Kellonummi–Pirttimäki–Kalajärvi, olisi aiheuttanut melko suurella varmuudella suuria haasteita. Nyt sentään pääsisin kotiin yhdellä vaihdolla ja alle tunnissa.

Monojen korjaaminen ei varmuudella olisi onnistunut Jotunheimenissa korjattujen kenkien tavoin, koska hiihtäessä monoon kohdistuva rasitus on paljon suurempi, eikä ollut aikaa antaa liiman kuivua. Uusien monojen hankkiminenkaan ei osoittautunut ihan helpoimmaksi tehtäväksi. Ensimmäisenä ajatuksena oli mennä suoraan lähimpään urheiluliikkeeseen ostamaan uudet monot. Pikainen googletus bussissa istuessa kuitenkin paljasti, että yksikään ei ollut enää tähän aikaan lauantai-iltana auki, vaan useimmat olivat sulkeutuneet klo 18.00 tai viimeistään 19.00.

Tarkempi haku illalla paljasti myös, että ainakaan yhdessäkään XXL:n paikallisessa liikkeessä ei edes ole jalkaani sopivia koon 47–48 monoja ja samoin oli myös monen muun toisen ketjun paikallisen liikkeen laita. Lisäksi selvisi, että käytännössä joka ainoa liike aukeaisi sunnuntaina klo 12, eli aikaisen lähdön kohti Keravaa sai heti kättelyssä unohtaa ja samalla sai jo henkisesti varautua paluuseen myöhään illalla, pimeässä. Eräs liike, hulluna.com, Paloheinässä tosin näytti Google Mapsin mukaan olevan auki jo 9.00 alkaen, mutta firman nettisivulla oli ilmoitettu eri aika, joten siihen ei oikein voinut luottaa.

Laadin illalla suunnitelman monojen hankkimiseksi. Ensin menisin aamulla Paloheinään, jossa saattaisi olla auki liike, josta monot voisi ostaa. Olin tarkistanut, että siellä pitäisi monot myös löytyä, mutta aukiolo ei ollut varmaa. Jos liike sen sijaan olisi kiinni tai monot eivät sopisi, kysyisin oikean koon monoja vuokralle Suomen Ladun Paloheinän välinevuokraamosta. Jos heilläkään ei olisi tarjota oikeankokoisia monoja, voisin hypätä bussiin kohti Varuste.netiä, jossa olin tarkastanut varmuudella löytyvän usean eri mallin monoja oikeassa koossa

Sunnuntai: Paloheinä–Vanhankaupunginkoski–Keinukallio (45,7 km)

Valmistelut, eli monojen hankinta

Sunnuntaiaamu alkoi tavalliseen tapaan vähän toivottua hitaammin, joten pääsin taas lähtemään vasta 11.00 korvilla. Osittain lähdön viivästyminen johtui siitä, että parempien taukopaikkojen puutteessa päätin pitää lounastauon kotona, johon olisi reitin varrelta vain reilun kilometrin pisto. Niinpä koin hyväksi ideaksi tehdä ruuan valmiiksi ja lisäksi voitelin uudelleen sukset, koska eilisen pito ei ollut tyydyttänyt.

Viimein pääsin lähtemään kotoa kohti Paloheinää tai mahdollisesti menisin suoraan Konolaan Varuste.nettiin, josta takuuvarmasti monot löytyisi. Aamulla oli alkanut Paloheinän kautta meneminen mietityttää ja niinpä päätin tehdä itselleni radikaalin tempun: nimittäin soittaa Paloheinän urheiluvälineliikkeeseen bussipysäkiltä bussia odottaessa. Olin aika varma, että kukaan ei vastaa, mutta toisaalta jokin syy siihen täytyi olla, että vain kaksi viikkoa aiemmin Google Mapsiin oli tuntematon käyttäjä täydentänyt sunnuntain aukioloajaksi 9–14.

