Urho Kekkosen kansallispuisto (UKK) on Suomen toiseksi suurin kansallispuisto itäisessä Lapissa. Puiston länsi- ja etelä-osat tarjoavat monipuolisia merkattuja reitistöjä päiväretkille ja lyhyille vaelluksille kun taas suurimman osan puistosta peittävä syrjävyöhyke on merkkaamatonta erämaata, jossa suunnistustaitoiselle riittää nähtävää vaikka useammallekin täysimittaiselle vaellukselle. Syrjävyöhykkeen kenties tunnetuin kohde on Luirojärven rannalla kohoava puiston korkein huippu Sokosti (718 m), jota moni alueella ensimmäistä vaellustaan tekevä kulkija lähtee tavoittelemaan. Näin teimme myös me loppukesästä 2022.

Todennäköisesti tyypillisin vaellusreitti UKK:ssa on ns. Luiron kierros. Se kulkee Kiilopäältä Suomunruoktun ja Tuiskukurun kautta Luirojärvelle, jossa vietetään usein Sokostin huiputukseen käytettävä välipäivä. Lopuksi reitti palaa Lankojärven ja Rautulammin kautta Kiilopäälle. Variaation mahdollisuuksia on valtavasti ja itsekin päädyimme hivenen toisenlaiseen reittiin. Tässä jo 2022 kirjoitettu, mutta aiemmin julkaisematta jäänyt retkikertomus.

Tiivistelmä

• Vaelluksen pituus: 79 km täydellä varustuksella ja 12 km (Sokostin huiputus) päiväretkivarustuksella
• Kulkuyhteydet: Kiilopäälle pääsee bussilla. Aittajärveltä tarvitsee autokyydin/taksin pois. Muilta vaeltajilta saattaa saada kimppakyytejä, sillä Aittajärvi on yleinen aloitus/lopetuspaikka, mutta sen varaan ei kannata laskea.
• Opasteet: Ainoastaan Rautulammille pääsee opastettua polkua. Loppu on merkkaamatonta erämaata.
• Puhelinkenttä: Puhelinkenttä löytyi aina, kun oltiin ylhäällä tunturissa (Elisan liittymä). Alhaalla sitä ei Rautupään jälkeen ollut. Kannattaa myös huomioida, että Aittajärvellä ei ole kenttää. Kyyti pois sieltä pitää siis sopia etukäteen. Sokostin huipulla on Telian masto.
• Maasto: Maasto on pääsääntöisesti helpohkoa tunturikangasta tai hiekkapolkua. Erityisesti Sokosti ja Pirunportti ovat erittäin rakkaisia. Nousuja ja laskuja on jonkin verran. Sokostin lisäksi erityisesti lasku alas Lumikuruun ja Paratiisikuruun ja nousu Pirunportille ovat tiukkoja.
• Vaativuus: Keskivaativa satunnaisen rakan ja nousujen ja laskujen vuoksi

Valmistelut

Urho Kekkosen kansallispuiston syvemmät kolkat ovat kiehtoneet minua aina siitä asti, kun lapsena huiputin ensimmäisen tunturini – Kiilopään – ja näin silmänkantamattomiin jatkuvat avotunturimaisemat. Vaellushalut heräsivät joidenkin vuosien jälkeen, kun jo kokeneena Koilliskairan alueen päiväretkeilijänä etsin UKK:n retkeilyoppaasta uusia ideoita ja huomasin, että tunnetuimmat vielä näkemättömät kolkat sijaitsivat aivan liian kaukana päiväretkelle.  Erityisesti kiehtoi Sokosti sekä alueen upeimmaksi nähtävyydeksi mainostettu Paratiisikuru. Haaveilusta toteutukseen vierähti kymmenisen vuotta. Ensin vaellusseura puuttui, ja kun lopulta aloin kypsytellä ajatusta yksin vaeltamisesta, päätin aloittaa helpommista ja tunnetuimmista reiteistä. Hyvin pian päätin, että kun lopulta lähden UKK:hon vaellukselle, haluan nähdä myös ainakin Paratiisikurun, joka ei osu tyypilliselle Luiron kierrokselle. Autottomalle se vain tarkoittaisi yli 100 km vaellusta (aloittelija-minälle vielä aivan liikaa) tai kallista taksikyytiä vaellusten toiselle tunnetulle starttauspaikalle – Aittajärvelle. UKK sai siis odottaa hyvin pitkän aikaa.

Lopulta sekä vaellusseuran että autottomuuden kanssa kävi paremmin kuin hyvin. Kun Eemelin tavattuani ehdotin vaellusta UKK:hon hyvissä ajoin kuukausia ennen kesää, hän innostui ideasta. Tässä vaiheessa yhteisiä viikonloppuvaelluksia oli jo kolme kappaletta takana, ja vaellustyylit oli todettu loistavasti yhteensopiviksi. Minulla oli lisäksi takana soolovaellus Kolilla ja kaverin kanssa taivallettu Hetta-Pallas. Molemmilla oli myös pitkä suunnistuskokemus retkeilyn, partion tai rastisuunnistuksen muodossa. Mitä kyytiin tulee, äitini ja siskoni suunnittelivat mökkiviikkoa Saariselällä elo-syyskuun vaihteessa ja lupautuivat hakemaan meidät pois Aittajärveltä. Tästä syystä vaellusviikoksi valikoitui elokuun toiseksi viimeinen viikko.

Varustelista päivittyi jonkin verran edellisestä reissusta Karhunkierroksella, jonka kerkesimme vaeltaa pari kuukautta aiemmin. Halusin pitää rinkan painon alle 15 kg:ssa, mutta mm. sadevarustukseen piti tehdä lisäyksiä. Siksi päädyin ennen reissua ostamaan kuorihousut sadeviitan lisäksi. MSR Pocket Rocket -keitin oli lyhyiden kokeilujemme perusteella toiminut oikein hyvin, joten uskaltauduimme vaihtamaan vanhan tutun Trangian siihen. Jouduin myös ostamaan uuden makuualustan edellisessä reissussa hajonneen tilalle, ja alustaksi valikoitui keveytensä vuoksi Exped Synmat UL Lite M R-arvolla 2.3. Se epäilytti hetken, koska Lapissa voi elokuun lopussa olla jo yöpakkasia ja hetken harkitsin lisäksi solumuovista alustaa lisälämmöksi. Säätiedotus kuitenkin lupasi poikkeuksellisen lämmintä ilmaa ja alimmillaan kahdeksaa astetta, joten lähdin pelkällä Expedin alustalla.

