Hetta-Pallas on länsi-Lapissa sijaitseva 50 km mittainen vaellusreitti, joka ei yhtenä Suomen suosituimmista vaellusreiteistä suuria esittelytekstejä kaipaa. Se oli vuoden 2021 kesävaelluskohteeni ja ensimmäinen Lapin vaellukseni. Pohjoisen Herajärven kierroksen tapaan, tälläkään reissulla Eemeli ei vielä ollut mukana.

Valmistelut

Hetta-Pallaksesta oli ensimmäistä kertaa puhetta jo teinivuosinani, kun suunnittelimme perheen kanssa viettävämme kesälomaviikon Hetassa ja yksi seurueen jäsenistä ehdotti, että aloittaisimme reissun vaeltamalla sinne Pallakselta. Silloin vaeltaminen ei vielä kiehtonut minua, koska en osannut nukkua teltassa lainkaan ja rinkkakin tuntui lähinnä jonkinlaiselta keskiaikaiselta kidutusvälineeltä. Hetta-Pallas jäi siis ehdotusasteelle. Kun vuosia myöhemmin innostuin telttailusta ja aloin haaveilla vaeltamisesta, Hetta-Pallas ei vieläkään ollut ykkösvaihtoehto, vaan haaveilin ensisijaisesti Urho Kekkosen kansallispuiston syrjävyöhykkeistä ja Luiron kierroksesta. Hetta-Pallas valikoitui ykköskohteeksi vasta sen jälkeen, kun tein ensimmäisen varsinaisen vaellukseni Pohjoisella Herajärven kierroksella Kolilla. Rinkan kantamisessa oli ollut Kolin vaelluksella vielä sen verran ongelmaa, että 35 km vaelluksesta 80 km vaellukseen siirtyminen tuntui liian isolta hyppäykseltä ja 50 km pituinen Hetta-Pallas oli pituutensa puolesta huomattavasti parempi seuraavaksi askeleeksi. Toinen syy oli, että silloin luulin vielä vaeltavani yksin ja halusin turvallisuussyistä valita yleisen vaellusreitin siltä varalta, että jotain sattuu.

Lopulta minun ei tarvinnut lähteä yksin. Keväällä vaellus tuli luontohenkisen, Lapista kiinnostuneen kaverini kanssa puheeksi ja hän innostui mukaan lähtemisestä. Meillä oli samanlaiset käsitykset tavoitteista ja etenemistahdista, joten päädyimme lähtemään reissuun yhdessä. Kaverilleni tämä olisi ensimmäinen vaellusreissu sekä ensimmäinen kokemus rinkan kantamisesta ja teltassa nukkumisesta ja minulle vasta toinen pidempi vaellus. Tunnettu ja hyvin merkattu Hetta-Pallas oli siis todennäköisesti siksikin hyvä valinta, vaikka suunnistuskokemusta, telttaöitä ja päiväretkiä minulle olikin kertynyt jo muksusta asti.

Varusteiden suhteen ajattelin tässä vaiheessa, että kyllä sitä halvalla ihan hyviä varusteita saa, vaikka sittemmin olenkin joidenkin varusteiden kohdalla joutunut myöntämään tappioni. Meillä oli mukanamme lainattu yksikerroksinen halpisteltta, joka oli huomattava parannus edellisellä reissulla olleeseen telttaan, joka ei ollut tahtonut edes pysyä pystyssä. Tämänkään vedenpitävyyteen en tosin luottanut kovinkaan paljoa, joten olin ottanut tarpin teltan päälle lisäsuojaksi. Olin myös ensimmäistä kertaa aikoihin reissussa ilman ilmatäytteistä makuualustaa, koska alustassani ei ollut pysynyt ilma edellisellä telttaretkellä. Koska kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun ilmatäytteinen halpisalusta petti minut kesken reissun, päätin luottaa tällä kertaa Nemon solumuovialustaan. Tiesin jo etukäteen, että se aiheuttaisi kohtalaiset selkäkivut, mutta tyhjällä alustalla nukkuminen se vasta tuskaista onkin. Kyllä niistä selkäkivuista Buranalla selvittäisiin. Rinkan paino tuli lopulta alas parilla kilolla aiempaan reissuun verrattuna ja loppupainoksi punnittiin 17 kg – edelleen minulle liikaa, mutta parannus edellisen reissun 20 kg rinkkaan.