Vähän ehkä tavallista pidemmän merkkiäänen kuuntelun jälkeen puhelimeen vastasi mies. Tiedustelin mieheltä, että mahtaako Paloheinän liike olla auki. Linjan toisesta päästä kuului vastaus ”Olen tässä kontilla, ladun varressa.” ilmeisesti luullen, että olen jo liikkeen ovella. Sain selitettyä, että en ole vielä paikalla, mutta kysyin sattuisiko heillä olemaan koon 47 perinteisen monoa. Hän katseli varastosaldoa ja alustavasti arveli, että sellaisia saattaisi löytyä, mutta ei osannut sanoa varmaksi, koska varastosaldoissa oli joskus heittoa. Hän kertoi käyvänsä jossain välissä katsomassa, löytyykö monoja ja soittavansa sitten takaisin.

Koko bussimatkan kotoa Herttoniemestä Paloheinään vilkuilin levottomana puhelinta, toivoen, että mies soittaisi takaisin. Olin sanonut olevani noin kolmen vartin päässä, joten periaatteessa hänellä pitäisi olla hyvin aikaa. Soittoa ei kuitenkaan kuullut ja pian olisin jo Paloheinässä. Piti päättää, että jatkanko bussilla suoraan kohti Myyrmäkeä, josta voisi vaihtaa Varuste.netiin kulkevaan bussiin, vai jäisinkö pois Paloheinässä toivoen, että monot järjestyvät tavalla tai toisella, vaikka sitten vuokrattuna. Lopulta osittain sen takia, että kello lähestyi jo 12:sta, päätin kokeilla Paloheinässä onneani.

Nousin bussista ja kävelin kohti parkkipaikkaa etsien jotain, mikä täyttäisi kontin määritelmän. Lopulta parkkipaikan toisesta päästä kontti löytyi, joskaan ketään ei ollut paikalla. Hetken katselin ympärilleni, kunnes näin ehkä sadan metrin päässä miehen, joka hölkkäsi jokin laatikko kädessään urheiluliikkeen suunnasta kohti konttia. Miehen tullessa lähemmäksi minulle lopulta varmistui, että laatikko oli monolaatikko. Mitä ilmeisemmin ainakin yksi sopiva pari monoja oli löytynyt! Miehen saapuessa kontille, hän tunnisti oletettavasti odottavasta olemuksestani minut aiemmin soittaneeksi monojen kysyjäksi ja pahoitteli, että ei ollut ehtinyt soittamaan takaisin ennen tuloani.

Mies pyysi minut sisälle konttiin, jossa voisin sovittaa monoja. Riisuin lenkkarit, jotka olin kevyinä ottanut mukaan rikkinäisten monojen sijaan, ja sovitin monoja. Ne istuivat mainiosti, aivan kuin hanska, vaikka ensin monojen lenkkarimainen mataluus epäilytti. Testasin monoja myös kyykkimällä ja nousemalla päkiöille, joka vastaisi paremmin hiihdossa tehtäviä liikkeitä ja edelleenkin monot tuntuivat hyviltä jalkaan. Missään ei ilmennyt ylimääräistä puristusta ja kantapää pysyi tiukasti paikallaan kuten pitikin. Suoraan sanottuna monot olivat huomattavasti edellisiä monoja paremmat istuvuudeltaan ja mukavuudeltaan, joten monojen rikkoutuminen taisi lopulta kuitenkin olla onni onnettomuudessa.

Teimme kaupat ilmeisesti liikkeen viimeisistä koon 47 perinteisen monoista ja matka sai taas jatkua. Työntekijää hieman huvitti, kun sanoin monojen menevän suoraan käyttöön ja että en haluaisi ollenkaan niiden laatikkoa. Näiden monojen neitsytmatka sai nyt luvan olla vähän tavallista pidempi, liki 50 km. Siitä en kuitenkaan mitään miehelle maininnut.