Ruokapuolella aloimme saada enemmän rohkeutta tehdä omia kokeiluja valmiiden ohjeiden sijaan. Uusiin kokeiluihin kuului mm. vihreä linssimuhennos, jauhelihakiusaus sekä bataattiaurajuustopata, josta tuli reissun jälkeen uusi suosikkimme. Pähkinöiden, kuivahedelmien ja patukoiden lisäksi otimme mukaan pussillisen sipsejä molemmille, kun kuulimme vinkin, että ne sisältävät paljon energiaa pienessä painossa. Otimme jälkiruoaksi yhden suklaakiisselin ja yhden marjakiisselin. Rinkan painoksi tuli 13 kg Eemelin rinkan painaessa pari kiloa enemmän.

Reitti hioutui ennen reissua pariin kertaan. Ensin suunnittelimme jatkavamme Sokostilta alas Akanhärkäkuruun. Lopulta juttelin aikanaan alueella eräoppaana toimineen perhetutun kanssa, joka suositteli Sokostia erillisenä päiväretkenä Luirojärveltä käsin ja sieltä matkan jatkamista Pälkkimäojan kautta tunturien yli Lumikurun kautta. Menomatkaan oli monta vaihtoehtoa, joista lopulta valitsimme pitkälti arpomalla matkan Rautulammen, Kotakönkään ja Palovanganojan kautta.

1.    päivä: Kiilopää-Rautulampi-Kotaköngäs (19 km)

Vaellus alkoi Kiilopäältä, jonne bussimme Rovaniemeltä saapui puolenpäivän aikoihin. Tunturikeskuksen lohikeitto antoi hyvän startin matkaan ennen maastoon suuntaamista. Tavoite oli selvitä vähintään Rautulammille ja siitä vielä mieluiten joitakin kilometrejä Kotakönkään suuntaan ja yöpyä jossain Rautulammin ja Kotakönkään välissä, sillä erämaavyöhykkeellä kun saa muutamia rajoituksia lukuunottamatta yöpyä myös merkattujen paikkojen ulkopuolella.

Emme menneet Rautulammille merkattua reittiä, vaan maisemareittiä tunturien yli. Reitti oli minulle päiväretkiltä tuttu ja Kiilopäälle nousuja oli kertynyt jo varmasti kaksinumeroinen lukumäärä. Nousu tosin osoittautui jonkin verran hapottavammaksi rinkka selässä kuin päivärepun kanssa. Kiilopäältä loimme viimeiset katseen alas tunturikeskukselle. Sitä ei tällä vaelluksella enää nähtäisi. Toisella puolella puolestaan komeilivat erämaa-alueen tunturit, jotka vaellushaluni aikanaan vuosia aiemmin herättivät. Nyt tieni viimein veisi sinne. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen ja suunnan ottaminen oli haasteellista. Ensimmäistä Lapinvaellustaan tekevä Eemeli puhui poikkeuksellisen tuulisesta säästä, mutta tässä vaiheessa minä vielä väitin, että on normaalia, että tunturissa tuulee näin paljon.

Jatkoimme matkaa satulaa pitkin Niilanpäälle. Satula oli huomattavasti leveäksi tampattua ja kivistä Rautulammin reittiä leppoisampi käveltävä ja aluskasvillisuutta koristivat mustikat ja kaarnikat. Satulaa seurasi helpohko nousu Niilanpään huipulle ja siitä lasku alas Kuutamokuruun. Kuutamokuru oli aikanaan tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta sittemmin se on jäänyt komeudessaan suurempien kurujen varjoon. Edelleen se kuitenkin on niin hieno, että halusin sen käydä ohimennessämme katsomassa.

Kuutamokurun päässä on pieni lampi, jonka ranta on loistava eväspaikka. Meillä oli jäänyt aamiaiseksi tarkoitetut ruisleivät yli, koska söimmekin aamupalan Rovaniemen asemaravintolassa. Lammen rannalla oli siis voileipätauko, että painavat leivät saataisiin pois rinkasta. Tunturit tarjoavat usein tuulensuojaa, mutta tällä kertaa Kuruun osui ikävästi tuuli ja siellä ei tarjennut istua kauan. Jatkoimme pian ylös Rautupään satulaan, mutta emme pienestä pohdinnasta huolimatta poikenneet huiputtamaan Rautupäätä. Matkaa oli riittävästi muutenkin. Rautupään satulan jälkeen valitsimme polun, joka yhtyi viralliseen Rautulammin reittiin, koska halusimme huiputtaa Raututunturin. Laitoin Raututunturilta viestin kotiväelle, sillä en tiennyt, millainen puhelinkenttä olisi siitä eteenpäin.

Saavuimme alas Rautulammille myöhään iltapäivällä. Siellä oli tusinan verran telttoja. Nyt minäkin myönsin, että sää oli poikkeuksellisen tuulinen. Eemelin hetkeksi portaalle laskemat paksut hanskat meinasivat lentää tuulen mukana ja lammessa oli kunnon aallokko. Onneksi emme suunnitelleet siellä yöpymistä.  Kävimme ensimmäisenä katsomassa uutta ja parjattua autiotupaa. Modernista ulkonäöstään huolimatta tupa tuntui sangen käytännölliseltä. Ikkunat olivat isot, joten tupa oli mukavan valoisa perinteisiin tupiin verrattuna ja otsalampun akkua ei tarvitsisi tuhlata yhtä paljoa. Tuvassa oli erillinen kuivaushuone ja kaksi nukkumatilaa. Uskon, että ajan kanssa tupa maastoutuu kyllä paremmin, vaikka vielä onkin tunturissa turhan silmiinpistävä.

Vaikka alkuperäinen tarkoitus oli jatkaa matkaa kohti Kotaköngästä ja yöpyä jossain Kotakönkään ja Rautulammin välillä, aikaa ja energiaa oli vielä sen verran, että päätimme jatkaa Kotakönkäälle asti. Rautulammilta lähtiessämme molempia kuumotti hiukan. Vaikka olimme tottuneet liikkumaan merkittyjen polkujen ulkopuolella ja kartta ja kompassi olivat molemmille sangen tuttuja vempaimia (itse asiassa suurin osa ensimmäisistä treffeistämme kului suunnistaen), olimme molemmat astumassa ensimmäistä kertaa niin syvälle puhelinkentättömään erämaahan vailla merkattuja polkuja. Tiesimme, että maastossa todennäköisesti olisi enemmän polkuja kuin kartassa ja eksyminen olisi helppoa, jos ei olisi tarkkana. Eemeli oli ladannut etukäteen puhelimeen kartat, joiden pitäisi näyttää sijainti myös ilman kenttää, mutta se veisi akkua, joten ensisijaisesti suunnistus oli kartan ja kompassin varassa.