1.    vaelluspäivä: Hetta-Pyhäkero (6 km)

Vaikka Kolarista Hettaan onkin paljon lyhyempi matka kuin Rovaniemeltä, emme löytäneet sieltä Hettaan kuljetusta. Sen vuoksi lähdimme perjantaina yöjunalla Rovaniemelle, josta oli bussiyhteys Hettaan. Olimme Hetassa vähän neljän jälkeen iltapäivällä. Reissu piti aloittaa joko ylittämällä Ounasjärvi veneellä tai kiertämällä järven ympäri. Järven ympäri kiertäminen olisi tarkoittanut 6 km ylimääräistä matkaa maantietä pitkin, joten olimme harvinaisen yhtä mieltä siitä, että yrittäisimme löytää venekuljetuksen, vaikkemme hintaa siinä vaiheessa tienneetkään. Se ei ollut vaikeaa, sillä venettä ajava yrittäjä oli jo bussipysäkin vieressä olevan kahvilan pihalla hoputtamassa veneeseen haluajia. Päädyimme samaan veneeseen kolmen muun vaeltajan kanssa. Venekuljetus järven yli oli mukava tapa aloittaa vaellus ja hintaa tuli 10 €/naama. Veneessä kävi vain käteinen, mutta sitä oli onneksi varattu mukaan. Samalla yrittäjä kertoi, että liikevoitto oli pandemia-aikana tuplaantunut kotimaanmatkailun lisääntyessä.

Vaellusreitin löytäminen ei vaatinut suurta suunnistustaitoa, koska alueella ei ole muita reittejä, joihin Hetta-Pallasta olisi voinut sekoittaa. Eksymisen vaaraa ei siis pahemmin ollut. Kartta ja kompassi olivat siitä huolimatta mukana, sillä tunnen oloni alastomaksi ilman niitä. Koska pääsimme liikkeelle niin myöhään, päätimme viettää ensimmäisen yön ensimmäisellä mahdollisella leiripaikalla Pyhäkerolla, jonne oli 6 km. Seuraava sallittu telttailupaikka olisi ollut vasta Sioskurussa 8 km Pyhäkerosta. Matka Pyhäkerolle oli vielä helppo ja kulki metsän siimeksessä ilman nousuja. Välillä poikettiin suolle, jossa harmikseni huomasimme, että lakat olivat vielä täysin raakoja. Olin jo ehtinyt haaveilla lakoista aamupuuron päällä. Hyttysiä oli runsaasti, mutta ei kuitenkaan niin paljoa kuin pelkäsin. Pyhäkeron leiripaikka ei maisemallisesti mennyt suosikeihini, mutta oli hyvä ja käytännöllinen muuten. Vettä sai kaivosta ja siellä oli hyvin tilaa kaikille parille kymmenelle teltalle.

2.    vaelluspäivä: Pyhäkero-Hannukuru (20 km)

Aamu alkoi kauraruispuurolla, johon olin lisännyt omenaa, kanelia ja maitojauhetta. Normaalisti aamupuuro on minulle pakkosyöntiä, mutta tämä meni alas yllättävän hyvin. Leirin kasaamiseen kaikessa rauhassa meni pari tuntia ja pääsimme liikkeelle vähän kymmenen jälkeen. 

Heti ensimmäisenä oli nousu Pyhäkerolle. Odotin tunturimaisemaa niin paljon, että ajatus noususta ei haitannut pätkääkään. En lopulta kokenut itse nousua kovinkaan pahana ja huipulta avautuivat ensimmäiset näkymät Pallaksille, jonne vaelluksemme lopulta veisi. Lisäksi Pyhäkero oli viimeinen paikka ihailla näkymiä Ounasjärvelle ja Hettaan. Pitkän matkan vuoksi emme kuitenkaan voineet jäädä ihailemaan maisemia kovin kauaksi aikaa vaan jatkoimme matkaa alas Sioskuruun, jossa pidimme lounastauon. Tuvan ympäristössä olevien penkkien sijaan söimme puron varressa ruohokanukka-, ja maitohorsmarykelmien ympäröiminä, puron solistessa. Siellä olisi viihtynyt pitkäänkin, mutta meillä oli vielä yli 13 km edessä, joten matkaa piti jatkaa pian ruokailun jälkeen.

Sioskurun jälkeen noustiin taas avotunturiin Siosvaaran yli. Reitti kulki avoimessa tunturimaastossa koko 12 km matkan Pahakuruun asti. Polku oli verrattain helppo ja kaverini pärjäsi hienosti lenkkareilla. Minulla oli vanhasta tottumuksesta vaelluskengät jalassa. Koko matkan ajan saimme ihailla edessä siintäviä Pallastuntureita. Käytimme Sioskuru-Pahakuru-välillä kauan aikaa ja pidimme useita fiilistely ja/tai välipalataukoja ja jopa löhöilimme hetken aikaa mättäällä mustikoita ja variksenmarjoja poimien. Nousuja ja laskuja ei lopulta ollut kovin paljoa, joten mitenkään erityisen vaativa tämä pätkä ei ollut. Kulkiessamme katselimme hiukan huolissamme Hannukurun kohdalla olevaa sadepilveä, joka peitti Pallakset hetkeksi kokonaan taakseen.

