Varauduin henkisesti vuorokauden kestävään paleluun ja unettomaan yöhön, mutta ajattelin, etten minä siihen kuole, joten kannattaa kokeilla.
Olen aina ollut parantumaton vilukissa ja jopa kesäöissä tarkeneminen on yleensä ollut enemmän tai vähemmän työlästä. Haaveilin kuitenkin pitkään, että joku päivä voisin telttailla muulloinkin kuin kesällä, ettei harrastukseen tulisi vuosittain yli puolen vuoden taukoa. Tämän vuoksi tilasin 2021–2022 vuodenvaihteen tienoilla vihdoinkin uuden, pitkään harkitun talvimakuupussin (Rab Ascent 900W). Alkuperäinen ajatus oli, että jopa minä tarkenisin sillä loppukevään ja alkusyksyn ja voisin siten pidentää telttailukautta parilla kuukaudella. Ajatus ei todellakaan ollut lähteä telttailemaan sydäntalvella. Pussin saavuttua heräsi kuitenkin halu kokeilla sitä ja alkuperäinen ajatus hävisi taivaan tuuliin. Pienen suostuttelun jälkeen suostuin lähtemään ajamaan makuupussin sisään Nuuksioon keskellä tammikuuta. Vaikka comfort-lämpötila oli -12 astetta ja sääennuste lupasi vain muutamaa pakkasastetta, suhtauduin erittäin epäilevästi omaan pärjäämiseeni. Aiempien kesän ja kolmen vuodenajan makuupussieni comfort-lämpötilat olivat yleensä olleet kaukana omasta henkilökohtaisesta mukavuuslämpötilastani. Varauduin henkisesti vuorokauden kestävään paleluun ja unettomaan yöhön, mutta ajattelin, etten minä siihen kuole, joten talvinen telttaretki voisi olla kokeilimisen arvioinen asia.
Koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin telttailemaan talvella, vaatetuksen päättäminen oli melkoista säätämistä. Lopulta totesin, että paras keino on luntata, mitä Eemeli pakkaa mukaansa ja pakata 1–2 vaatekerrosta enemmän. Rinkkaan päätyivät merinovillahousut, lämpimät sukat, termokalsarit, fleece-paita, kevytuntuvatakki, toiset hanskat, putkihuivi, villapaita sekä varasukat. Päällä oli merinovillapaita, talvitakki, toppahousut, hanskat ja pipo – melko kevyt varustus, etten hikoilisi itseäni märäksi kävellessä. Talvimaastokenkäni sanoivat yhteistyösopimuksensa irti pari päivää ennen reissua, joten päätin lähteä matkaan tavallisilla maastokengillä, vaikkei se ollutkaan optimaalinen ratkaisu. Lisäksi varustukseen kuului kaksi R-arvon 2–3 makuualustaa, joita käytin päälekkäin. Pohdimme myös teltan pystytystä, kun maa on jäässä ja lunta 5–10 cm. Olin aluksi sitä mieltä, että kyllä me jokin viritelmä teltan kiinnittämiseksi keksitään olemassa olevilla varusteilla. Lopulta Eemeli päätti kuitenkin käydä ostamassa oikeaoppiset lumikiilat, ettei omiin viritelmiin tarvitsisi ryhtyä. Telttakaan ei ollut talviteltta, mutta kyllä sillä kuitenkin Etelä-Suomen lähes lumettomassa maassa miltei tyynenä yönä metsän keskellä pärjäisi.
Lähdimme liikkeelle vasta iltapäivällä, kun aurinko oli jo laskemassa, joten menomatka taitettiin pimeässä. Olen kolunnut Nuuksiota läpi lapsuudesta asti, mutta yleensä aina kesäaikaan. Ainoastaan pariin kertaan olin telttaillut Nuuksiossa syyskuussa ja silloin pimeys oli ollut aina sitä luokkaa, että parinkymmenen metrin päässä olevaa telttaa oli vaikea löytää edes otsalampun valossa. Siksi olinkin yllättynyt siitä, miten hyvin lumihanki ja melkein täysi kuu valaisivat. Menimme bussilla Haukkalammen parkkipaikalle, josta aloitimme 5 km matkan kohti Iso-Holmaa.
Harhakuvani rennosta talsimisesta talvisessa metsässä kaikkosivat nopeasti, sillä Nuuksiossa oli erittäin tyypillinen Etelä-Suomalainen talvikeli – eli jatkuvan pakkasen ja lämpöasteiden välillä sahaamisen vuoksi poluilla oli enemmän jäätä kuin lunta. Eemelillä oli nastakengät, mutta minun vaelluskenkäni eivät todellakaan olleet paras mahdollinen jalkinevalinta luistinrataa muistuttavalle tielle. Heti, kun Haukkalammen ja Haltian yhdysreitti sivusi ajotietä, poikkesimme ajotien laidasta metsään ajatellen, että siellä ei olisi yhtä liukasta. Tämäkin osoittautui toiveajatteluksi, sillä metsäpolku oli ihan yhtä jäinen ja lisäksi hiekoittamaton. Pimeys ei myöskään helpottanut kulkemista. Kun pääsimme Valklammen rantaan, pysähdyimme ihailemaan kuutamoa. Pysähtyessä liukkaudesta johtuva ketutus kaikkosi hetkeksi, sillä öinen ja luminen metsä oli satumaisen kaunis. Samalla huomasimme runsaasti jalanjälkiä jäällä ja päätimme nopeuttaa matkaa hiukan uskaltautumalla järven poikki liukkaan polun sijaan.