Rautulammelta lähti useita pikkupolkuja kohti Lankojärveä ja niistä yksi kääntyi pian kohti Kotaköngästä. Ensimmäinen haaste oli löytää tämä Kotakönkään polku, ettemme päätyisi Lankojärvelle. Se ei lopulta osoittautunutkaan minkäänlaiseksi haasteeksi. Etsimämme polku löytyi suhteellisen helposti ja selkeät maamerkit ja kompassi paljastivat nopeasti, että polku oli oikea. Se kulki perinteisessä metsämaastossa, jossa kasvoi runsaasti tatteja ja muita seiniä. Harmittelimme, että sienituntemuksemme rajoittui kantarelleihin, suppilovahveroihin ja mustatorvisieniin ja tatit piti jättää metsään. Väkeä ei Rautulammin jälkeen pahemmin näkynyt ja saimme kulkea omassa rauhassa. Kenties Lankojärven reitillä väkeä olisi voinut olla enemmän.

Saavuimme Kotakönkäälle illalla lähes kahdenkymmenen kilometrin matkan jälkeen ja ylitimme Suomujoen siltaa pitkin. Ylitimme ensin sillan, joka johti Suomujoen itäpuolelle (Huom! Sittemmin silta on purettu säästösyistä, joten sopivaa ylityspaikkaa joutuisi etsimään muualta). Kotaköngäs ei vetänyt vertoja esimerkiksi Kiutakönkäälle tai Ravadaskönkäälle, mutta oli joka tapauksessa vaikuttava jyrkkien kallioiden ympäröimä koski, joka aiheutti leiriin rentouttavan taustakohinan. Laskeva aurinko loi kosken pintaan kauniin valaistuksen. Ainoa valittamisen aihe oli pahanmakuiset mustikat. Paikalla oli muutama muukin seurue tulipaikan ympäristössä. Jätimme telttamme hiukan etäälle muista ja teimme ruoaksi rinkassa eniten painavan kanarisoton. Vaikka usein nautimmekin kokemusten vaihtamisesta muiden kanssa, nyt emme olleet niin seurallisella tuulella, että olisimme menneet tulipaikalle kokkaamaan. Sen sijaan nautimme ilta-auringosta, kosken kohinasta ja kauniista metsästä teltan luota käsin. Alkoi olla jo sen verran myöhä, että vetäydyimme nukkumaan heti ruoan ja iltatoimien jälkeen tyytyväisinä hyvin alkaneesta vaelluksesta. 

2.    päivä: Kotaköngäs-Palovanganoja-Luirojärvi (18 km)

Seuraavaksi oli edessä toinen pitkä päivä ja tarpominen Luirojärvelle. Yö oli ollut viileä, mutta talvimakuupussi oli taannut hyvät yöunet. Aamupäivän aikaan ilma lämpeni t-paitakeliksi. Lähdimme liikkeelle puolen päivän aikoihin Luirojärven erämaasaunan kutsu mielessämme. Kuljimme ensin pienen matkan märkää ja mutaista Suomujoen vartta, mutta Suomujoen ja Palovanganjoen ristetessä lähdimme seuraamaan Palovanganjokea. Pidimme lyhyen välipalatauon Padagovan vanhalla huoltamattomalla tulipaikalla ja löysimme sieltä sattumalta myös geokätkön. Ruokatauon vuoro oli Palovanganojalla. Osuimme sinne samaan aikaan kahden muun toisesta suunnasta tulevan seurueen kanssa. Toinen seurue oli tulossa Aittajärveltä ja toinen teki Luiron kierrosta. Tiedustelimme heiltä puhelinkentästä ja kuulimme, että alhaalla ei ole odotetusti lainkaan kenttää, mutta ylempänä tunturissa sellainen pitäisi löytyä. Nautimme lounaaksi bataatti-aurajuustopadan (reseptiä luvassa joskus myöhemmin), joka osoittautui niin herkulliseksi pienestä improvisoinnista huolimatta, että päätyi oitis vakituisten vaellusruokiemme listalle.

Palovanganojan jälkeen piti olla tarkkana, että valitsee oikean polun, sillä risteileviä polkuja ja puroja kulki myös väärään suuntaan. Kartan mukaan oikeaan suuntaan kulki pari risteilevää polkua, jotka kaikki seurasivat Vasanlyömäpään ojaa. Jonkin matkaa kuljettuamme iski pieni uskon puute, koska polku ja puron uomat eivät täysin vastanneet karttaa. Vaikka poissulkutaktiikalla ja kompassilla totesimme olevamme melko varmasti oikeassa paikassa, päädyimme tarkastamaan sijaintimme puhelimesta. Samalla tuli varmistettua puhelimen kartan toimivuus. Lopulta olimme juuri siinä, missä luulinkin meidän olevan. Muutaman kilometrin jälkeen polku nousi Vasanlyömäpään ja Ampupään satulaan. Pidimme toisen välipalatauon rinteellä kauniin puron varrella. Nyt mustikat olivat taas hyvänmakuisia. Myös puhelimeen ilmaantui heikko kenttä, joten saimme lähetettyä perinteisen ”hengissä ollaan” -viestin etelään.

Päätimme poiketa hiukan suunnitelmasta ja huiputtaa vieressä olevan Vasanlyömäpään ja oletimme, että sieltä voisi olla hienot näkymät Sokostille ja Luirojärvelle. Siitä ei pitäisi aiheutua suurta lisämatkaa reittiin. Nousu oli lempeä ja tunturi ei ollut rakkainen. Huipulta tosiaan näimme ensimmäistä kertaa Luirojärven ja Sokostin järven toisella puolella. Sokosti ei sieltä katsottuna näyttänyt muita tuntureita korkeammalta ja tunnistimme sen lähinnä maston perusteella. Ihailimme hetken aikaa jylhiä maisemia, joihin vaelluksemme tulisi suuntautumaan.