Paloheinä–Vanhankaupunginkoski–Herttoniemi (15 km)

Palasin muodon vuoksi kävellen n. 500 metrin päähän Paloheinän majalta, johon tieni oli eilen tyssännyt, puin sukset jalkaan ja aloin hiihtää. Uudet monot tuntuivat aluksi jotenkin todella oudolta hiihtää, mutta nopeasti niihin tottui, ja ne alkoivat taas tuntua luontevilta. Suuntasin kohti Haltialaa ja Vantaanjokea, josta matka jatkuisi etelään kohti Vanhankaupunginkoskea ja edelleen kohti Herttoniemeä.

Juuri ennen jokea piti ylittää Laamannintie, minkä vuoksi riisuin sukset. Silloin vastaan tuli kaksi paratiisilaista, jotka jälleen kerran tunnistin jykevämmistä repuistaan. Kysyin, olivatko hiihtäneet jäätä pitkin, kuten olin jo useammalta kuullut ja lukenut. Heti tuli vastaus ”No todellakin, se oli tämän vuoden suola”. Heiltä sain kuulla, että ehkä enemmistö näyttäisi menevän jäätä pitkin ja sitä pitkin pääsisi huoletta ihan koskelle asti, kunhan nyt ei ihan koskeen asti hiihdä. Kuulemma pari sataa metriä ennen koskea olisi hyvä kohta nousta takaisin rantaan. Toivotimme toisillemme hyvää matkaa heidän jatkaessa kohti Kivenlahtea ja minun kohti Keinukalliota.

Yleensä olen suhtautunut erittäin varautuneesti jäällä liikkumiseen varsinkin viime aikoina, kun aloitin retkiluistelun, jossa asiaa jäälle ei ole ilman kaveria, naskaleita, heittoköyttä ja vesitiiviisti pakattua täydellistä vaihtovaatekertaa repussa. Tällä kertaa ratkaisun ollessa niin suosittu, päätin tehdä poikkeuksen, koska jäällä hiihtäminen todennäköisesti nopeuttaisi matkaa huomattavasti. Moneen kilometriin ei tarvitsisi välittää ylämäistä, tien ylityksistä tai sillan alituksista, joskin kuulemma jotkut alitukset olivat hiekkaisia myös jäällä. Ainakin juuri ennen lumen tuloa jotkut seurastamme olivat jäällä luistelleetkin ja tulleet kuivana takaisin, joten suurella todennäköisyydellä jää kantaisi. Mahdollisia auttajiakin olisi tiheään paikalla, koska reitti oli kumpaankin suuntaan suosittu.

Niinpä aiemmin tapaamieni miesten neuvojen mukaisesti suuntasin jäälle heti Tuusulanväylän siltojen jälkeen. Varsinaista kunnollista latu-uraa ei jäällä ollut, koska lunta oli sen verran ohuesti, mutta varsinkin tasatyönnöin hiihto oli normaalia latua kevyempää tasaisuuden vuoksi. Itse asiassa vähän innostuin ja päädyin hiihtämään vauhdikkaammin kuin oli oikeastaan tarkoitus ja tuli vähän hiki, mikä ei ollut ollenkaan toivottu asia n. 15 asteen pakkasessa. Niin tai näin, matka taittui vauhdikkaasti ja n. 7 km matka Vanhankaupunginkoskelle oli ohi puolen tunnin hiihtämisen jälkeen. Ainoastaan parissa paikassa paljas jää oli niin liukasta, että oli tarve mennä hitaammin.

Vanhankaupunginkoskella päätin pitää pienen tauon, jonka viettäisi pähkinä-rusinasekoitusta syöden ja vettä juoden. Samalla otin myös muutaman valokuvan koskesta, vaikka maisema ei ollutkaan parin viikon takaisen veroinen lumien sulettua puista. Ihan kelpo maisema se kuitenkin evästauolleni oli. Hieman meinasi tulla kylmä, kun olin aiemmin jäällä hiihtänyt itseni hikiseksi, mutta tauon ei onneksi tarvitsisi kestää kauan.