Alkumatkasta suhtauduin jäiseen polkuun vielä huumorilla, mutta jossain vaiheessa alkoi olla huumorintaju koetuksella. Mustalammelle päästyämme harkitsin jo melkein tosissani sinne jäämistä, mutta hiukan etäisempi Iso-Holma houkutteli enemmän. Eli ei muuta kuin töppöstä toisen eteen – hitaasti mutta (epä)varmasti. Mustalammen alamäen kohdalla totesimme, että ainoa vaihtoehto oli laskea se alas pyllymäkeä. Se osoittautui hyväksi taktiikaksi ja hyödynsimme samaa taktiikkaa useaan kertaan myöhemminkin.
Kun olimme tehneet uuden hitausennätyksen ja tarponeet 5 km matkaa peräti kaksi tuntia, olimme lopulta Iso-Holmassa. Aloitin lisäämällä päälleni rinkassa olevat vaatekerrokset. Iso-Holmassa oli paikalla myös toinen seurue, jonka jäljiltä nuotiossa oli vielä hiillos, joten nuotion sytytykseen kosteilla puilla ei tarvinnut ryhtyä. Kävimme sahaamassa itsellemme lisää puita loppuillaksi ja ryhdyimme teltan pystytykseen. Lumikiilat epäilyttivät aluksi, sillä ne eivät tuntuneet uppoavan hankeen tukevasti, mutta pienestä uskon puutteesta huolimatta ne lopulta toimivat kuten pitikin, kun kiilojen päälle kasasi riittävästi lunta ja tamppasi sen kovaksi. Maa itsessään oli niin jäässä, että sinne ei saanut upotettua mitään.
Talvessa on se hyvä puoli, että ruokien säilymistä ei tarvitse pohtia yhtä tarkkaan kuin kesällä. Lisäksi lyhyt kävelymatka mahdollisti painavamman ruoan kantamisen. Olimme ottaneet iltapalalle keittokinkkua, tomaattikuppikeiton ja sinihomejuuston jämät, joista teimme kastikkeen nuudelien kanssa syötäväksi. Kaasua ei lopulta tarvinnut tuhlata veden sulatukseen, koska lunta sai sulamaan kattilassa nuotiolle. Teimme jälkiruoaksi teetä ja lettuja suklaalla ja kuivatulla banaanilla. Nuotiosta huolimatta lopulta alkoi tulla hiukan vilu, mutta kunnon horkkapalelua ei tullut, ellei jäätyneitä varpaita lasketa. Vaelluskengät eivät todellakaan olleet optimaalinen jalkine ja reissun jälkeen nöyrryin ostamaan uudet talvikengät hajonneiden tilalle.
Teimme ennen nukkumaanmenoa lyhyen kävelylenkin ihaillaksemme talvista järveä ja lämmitelläksemme ennen telttaan siirtymistä. Teltassa pujahdin makuupussiin. Uskaltauduin riisumaan takkini ja nukkumaan päälläni alemmat vaatekerrokset. Yö sujui lopulta huomattavasti odotettua paremmin, eikä vaatekerroksia tarvinnut lisätä. Lämpötila laski alimmillaan kuuteen pakkasasteeseen. Hiukan meinasi olla viluinen olo, koska makuupussin suusta veti. Vasta myöhemmin tajusin vedon johtuvat siitä, että yksi tarra oli jäänyt auki. Lopulta aamulla oli kuitenkin levännyt olo ja yleensä kehnoa unta valittava älykellokin oli tyytyväinen unen laatuuni.
Lähdimme melko pian aamupalan jälkeen kohti Siikaniemen bussipysäkkiä. Retkeilyreitin sijaan kävelimme Holma-Saarijärvelle lyhyempää reittiä metsän poikki. Polut olivat edelleen jään peitossa, joten eteneminen oli taas hidasta, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään. Tällä kertaa oli sentään valoisaa, joten näimme, mihin astuimme. Olimme bussipysäkillä puolisen tuntia etuajassa, joten ehdimme hyvin kokata lounaaksi risottoa kuivatuilla suppilovahveroilla ja aurajuustolla. Pienestä epäluulosta, liukkaudesta ja syväjäätyneistä varpaista huolimatta, retki teki todella hyvää ja voin hyvin lähteä telttailemaan talvella jatkossakin.