Jatkoimme matkaa alas tunturin pikkuhuipun kautta ja tulimme lopulta Luirolle vievään polkuun alle kilometrin päähän määränpäästä. Matkaa oli tässä vaiheessa jo takana sen verran, että odotimme molemmat innolla leiriä ja saunaa. Enää pitäisi ylittää Luiro-joki, mutta karttaan oli merkitty silta, joten sen pitäisi olla pikkujuttu. Siksi olikin pieni yllätys, kun mitään siltaa ei löytynyt vaan vastassa oli selkeä kahlaamo. Mietimme hetken, oliko silta jossain kauempana, mutta sellaista ei lähimailla näkynyt. Sauna kutsui jo sen verran kovaa, että päädyimme kahlaamaan. Minulla oli kahlaamista varten Crocksit, jotka olivat nopeat vetää jalkaan. Eemelillä oli sandaalit. Virta ei ollut vuolas ja kahluu oli helppo. Vesi ylsi vain säären puoliväliin, eikä sauvoja tarvittu.

Saavuimme Luiron kämpälle hiukan seitsemän jälkeen. Luiron saunassa toimii saunavuoroperiaate – miehet parittomina ja naiset parillisina tunteina ja sekavuoro yhdeksän jälkeen. Saunamaksu on 10 €. Olimme varmistaneet etukäteen Kiehisestä, että sen voi maksaa vasta reissun jälkeen, jos ei ole lähtiessään varma, tuleeko saunaa käyttämään. Minä jäin pystyttämään telttaa Eemelin suunnatessa juuri alkaneeseen miesten saunavuoroon. Laitoimme teltan hiukan syrjään järvestä. Myöhemmin huomasimme, että sinne lehahti välillä mieto huussin haju, mutta emme viitsineet enää ryhtyä teltan siirtoon. Onneksi haju ei tunkenut telttaan asti. Järven ranta olisi todennäköisesti ollut hajuttomampi ja kauniimpi paikka, mutta mahdollisesti myös kylmempi. Kävin myös katsomassa autiotupaa ja kirjaamassa meidät tupakirjaan sekä kiertämässä järven rantaa. Järven pinta oli peilityyni ja pikkuhiljaa laskeva aurinko ja takana komeilevat tunturit tekivät paikasta satumaisen kauniin.  

Kävin saunomassa kahdeksalta alkavassa naisten vuorossa. Sauna teki pitkän päivän jälkeen hyvää ja samalla sai vaihdettua kuulumisia muiden retkeilijöiden kanssa. Kuulin muun muassa kahdelta muulta vaeltajalta tiedon, että Aittajärvellä ei olisi lainkaan puhelinkenttää. Kyyti pois pitäisi siis saada sovittua ennen sitä, koska sieltä ei voisi soittaa kenellekään. Pulahdin kahdesti ”uimaan” Luirojärveen, joka oli odotettua lämpimämpi, mutta kuitenkin sen verran kylmää, että piipahdukset jäivät lyhyiksi. Järven pinnalla alkoi olla kylmää yötä ennustavaa sumua. Saunan jälkeen oli päivällisen ja nukkumaan menon vuoro.

3.    päivä: Sokostin huiputus (12 km) + Luirojärvi-Pälkkimäoja (6 km)

Yö oli kylmä, kuten illalla olimme ennustaneetkin. Talvimakuupussista huolimatta pieni vilu vaivasi ja nukahtamiseen meni tavallista kauemmin. Aloitin nukkumisen untuvatakki päällä ja vasta myöhään aamuyöllä heräsin hikisenä ottamaan sen pois. Eemeli tarkisti myöhemmin, että alin lämpötila oli neljä astetta alun perin ennustetun kahdeksan sijaan. Makuualustani väittää olevansa mukava yhteen asteeseen asti, mutta herkästi palelevan pitää näköjään lisätä myös makuualustojen ilmoittamiin arvioihin muutama aste. Myös muut kohtaamamme vaeltajat valittelivat kylmää yötä.

Lämpeneminen aamulla kesti hetken ja vielä liikkeelle lähtiessämme pieni vilu vaivasi. Tarkoitus oli pitää lepopäivä, joka tässä tapauksessa tarkoittaa rinkatonta päivää. Siitä, lasketaanko vuosia haaveilemani Sokostin huiputus kevyillä kantamuksilla levoksi, voi olla toki montaa mieltä. Otimme mukaan minun rinkkani ja pakkasimme sinne lounastarpeet, välipalat, ensiapulaukun, sadevaatteet ja lämpimät vaatteet. Rinkkaa kannettaisiin vuorotellen. Heti alkumatkasta teimme pienen hutisuunnistuksen, joka johti lukoin suljetun mökin pihaan ja ylitsepääsemättömän suon laitaan, mutta suon laitaa seuraamalla päädyimme taas oikealle polulle. Alkumatka kulki vaihdellen metsän ja suon läpi. Suo-osiot olivat pitkostettu, vaikka pitkokset olivatkin heikossa kunnossa. Jännitimme hiukan olisiko Sokostinojan yli silta kuten karttaan oli merkattu vai puuttuisiko sekin Luiron sillan tapaan. Silta löytyi, joten kahluuhommiin ei tarvinnut tällä kertaa ryhtyä.

Sillan jälkeen polku haarautui toisen haaran jatkaessa Pälkkimäojalle ja toisen Sokostille. Sokostin polku kulki metsässä reilun kilometrin verran ennen pientä puronylitystä, joka onnistui kiveltä kivelle hyppien ilman kahlaamista. Ylityksen jälkeen polku haarautui uudestaan. Toinen – lyhyempi mutta ilmeisesti vaativampi – reitti alkoi suoraan nousta Sokostille kun taas toinen kiersi Jaurutuskurun kautta. Valitsimme näistä jälkimmäisen. Kuru oli vehreä ja kaunis ja sen pohjaa pitkin solisi pieni puro. Toiselle puolelle alkoi pikkuhiljaa avautua Sokosti ja toiselle Riitelmäpäät.  Jonkin matkan päässä polusta haarautui ylös Sokostille vievä polku, jonka melkein missasimme. Toinen haara olisi jatkunut kurua myöten ja Riitelmäpään rinteille. Nyt vasta alkoi varsinainen nousu, jota oli edessä parin kilometrin verran. Nousu oli alussa melko jyrkkä, mutta loiveni sitten paikoitellen hiukan. Taukoja täytyi pitää tiheään. Pian polku hävisi ja muuttui kivikkoiseksi tunturirakaksi, jota jatkui viimeisen kilometrin verran. Takana alkoi avautua upeita maisemia alas Jaurutuskuruun ja Luirojärvelle sekä järven toisen puolen tuntureille.