Vanhankaupunginkoskelta lähdin hiihtämään Viikin kautta kohti Herttoniemeä. Latu oli paikoin aika jäinen ja muutenkin hieman heikossa kunnossa, mutta kyllä siinä kuitenkin hiihti. Taaskaan suksillani ei ollut jäähän juuri mitään pitoa, mikä aiheutti jännitystä loppupäivän pidon osalta. Toivon mukaan muualla ei olisi yhtä jäistä. Onneksi Viikin arboretumin kohdalla latu oli jo parempi ja juuri ennen Purolahden lintutornia oleva latuosuus, josta tuuli yleensä tuiskuttaa ladun täysin kadoksiin, oli kerrankin mainiossa kunnossa pakkasten ansiosta. Purolahden lintutornilta olikin enää vain kivenheitto kotiin, jossa saisin ruokaa. Kovin suuri nälkä ei ollut, mutta syödä pitäisi silti reilusti, koska varsinaista toista ateriaa ei olisi tarjolla ennen kuin ehkä vasta Keravalla.

Herttoniemi–Hakunila (16 km)

Tauko kotona vei vähän pidempään kuin tauot ravintoloissa ja selvisin lähtemään uudestaan liikkeelle noin tunnin päästä. Koska olin alkumatkasta hiihtänyt tuulitakkini ja aluspaidan märäksi hiestä, päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja vaihtaa paidan ja takin. Lisäksi tauon aikana latasin otsalamppua, jonka olisi tarpeen olla illalla täydessä latauksessa, koska todennäköisesti muutama tunti pitäisi hiihtää pimeässä. Loppumatkalla ei olisi käytännössä ollenkaan valaistuja latuja lukuun ottamatta pientä pätkää Hakunilassa ja vielä lyhyempää pätkää Keinukalliossa. Pakkasin lisäksi mukaan vähän lisää pähkinärusinasekoitusta ja täytin juomavyön, koska huoltoa ei olisi tarjolla ennen Keravaa ilman merkittävää poikkeamista reitiltä.

Jos ensimmäiset kilometrit Vanhankaupunginkoskelta kohti Herttoniemeä olivat olleet jäiset ja muutenkin heikkokuntoiset, osuus Viikintien sillalta Myllypuron urheilupuistoon oli suorastaan kelvoton. Periaatteessa tiesin kyllä asiasta etukäteen, koska mm. järjestäjä oli siitä Facebookissa erikseen maininnut, mutta kunto tuli silti yllätyksenä. Myllärintiestä eteenpäin oli n. 1 km osuus, jossa hiihtäminen oli lähes toivotonta ja osittain oli pakko välillä kävellä.

Hieman ennen Myllypuron urheilupuistoa latu parani valheellisesti sen verran, että siinä pystyi periaatteessa hiihtämään, mutta jäisen pinnan takia se oli vaarallista, minkä sain pian huomata. Latu Myllypuron urheilupuistoon laskee ensin alas kalliolta jyrkässä mutkassa, joka oli tällä kertaa täysin jäässä. Pysyin hädin tuskin pystyssä, enkä pystynyt käytännössä ollenkaan jarruttamaan auraten alamäessä, joka päättyisi hyvin pian erittäin huolellisesti hiekoitettuun kävelytiehen. Onneksi juuri ennen kävelytietä tuli sen verran lumisempi kohta, että pystyin jarruttamaan pysähdyksiin, ennen kuin hiekoitus tekisi sen puolestani vähemmän nätillä tavalla.

Ensimmäisellä kerralla hiihtäessäni Talviurheilun paratiisia olin ollut aika hukassa Myllypuron urheilupuiston kohdalla, koska latu vain päättyy ilman mitään tietoa siitä, missä se voisi mahdollisesti jatkua. Tällä kertaa seudulla asuessani tiesin jo paremmin, mistä reitti kulkee, joten ei tarvinnut harhailla. Ennen ladulle pääsemistä oli tosin edessä n. 300 metrin kävelypätkä, joka oli varsinkin uusilla monoillani niin liukas, että vakavasti harkitsin pyllymäkeä. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja pääsin takaisin ladulle, joka oli ehkä hieman tavallista paremmassa kunnossa aina Kehä-I:n varteen Pallomyllyn kulmille.