Lukuisien taukojen ja hitaan nousun jälkeen selvisimme lopulta huipulle. Huipulla oli isoja kivikasoja, joiden taakse pystyi hiukan suojautumaan kovalta tunturituulelta. Aurinko häiritsi valokuvaamista, joten päädyin ottamaan sokkona kymmeniä valokuvia – kyllä kai niistä joku olisi onnistunut. Telian masto oli hiukan huipun takana ja tunturirakkaa näkyi silmänkantamattomiin. Tovin maisemia ihailtuamme päätimme syödä kivistä rakennetussa suojassa tunturin huipulla. Aloimme kaivaa ruokatarpeita esille, kun tajusimme, että kaasupullo oli unohtunut alas. Hetken aikaa unohdus ketutti toden teolla. Alas kaasupullon luokse oli viisi kilometriä. Emme halunneet syödä kylmään veteen liotettua ruokaa, joten päätimme pärjätä pelkillä välipaloilla ja syödä lounaan Luirojärven rannalla, joka olisi myös maisemallisesti hieno eväspaikka.

Emme jääneet viivyttelemään enempää vaan suuntasimme alas. Edessä oleva maisema Luirojärvelle vei kaasun unohtumisesta johtuvan kiukun pian. Maisemat nähdäkseen piti tosin pysähtyä, sillä kävellessä oli pakko tuijottaa jalkoihin jokaisella askeleella. Onneksi pähkinöitä ja sipsejä riitti sen verran, että alas selvittiin ilman suurempaa nälkäkiukkua, mutta takaisin leiriin päästessämme alkoi olla jo sen verran energiavajetta, että ruoka oli ykkösprioriteetti. Järven rannalla oli lämmintä ja aurinkoista ja kylmä yö oli muisto vain.

Vetäydyimme telttaan ruokalevolle. Alkuperäinen suunnitelma oli viettää Luirojärven rannalla vielä toinen yö, mutta teltassa löhötessämme aloimme Vasanlyömäpään ja Sokostin inspiroimina haaveilla Riitelmäpään huiputuksesta. Ongelma oli, että se venyttäisi seuraavan päivän matkaa pariinkymmeneen kilometriin. Lopulta päätimme jatkaa heti matkaa ja yöpyä Luirojärven sijaan Pälkkimäojalla. Siellä saattaisi myös olla lämpimänpää yöllä kuin järven rannalla. Toinen kylmä yö ei houkutellut.

Kasasimme leirin nopeasti ja lähdimme liikkeelle kuuden aikaan. Lähtemiseen tosin aiheutti hidastetta se, että juomarakkoni suuttimessa oli ylimääräinen reikä ja olin pakatessani saanut aikaiseksi pienimuotoisen järven teltan pohjalle. Hyvä, että untuvamakuupussit ja vaatteet oli siinä vaiheessa jo pakattu. Matkaa Pälkkimäojalle oli reilut kuusi kilometriä. Alkumatkasta Raappanan kammin kohdalla oli kuvankaunis lampi, jonka toisella puolella komeilivat Sokostin alueen tunturit.

Teimme matkaa verrattain reipasta tahtia, että ehtisimme Pälkkimäojalle ennen pimeää. Loppumatka oli maisemallisesti vaelluksen vähemmän upeasta päästä. Matkan puolivälissä oli ryhmä uuden näköisiä porokämppiä, jotka eivät oikein istuneet muuten lähes koskemattomaan erämaahan. Porokämppien jälkeen osa polusta kulki jonkinlaista moottoriajoneuvouraa, joka oli mutainen ja soinen. Pahimmista kohdista oli haastavaa selvitä yli sukat kuivina, eikä reitti ollut siinä kohtaa erityisen miellyttävä kulkea. Eemeli ei kavahtanut kenkien läpi kastumisen mahdollisuutta, mutta minä karttelen märkiä sukkia kuin ruttoa. Vaelluskengät on tehty pitämään vettä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ikävä kyllä niiden kuivumiseen voi kunnon kastumisen jälkeen mennä päiviä.

Saavuimme Pälkkimäojalle illalla parin tunnin tarpomisen jälkeen. Leiripaikka oli toisella puolella ojaa, joten taas jouduttiin kahluuhommiin. Vesi ylsi enimmillään hiukan polven alapuolelle. Laavussa nukkui yksi vaeltaja ja lisäksi Luirojärven saunasta tuttu seurue tuli hiukan meidän jälkeemme. Pystytimme teltan ja laitoimme ruoan. Jälkiruoaksi teimme suklaakiisseliä, joka oli kokeiluna positiivinen yllätys, vaikka meinasikin palaa pohjaan. Ilta alkoi viiletä nopeasti, joten pujahdimme nukkumaan pian ruoan jälkeen.

4.    päivä: Pälkkimäoja-Muorravaarakka (12 km)

Tämä yö ei ollut yhtä kylmä kuin edellinen ja yöunet olivat hiukan paremmat. Päivä valkeni jälleen aurinkoisena. Edellisen päivän taipaleen vuoksi tänään ei ollut luvassa kovin pitkää vaellusta, joten lähdimme liikkeelle vasta myöhään aamupäivällä. Aloitimme seuraamalla Pälkkimäojan vartta reilut pari kilometriä. Matkalla törmäsimme taas kahteen Luirojärven saunalla tapaamaamme vaeltajaan. He olivat löytäneet maastosta pari litraa kantarelleja, joten päätimme itsekin pitää silmämme auki niiden varalta. Harmiksemme kantarelleja ei löytynyt enempää. Sieniateria olisi maittanut. Kaksikko kertoi, että olivat löytäneet matkan varrelta myös loistavasti tatteja, mutta niihin meidän sienituntemuksemme ei vielä riittänyt. Päätimme, että kotiin päästyämme tämä puute osaamisessa pitäisi korjata.

Nousu Riitelmäpäälle ei ollut yhtä jyrkkä kuin Sokostin nousu, mutta vaati silti tiheitä puuskutus- ja maisemienihailutaukoja. Eemeli jumittui syömään mustikoita jokaisella pysähdyksellä, joten tauot tuppasivat venymään, mutta onneksi meillä oli runsaasti aikaa. Maasto oli pääsääntöisesti helppokulkuista kanervikkoa ja varvikkoa. Olimme kolme ensimmäistä päivää ihmetelleet, missä kaikki porot ovat. Nyt se selvisi. Riitelmäpään rinteillä meitä odotti muutamakymmentä poroa. Mietimme hetken aikaa kummalta puolelta tokka pitäisi kiertää, mutta porojen suhaaminen edestakaisin pitkin tunturin rinnettä hankaloitti sitä. Lopulta ne väistyivät sen verran, että pääsimme ohittamaan tokan kymmenien porojen tuijotellessa meitä kuumottavasti.

Riitelmäpäältä oli vähintään yhtä hienot näkymät kuin Sokostilta ja verrattain terävältä huipulta näki hienosti ympäröiville tuntureille. Riitelmäpää ei ollut yhtä rakkainen kuin Sokosti ja ainoastaan ylimmällä huipulla oli rakkaa.  Ylhäällä oli iso kivi, jonka juurella tarkenimme jopa syödä pienen välipalan. Jatkoimme kohti Lumikurua Riitelmäpään pienempää huippua seuraten. Aloimme pohdiskella myös Lumipään huiputusta, sillä menisimme alle kilometrin päästä huipun ohi. Lumikurun alkupäässä, Lumipään huipun juurella nälkä alkoi kuitenkin painaa ja ruoka piti syödä ensin. Onnistuimme löytämään syvänteen, johon tuuli ei osunut ja saimme Pocket Rocketin pystyyn. Vettä ylhäällä ei ollut, mutta olimme varautuneet siihen aamulla ottamalla riittävästi vettä myös ruoanlaittoon ja tiskaukseen.

Ruoka antoi sen verran energiaa, että päätimme huiputtaa Lumipään. Se jäisi muuten häiritsemään jälkikäteen. Lumipään huiputus oli helppo ja vähärakkainen. Lumipää oli Riitelmäpäätä tasahuippuisempi, joten maisemat eivät olleet ihan yhtä vaikuttavat, mutta kelpasivat silti. Tässä vaiheessa huomasin, että juomarakkoni oli jälleen vuotanut ja kastellut rinkan sivutaskun ja toisen ulkoreiden. Juomarakon letku pitäisi todellakin uusia. Alas tullessamme törmäsimme jälleen kahteen aiempaan vaeltajaan, jotka olimme jo kerran hyvästelleet Riitelmäpään alarinteillä. Olimme kolme aiempaa yötä yöpyneet samalla telttapaikalla, mutta nyt he olivat suuntaamassa Ukselmapään yli Sarviojalle. He olivat kuitenkin onnistuneet nousemaan pitkän matkaa väärän tunturin rinteille, joten tiemme kohtasivat vielä kerran.

Lumipään rinteiltä lähti useampi uoma alas, joten päädyimme helpottamaan suunnistusta ja tarkistamaan sijaintimme puhelimesta. Matka alas Lumikuruun oli haastava, joskin epäilen, että helpompiakin reittejä olisi voinut olla. Alkumatka vaati jonkin verran kivien päällä kulkemista ja puron ylitystä, mutta todellinen haaste tuli alarinteellä. Mäki oli jyrkkä ja hiekan ja pikkukivien peitossa. Jokaisella askeleella sai pelätä, milloin kivet lähtevät alta ja jompikumpi loukkaa itsensä.

Vasta alas tullessa pystyin katsomaan jonnekin muualle kuin jalkoihin. Odotukseni Lumikurusta eivät olleet yhtä suuret kuin Sokostista ja Paratiisikurusta, joten yllätyin melkoisesti. Muualla ruska oli vasta tuloillaan, mutta Lumikurun koivuvaltainen metsä oli jo täysissä ruskan väreissä. Alhaalta paistava loppukesän aurinko värjäsi puut kullankeltaisiksi ja vehreä maa toi oman osuutensa satumaiseen tunnelmaan. Keskellä kurua virtasi pieni puro. Eemeli kuvasi osuvasti, että paikasta tuli melkoinen ”Tervetuloa Kontuun” -fiilis ja olo tosiaankin oli kuin olisi astunut Mordorista portaalin kautta suoraan Hobittilaan. Maisemaa jatkui seuraavat pari kilometriä ja otimme yhteensä kymmeniä valokuvia, joihin yritimme tuloksetta vangita satumaista väriloistoa. Reissun jälkeen oli pakko lähettää kiitosviesti perhetutulle, joka oli suositellut reittiä Lumikurun kautta.

Päästyämme pois kurusta havumetsään pidimme taas pienen tauon tarkoituksena syödä pähkinöitä. Koin ikävän yllätyksen, kun huomasin, että vuotanut juomarakko oli kastellut pähkinäni ja tuloksena oli vetinen mössö, josta ei tullut kuin paha mieli. Pähkinätauko jäi siis minun osaltani väliin. Matkaa oli onneksi enää vähän jäljellä ja saavuimmekin hetkeä myöhemmin Muorravaarakkaan. Muorravaarakan kahluupaikka ei ollut yhtä selkeä kuin Luirojärvellä, mutta yli päästiin ja vesi ylsi lopulta polveen asti.

Muorravaarakan autiotupa oli tyhjillään, joten päätimme kokeilla autiotuvassa yöpymistä. Tuvan takana oli muutama teltta ja varaustuvassa oli ikänsä vaeltanut senioriporukka, joka teki kevennettyä reissua varaustupiin turvautuen. Valmistimme ruoan ulkona vuodenaikaan nähden yllättävän lämpimässä ilmassa ja teimme lisäksi marjakiisselin. Päätimme jakaa kiisselitarpeet kahteen osaan, että niitä riittäisi seuraavallekin päivälle.

Tupaan ei tullut meidän jälkeemme muita yöpyjiä, mutta siitä huolimatta yöunet jäivät huonoiksi. Makuualusta ei meinannut pysyä paikallaan ja koko ajan alitajuisesti odotin, milloin joku kävelee sisään. Lisäksi talvimakuupussi oli auttamatta liian kuuma autiotupaan, vaikkemme tupaa lämmittäneetkään. Jatkossa tulen todennäköisesti viettämään yöni pääsääntöisesti teltassa ja käyttämään tupia lähinnä lämmittelyyn, ruoan laittoon ja varusteiden kuivatukseen. 