Pallomyllyn jälkeen tuli jälleen noin 400 metrin kävelyosuus, kun reitti alittaa ensin metroradan ja sitten Kehä-I:n. Kävelyosuuden jälkeen latu alkoi taas uudelleen Mustapurontaipaleella seuraten Mustapuroa kohti Länsimäkeä. Olin lähestymässä reitin kriittisintä risteystä, josta alkaisi reitin pisin yksittäinen kävelyosuus Vuosaaren latuverkolle. Risteykseen, josta kävelypätkä alkoi, oli matkaa n. 1,5 km, mutta olin melkoisen varma hiihtäväni ohi risteyksestä. Niinpä katsoin jo Kehä-I:n kohdalla ennen hiihdon aloittamista kännykästä ladun varren risteävien teiden määrät ja näin sain kuin sainkin käännyttyä juuri oikealle kävelytielle.

Reitin pisin yksittäinen luomulatu- ja kävelyosuus kulkee Linnanpellonpuistosta Mellunkylästä Itäväylän eteläpuolelle Mellunkylään. Tähän suuntaan hiihtäessä ensimmäiset 200 m olisi ollut jotenkin hiihdettävissä kävelytien penkalla kulkevaa hiihtäjien itse hiihtämää latua pitkin, mutta itse kävelin suosiolla. Pienenä yllätyksenä seuraavalle n. 500 metrin matkalle oli latukone käynyt ajamassa pohjan, eli käytännössä ladun ilman perinteisen uria. Parina edellisenä vuonna paikasta hiihtäessä paikalla on ollut jonkinlainen luomulatu, mutta sen hiihdettävyys on vaihdellut.

Koska kävelyosuuden alku oli ollut yllättävän hiihdettävä, olisi kävelyä seuraavan ladun alkuun lyhimmillään noin 900 metriä. Koska kuitenkin epäonneksi ylitin Itäväylän liian aikaisin, päädyin Mellunkylän pelastusaseman nurkilla umpikujaan, eikä jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin kiertää asema. Tämä pidensi kävelymatkaani noin 200 metrillä, mutta turhautti huomattavasti. Tämä osuus oli selkeästi reitin tylsin, varsinkaan kun ei ollut täyttä varmuutta, mistä latu jatkuisi.

Periaatteessa osan matkasta Tankovainion puistossa olisi voinut kävelytien vieressä hiihtääkin, minkä jollain toisella reissulla olisin voinut tehdäkin, mutta nyt huvitti päästä vain mahdollisimman nopeasti kunnon ladulle. Virallinen latu jatkui viimein Fallpakan viljelypalstojen pohjoispuolelta, joskin ensimmäiset 500 metriä perinteisen urat puuttuivat kokonaan ja latu oli aika roskainen. Viimeistään ladun yhtyessä Mustavuori–Vuosaarensilta-latuun laatu parani huomattavasti, ja hiihtäminen oli taas ihan hauskaa.

Juuri ennen Niinisaarentien risteystä minut ohitti mieskaksikko, joka oli kuulemma myös matkalla Keinukallioon. Heidän vauhtinsa oli tosin omaani paljon reippaampi ja esim. vetivät ylämäkeen tasatyönnöin joten en olettanut heitä enää näkeväni. Hämmennyksekseni päästyäni Mellunmäki–Mustavuori-ladun risteykseen ja pitäessäni ensimmäistä taukoani, he tulivat Mustavuoren lenkiltä takaani. Ilmeisesti orjallisesti GPS-jälkeä seuratessaan he olivat kiertäneet Mustavuoren 2 km ladun väärään suuntaan, kun taas suorin reitti oikeassa kiertosuunnassa olisi ollut vain 500 metriä. Toivotimme vielä kerran toisillemme hyvät matkat, enkä nähnyt heitä enää tuon jälkeen.

Mellunmäki–Mustavuori-latu alkaa Mustavuoresta tullessa loivalla laskulla, jonka jälkeen tulee erittäin jyrkkä ja vauhdikas lasku Itäväylän alittavalle tunnelille asti. Tunnelin jälkeen alkaa ylämäki, jonka jälkeen heti oikealla alkaa Hakunila–Mustavuori-yhdyslatu. Yhdysladun ensimmäiset 2 km on peltoa, jossa pääsee vauhdikkaasti eteenpäin. Maisemat pellolla kulkevalta ladulta eivät yhtään sopisi Suomen suurimpaan kaupunkiin, jos ei vieressä kulkisi Itäväylää ja Kehä-III:sta. Pellon jälkeen ylitetään vielä viimeistä, eli koko reitin kolmatta, kertaa Kehä-III, tällä kertaa ihan suojatietä pitkin liikennevaloissa.

Pelto-osuuden ja Kehä-III:n ylityksen jälkeen reitti alittaa Porvoonväylän tunnelissa ja jatkuu sitten kapeana yksiuraisena latuna Hakunilan latuverkon alkuun saakka. Ensimmäisellä kerralla Talviurheilun paratiisia hiihtäessäni — silloin Keinukalliosta Kivenlahteen — oli latu ollut paljon epämääräisempi, minkä vuoksi menin pahemman kerran harhaan päätyen aina Sotungintielle asti ja tein lopulta reilun kilometrin sakkolenkin. Tällä kertaa sitä vaaraa ei onneksi ollut ja pääsin Hakunilan latuverkolle ongelmitta.

Tähän suuntaan hiihtäessä myös reitti yhdysladun päästä Hakunilan urheilupuistoon oli selkeämpi, kun taas ensimmäistä kertaa toiseen suuntaan hiihtäessä olin joutunut kysymään tietä latukoneen kuljettajalta löytääkseni yhdysladun. Tällä kertaa ainut hankaluus liittyi reitin löytämiseen Sotungin urheilukentältä urheilupuiston ytimestä Keinukallioon vievälle ladulle. Katsottuani karttaa pääsin kuitenkin lopulta oikealle ladulle.

Hakunila–Keinukallio (15 km)

Latu Hakunilasta Keinukallioon on mielestäni Talviurheilun paratiisin reitin mukavimpia osuuksia. Latu kulkee Sipoonkorven kansallispuistoon asti Krapuojan ympäröivää peltokaistaletta pitkin ja siinä ei ole kovin suuria mäkiä kumpaankaan suuntaan hiihtäessä. Maisema on myös omalla tavallaan idyllinen maalaismaisema. Ilokseni nyt myös huomasin, että ympäristöstä pilvien kautta heijastuva hajavalo valaisi ladun sen verran hyvin, että otsavalolle ei enimmäkseen ollut tarvetta.

Noin 3 km pitkin vauhdikkaan pelto-osuuden jälkeen saavuin Sipoonkorven kansallispuistoon Kalkkiuunintien varteen, jossa piti kävellä muutama sata metri. Tie tuli itselleni mukavana yllätyksenä, koska tunnistin paikan, enkä ollut aiemmin oivaltanut olevani jo niin lähellä kansallispuistoa. Lyhyen tieosuuden jälkeen saavuin taas latujen risteykseen, josta lähti latu Keravan Keinukallioon ja Vantaan Kuusijärvelle ja Bisajärven lenkille, jossa olin ollut hiihtämässä aiemmin samalla viikolla työpaikan virkistysillassa. Risteyksessä oli myös opastekyltit, jotka tarjosivat miellyttävän yllätyksen: matkaa olisi jäljellä enää vain 10 km.