5.    päivä: Muorravaarakka-Sarvioja (12 km)

Huonoista yöunista huolimatta aamulla oli kohtalaisen pirteä olo. Edessä oli jälleen lyhyt päivämatka. Tapoimme aamulla jonkin verran aikaa Muorravaarakassa välttääksemme iltapalelun seuraavalla leiripaikalla. Kuljimme hetken samaa polkua, jota olimme eilen tulleet, kunnes polku haarautui – toinen haara vei Lumikuruun ja toinen Pirunportille. Minua oltiin etukäteen varoiteltu tiukasta noususta Ukselmapäälle, joten nousu ei tullut yllätyksenä. Jyrkkä ja tiheitä puuskutustaukoja vaativa nousu jatkui parin kilometrin verran. Kartan esittelyssä sanottiin, että Pirunportti näkyy kauas terävän lovena tunturiselänteessä ja pian se alkoikin siintää puiden takana Ukselmapään ja Sollanpään välissä.

Olin jo nimestä päätellyt, että Pirunportti on kivinen, joten sekään ei tullut yllätyksenä. Olin enemmänkin yllättynyt, että kurun pohjalla kulki suurimman osan matkaa polku ja rakassa tasapainoilua oli kohtalaisen lyhyt pätkä. Kurun seinämät kivikkoineen kohosivat kymmenien metrien korkeuteen. Ihan Lumikurun kaltaista vaikutusta Pirunportti ei tehnyt, mutta kyllä sieltäkin tuli otettua liuta valokuvia ja useampi maisemienihailutauko tuli myös pidettyä.

Pirunportin jälkeen maasto muuttui helpommin kuljettavaksi tunturivarvikoksi ja kanervikoksi ja edessä avautui kaunis näkymä Ukselmakuruun. Ennen Paratiisikurua halusimme huiputtaa 698 m korkeuteen yltävän Ukselmapään, joten alas suuntaamisen sijaan aloimme nousta Ukselmapään rinnettä. Suurin osa noususta oli jo takana ja sitä oli jäljellä verrattain vähän. Rinteellä oli taas puhelinkenttä ja sain sovittua kyytimme kanssa seuraavan päivän noutopaikaksi Aittajärven laavun. Tämän jälkeen viestitysmahdollisuutta ei välttämättä olisi. Ukselmapäältä ei ollut yhtä komeita näkymiä kuin Riitelmäpäältä tunturin laen laakeuden vuoksi, mutta pääsimme sieltä käsin ihailemaan Sokostia ja valtavaa avointa taivasta vielä kerran. Loppumatka oli suunniteltu kulkemaan alempana metsässä, joten fiilis Ukselmapäällä oli hivenen haikea. Silmänkantamattomiin jatkuva avotunturimaisema pitäisi nyt jättää taakse.

Otimme Ukselmapäältä kompassisuunnan alas ja aloimme etsiä Paratiisikuruun vievää polkua. Se löytyi lopulta helposti. Sitten alkoi laskeutuminen alas. Jos laskeutuminen Lumikuruun oli ollut vaikea, niin oli myös Paratiisikurun rinne. Kivet olivat isompia ja eivät lähteneet vyörymään alta yhtä helposti, mutta jokaista askelta sai silti jännittää. Paratiisikuru avautui alapuolellamme. Kurun päässä oli jo kauas näkyvä vesiputous sekä lampi, jonka aurinko värjäsi turkoosiksi. Lampea ympäröi vihreä heinikko. Kurun toisessa päässä oli lehtimetsää, joka ei vielä hehkunut ruskan väreissä kuten Lumikurussa, mutta olisi varmasti upea näky viikkoa tai paria myöhemmin. Kurun tallennus valokuviin ei taaskaan onnistunut ihan toivotusti varsinkaan värimaailman suhteen. Illaksi oli luvattu sadetta, joten taivas alkoi pikkuhiljaa mennä pilveen. Välillä kuruun paistoi aurinko ja välillä sen yllä leijui kaunis mutta uhkaavan näköinen pilvi.

Kun selvisimme alas, polvet valittivat ja jalat olivat hellinä. Kuru ei ollut niin tuulen suojassa kuin toivoimme, mutta olimme jo niin nälkäisiä, että lounas syötäisiin siellä – tuulista tai ei. Tarvoimme lammen toiselle puolelle ja valitsimme pienen kivenkolon, johon saimme viritettyä Pocket Rocketin tuulen suojaan. Meille tuulensuojaa ei enää riittänyt, mutta saataisiin ainakin ruoka tehtyä. Maisemiltaan kurun pää oli nimensä veroinen tunturikoivikkoineen, vehreine lammenrantoineen ja vesiputouksineen ja luonasmaisemat hyvittivät viluiset tunnelmat. Ruoan jälkeen kiersimme vielä lammen toiselle puolelle ihailemaan putousta. Putouksen lisäksi löysimme mustikoita, joiden maku oli tosiaankin kuin suoraan paratiisista, sekä poron luurangon. 

Matka jatkui Paratiisikurua ja Vaulopään rinnettä pitkin. Metsässä oli paljon tatteja ja muita sieniä ja harmittelimme jälleen, ettemme tunne niitä riittävän hyvin. Muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Sarviojalle. Sarvijoen yli piti kahlata, mutta se oli helppo kahlaus. Tuvan ympäristössä oli yksi riippumattoilija ja varaustuvassa oli Muorravaarakasta tuttu senioriporukka, mutta muuten paikka oli autio. Kävimme tuvassa lämmittelemässä, mutta pystytimme teltan ulos. Lisäksi kävimme ruoan jälkeen testaamassa tuvan kaasulieden ja valmistimme lopun marjakiisselin mustikoista, puolukoista, juolukoista ja kaarnikoista. Illalla tuli hiukan vettä pariin otteeseen, mutta kovemmaksi sateeksi se ei ennusteesta huolimatta yltynyt.

6.    päivä: Sarvioja-Aittajärvi (12 km)

Viimeinen vaelluspäivä valkeni poutaisena, vaikka alustava ennuste olikin luvannut koko päiväksi jatkuvaa sadetta. Sääennuste oli ilmeisesti ehtinyt muuttua sen muutaman päivän aikana, kun emme olleet pystyneet sitä seuraamaan. Yö oli ollut paria aiempaa yötä hiukan lämpimämpi. Pakkaaminen oli tyypillinen ”viimeisen päivän pakkaus” eli tavarat sullottiin puolihuolimattomasti rinkkaan. Varsinkin teltan laskostuksessa oli hiukan toivomisen varaa. Huomasimme tupakirjaa lukiessamme, että tunturien kiertämisen sijaan yleinen reitti Aittajärvelle kulki Kaarnepään ja Kuotmuttipään ylitse. Päätimme itsekin muuttaa suunnitelmia ja kulkea tunturien yli, jotta välttäisimme osan mahdollisesti märkää ja mutaista metsäpolkua. Karttaan oli merkitty polku vain Kaarnepään rinteille asti, mutta todellisuudessa koko matkalla tunturien yli oli polku.