Joitain satoja metrejä Kuusijärven ladun risteyksen jälkeen havahduin jonkun hiihtäessä erittäin vauhdikkaasti takanani. Pian hiihtäjä saavutti minut ja yllätyksekseni huomasin, että kyseessä ei ollut pelkkä hiihtäjä, vaan letkaa veti koira ja mies koitti pysyä suksilla pystyssä koiran perässä. Olin hiihtänyt Hakunilasta koko matkan näkemättä ketään, joten ylipäätään ihmisen näkeminen pimeällä ladulla oli yllättävää. Juttelin hetken miehen kanssa ja hän kertoi, että tähän aikaan on hyvä käydä koiran kanssa hiihtämässä, kun ladulla ei juurikaan ole muita kulkijoita. Parivaljakon lähtiessä ja kadotessa metsän siimekseen tunsin hetken pientä kateutta miestä kohtaan, koska vetoapu ei olisi ollut pahitteeksi ja touhu näytti hauskalta.

Viimeiset kilometrit Keinukallioon sujuivat kohtalaisesti. Reitti ei ollut mitenkään erityisen vaativa, mutta toisaalta pienikin ylämäki oli jo tässä vaiheessa aika väkinäinen suoritus. Lisäksi pakkanen oli illan myötä kiristynyt tuntuvasti ja käsillä alkoi olla jo melkein kylmä. Laadultaan latuosuus oli koko reitin parhaimpia ja ainoastaan yhdessä kohti tuuli oli puhaltanut ladulle niin paljon roskia, että hiihtäminen oli hetken haastavaa.

Koska olin hiihtänyt reitin kerran aiemminkin, tiesin odottaa kohtaa, jossa reitti alittaa Sipooseen vievän Jokivarrentien tunnelissa. Siitä nimittäin tietäisin olevani jo varsin lähellä määränpäätä. Niinpä siis viimeiset kilometrit lähinnä odottelin sitä. Lopulta tie tuli vihdoin vastaan ja tunnelin jälkeen olevan ylämäen jälkeen tuli pieni tasainen osuus, jonka jälkeen saavuin Keinukallion latuverkon opastetaululle. Jonkinasteinen pettymys tosin iski, kun opastetaulusta ilmeni matkaa Keinukallioon olevan vielä n. 4 km. Aloin nimittäin olla jo aika väsynyt.

Lähdin hiihtämään kohti Keinukalliota pitkin latua, joka oli yllätyksekseni valaistu. Pitkän alamäen jälkeen suon laidassa hiihto alkoi tuntua sen verran tympeältä, että päätin pitää vielä yhden nopean tauon. Niinpä söin muutaman kourallisen pähkinä-rusinasekoitusta ja join vettä juomavyöstä. Tauon jälkeen hiihtäminen tuntui taas paremmalta, mitä edesauttoi tosin myös aika tasainen reitti.

Saavuin Keinukallioon aika tarkkaan 20.00 aikalailla kaikkeni antaneena. Otin sukset jalasta ja rupesin tutkimaan reittioppaasta, miten pääsisin pois Keinukalliosta takaisin kotiin. Hieman yllättäen lähin bussipysäkki olikin Keinukalliossa n. 300 metrin päässä, joskin bussi lähtisi parin minuutin kuluttua. Niinpä hölkkäilin suksia kantaen bussipysäkille, jossa bussi oli juuri tekemässä lähtöään. Ehdin siihen juuri ja juuri, ja varsinkin tätä kirjoittaessa kiitän onneani, koska näemmä seuraava bussi olisi mennyt vasta puolen tunnin kuluttua. Minulla oli kyllä lämpimämpiä vaatteita mukana untuvatakin, pipon ja toppahanskojen muodossa, mutta en ollut niitä ehtinyt pukea vielä päälleni, joten näpit olivat lyhyestä kännykän näpläyksestä kireässä pakkasessa aivan jäässä. Bussissa ne onneksi sulivat ja sain lyhyellä bussimatkalla puettua myös muutenkin lämmintä päälle.

Lopputunnelmat

Keravan asemalla R-juna oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin vielä ilokseni käymään R-kioskilla ostamassa hotdogin, jonka söin nopeasti pahimpaan nälkääni junaa odotellessa. Junassa ehdin vielä ajatella kokemusta kokonaisuudessaan. Reitille mahtui todella paljon kivoja osuuksia ja varsinkin osuudet Bemböle–Kalajärvi, Mustavuori–Hakunila ja Hakunila–Keinukallio olivat hienoja. Toki jälkimmäisesti olisi saanut ehkä enemmän irti, jos ei olisi ollut täysin pimeää ja liian väsynyt.

Hienojen paikkojen vastapainoksi reitiltä löytyy paljon sellaista, mitä ei mielellään kokisi. Osa asioista on sellaisia, joihin olisi sangen helppo saada korjaus pienellä määrällä vapaaehtoistyötä. Esimerkiksi välillä Kivenlahti–Koivuhovi oikean reitin löytäminen oli jatkuvasti haastavaa, mihin olisi voinut auttaa yhden käden sormilla laskettava määrä pieniä reittikylttejä matkan tärkeimmissä risteyksissä. Esim. Espoon Suunnan järjestämässä Espoo-hiihdossa on ollut omatoimisesta luonteestaan huolimatta reittikyltit Espoon keskuspuistosta Oittaalle. Pari hyvin asetettua reittikylttiä auttaisi suunnistamaan myös läpi Myllypuron liikuntapuiston. Vaikka tietynlainen kotikutoisuus ja omatoimisuus on Talviurheilun paratiisin idea, ei ole erityisen mieltä ylentävää arpoa pakkasessa oikeaa reittiä

Reitti on ajoittaisen epäselvyytensä lisäksi myös aika pirstaleinen, koska ladut eivät ole täysin yhtenäisiä ja tien ylityksiä on aivan järjetön määrä. Joku tuntematon Facebookissa laski, että sukset sai koko matkan varrella riisua ja pukea vähän toista sataa kertaa, mikä varsin Itä-Helsingissä alkoi taajuutensa vuoksi tympiä. Myös kävelyä on reitin varrella yhteensä ehkä n. 2,5 km, mikä on yhteispituudeltaan n. 95 km pitkällä reitillä yllättävän vähän. Valitettavasti yksi pätkistä on niin pitkä, että se tympii aika pahasti, eikä asialle ole oikein mitään edes tehtävissä, ellei muuta reittiä kokonaan.

Kokonaisuudessaan kokemus on kuitenkin positiivinen, koska reitiltä löytyy ainakin minulle tutuista pääkaupunkiseudun latuosuuksista ne parhaimmat. Lisäksi varsinkin välin Kivenlahti–Paloheinä palvelut tuovat kivan mausteen tekemiseen. Pirttimäen kahvilassa on aina kiva piipahtaa syömässä isompaa tai pienempää suolaista tai makeaa ja Paloheinän majan munkit maistuvat aina.

Reitti kulkee lähes koko ajan sen verran lähellä asutusta ja julkisen liikenteen yhteyksiä, että matkan keskeyttäminen olisi verrattain helppoa missä vain, mikä on hyvä asia erityisesti ensikertalaisille. Monet hiihtävät koko reitin yhteen menoon ja tänä vuonna eräs parivaljakko hiihti sen jopa edestakaisin, mutta itse en ainakaan nykyisellä kunnolla siihen pystyisi. Jos on kuitenkin tällainen itseni kaltainen melko tavallinen pulliainen, niin reitti on hyvien yhteyksien vuoksi verrattain helppoa hiihtää vaikka kolmessakin osasta. Vaihtoehtoisesti voi reitin hiihtää vain osittain poimien siltä parhaat palat, eli ainakin omasta mielestäni Bemböle–Kalajärvi ja jos intoa ja energiaa vielä riittää, Kalajärvi–Petikko–Paloheinä.