Nousu Kaarnepäälle oli tiukka, mutta lyhyt. Tunturi oli verrattain matala, mutta siitä huolimatta sieltä avautuivat upeat näkymät Sokostin alueen tuntureille. Myös Pirunportti erottui. Tunturien välinen satula oli mukavaa ja helppokulkuista ja löysimme jopa tyynen kohdan, jossa pystyimme pitämään pidemmän välipalatauon hetkellisessä auringonpaisteessa. Matkalla Kuotmuttipään rinteille näimme nipin napin ohitsemme menneen sadealueen ja sen synnyttämän sateenkaaren, joka komeili tunturin huipun toisella puolella.

Loppumatka kulki juurakkoista ja mutaista metsäpolkua, joka tuli Aittajärven rantaan Helanderin kodalle. Aittajärven ylitys jännitti hiukan, sillä Sarviojan vesi oli ollut niin kylmää, että jalkoihin oli alkanut sattua. Aittajärven ylityspaikka olisi paljon leveämpi ja vedessä pitäisi viettää kauemman aikaa. Olin tiedustellut ylityspaikasta etukäteen facebookista ja kuullut, että virta oli melko vuolas, vettä oli hiukan polven yli ja kulkureitti oli merkattu veden pohjaan oransseilla laatoilla. Rannalla oli myös rakennelmat, joista oli kuulemma aikanaan mennyt kahluuvaijeri. Ylityspaikalla oli iso pino keppejä ja turvauduimmekin niihin sauvojen sijaan. Sauvat olivat olleet lähes turhaan mukana. Vesi ei lopulta ollut yhtä kylmää kuin tunturijokien vedet ja ylsi polveen asti. Virta ei ollut ihan niin vuolas kuin olin pelännyt, mutta välillä sai silti asetella jalkojaan. Oli hyvä, että reitti on merkitty joen pohjaan, sillä itse ainakin olisin yrittänyt valita huonomman reitin ilman merkintöjä.

Jännitimme vähän, miten löytäisimme kentättömältä Aittajärveltä äitini ja siskoni, jotka olivat tulleet meitä hakemaan. Löysimme toisemme kuitenkin helposti Aittajärven laavulta. Istuimme laavulla hetken aikaa lepäämässä ja vaihtamassa kuulumisia ennen matkaa Saariselälle, jossa reissumme jatkui vielä muutaman päivän verran päiväretkeillen.

Lopputunnelmia

Olin odottanut tätä vaellusta pitkän aikaa ja lopulta se sujui kuin unelma. Säät olivat vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen hyvät ja liikkuessa tarkeni t-paidalla. Sadevarusteita ei päästy testaamaan ollenkaan. Mitään suurempia varusterikkoja ei tullut juomarakon suutinta lukuun ottamatta ja rinkka ei juurikaan aiheuttanut minulle ominaisia selkä- ja hartiavaivoja. Päivämatkat olivat sopivan pituisia ja pahimmilta paleluilta vältyttiin. Pocket Rocket toimi keittimenä ja kaasun kulutus oli vajaat 30 g/päivä – sama kuin Trangialla Karhunkierroksella. Kulutusta saisi pienennettyä, jos haluaisi jättää iltateet ja kiisselit pois. Eemelin 16 Ah varavirtalähteestä käytettiin vain neljännes. Puhelimen pitäminen lentotilassa ja virransäästöllä saa näemmä akun riittämään tarvittaessa viikonkin, vaikka puhelimella lähettäisikin muutaman viestin kotiväelle. Tämän lisäksi otimme puhelimilla valokuvia ja varmistimme muutamaan kertaan sijaintimme kartalta. Ainoa miinus oli reissun jälkeen kipuilemaan alkanut polven ulkosyrjä, jonka epäilen suuttuneen rankoista kuruihin laskeutumisista. Myös toinen kenkä painoi ikävästi jalkapöydän päältä, vaikka olinkin mielestäni ajanut ne kunnolla sisään.

Pidin UKK:n reittimme monipuolisuudesta. Matkaan mahtui havumetsiä, tunturikoivikoita, suomaisemaa, reheviä puronvarsia, vuolaana virtaavia vesistöjä ja ennen kaikkea silmänkantamattomiin jatkuvaa avotunturimaisemaa. Pidin myös erämaisuudesta, joka oli läsnä ihan eri tavalla kuin aiemmilla vaelluksillani Kolilla, Kuusamossa ja Hetta-Pallaksella. Edellä mainitut olivat aina päivämatkan päässä lähimmästä tiestä, ja puhelin toimi suurimman osan reittiä, mutta UKK:ssa olimme todellakin kaukana kaikesta sivistyksestä vailla merkattuja reittejä, autoteitä tai asutusta. Täysin koskematonta erämaata UKK:kaan ei toki ole, mutta sai silti muistamaan oman pienuutensa ja unohtamaan arjen murheet.

Vaikka harkitsin UKK:n vaellusta jo kaksi vuotta sitten, oli lopulta oikea ratkaisu malttaa odottaa tähän hetkeen. Olen parissa vuodessa saanut huimasti enemmän kokemusta varustelistasta, vaeltamisesta, reissun suunnittelusta sekä rinkan pakkaamisesta ja kantamisesta. Retkitarvikkeeni ovat päivittyneet sopivampiin ja siten rinkan paino on tullut sen verran alas, että kulkemisesta nauttii ihan eri tavalla kuin hartiakipuisista ensimmäisistä reissuistani. Ihanaa on myös saada jakaa reissu toisen samanhenkisen ihmisen kanssa. Kaiken kaikkiaan sain reissusta varmasti paljon enemmän irti nyt kuin olisin saanut pari vuotta sitten. Urho Kekkosen kansallispuistossa riittää varmasti paljon nähtävää ja kenties joku päivä sinne tuleekin palattua toiselle vaellukselle, mutta seuraavaksi katse kääntyy kohti päälaen ja käsivarren erämaita.