Ensimmäinen sallittu leiripaikka Sioskurun jälkeen olisi ollut Pahakuru, mutta 1,5 km kauempana oleva Hannukuru houkutteli saunansa vuoksi. Vaikka matkaa oli Pahakurun kohdalla takana jo lähes 20 km, viimeiset 1,5 km eivät tuntuneet yhtään ylivoimaisilta ja jopa nautimme Pahakurun ja Hannukurun välillä olevasta satumetsästä ja sen yllättävän vehreästä kasvillisuudesta kauniine kallioineen ja puroineen. Tämä oli iso ero Kolin vaelluksen vastaavan pituiseen päivään, jossa viimeiset kilometrit menivät väsymyksen vuoksi sumussa maisemia näkemättä. Hartiat valittivat, mutta samanlaista kidutusta rinkan kantaminen ei ollut kuin mihin olin tottunut. Myös kaverilla oli välillä pientä haastetta rinkan kanssa, mutta se ei ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, että hän oli liikenteessä minun kakkosrinkallani, jonka olin aiemmin todennut itselleni sopimattomaksi. Huomattavasti minua paremmin hän sen kanssa selvisi, mutta lyhyet selänlepuutustaot tiheään sopivat mainioisti molemmille.

Kun selvisimme Hannukuruun puoli seitsemältä, siellä oli jo runsaasti telttoja, mutta onneksi myös hyvin tilaa. Sadepilvi oli ehtinyt pois reitiltämme, joten kastumiselta vältyttiin. Kävimme heti ensimmäisenä vilkaisemassa saunaa. Sääntöjen mukaan naiset saunovat parillisina tunteina ja miehet parittomina. Toisin kuin autiotuvissa, mitään koronarajoituksia ei saunalla näyttänyt olevan ja se olikin tupaten täynnä. Koska naisten vuoro oli jo loppumassa parinkymmenen minuutin kuluttua ja koska saunassa oli paljon väkeä, päätimme suosiolla käydä vasta seuraavassa vuorossa, joka olisi todennäköisesti väljempi.

Pystytimme leirin ja teimme lounaan sekä kiersimme katselemassa paikkoja. Hannukurussa oli autiotupa, pari tulipaikkaa, kaivo ja pari erillistä vessaa. Seuraavalla naistenvuorolla suuntasimme saunaan parin muun vaeltajan kanssa. Saunan yhteydessä oli pieni lampi, johon pääsi uimaan. Vaikkei tunturilampi lämpimän kylvyn kriteerejä täyttänytkään, se oli lämpimän kesän jäljiltä sentään sen verran lämmintä, että siellä pystyi muutaman vedon uimaankin jäätymättä. Sauna tuntui taivaalliselta pitkän matkan jälkeen ja käytimme saunomiseen melkein koko tunnin mittaisen vuoron. Lisäksi teki hyvää päästä peseytymään lämpimällä vedellä. Hannukurussa ei ollut illalla puhelimessa ollenkaan kenttää, mutta onneksi olin ilmoittautunut kotiväelle jo aiemmin päivällä. Muuten reitillä oli ollut yllättävän hyvä kenttä.

3.    vaelluspäivä: Hannukuru-Nammalakuru (13 km)

Aamu alkoi tällä kertaa myslillä, sillä päivämatka oli paljon edellistä lyhyempi. Lähdimme liikkeelle kaikessa rauhassa vasta yhdentoista jälkeen. Ensimmäisenä oli melko maltillinen kiipeäminen Suastunturille (500 m). Kiivetessä oli hyvä kääntyä välillä katsomaan taaksepäin, jossa oli maisemat Hannukuruun. Suastunturin päältä näkyi seuraavana vuorossa oleva 664 metrin korkeuteen kohoava Lumikero, joka aiheutti pienen epätoivon huokauksen. Se näytti Suastunturilta katsottuna valtavan korkealta ja jyrkältä. Koska sää oli lämmin, pidimme Suastunturin huipulla lyhyen tauon.

Seuraavaksi reitti laskeutui alas Suaskuruun, jossa pidimme lounastauon. Suaskurussa oli huono vesitilanne ja haimme lopulta muiden esimerkkiä seuraten vettä pienestä kallion lomasta valuvasta norosta. Vesi hiukan epäilytti, joten keitimme risottovettä huolella ja lisäsimme juomaveteen vedenpuhdistustabletit. Sitten edessä oli nousu Lumikerolle, joka oli reitin tähän asti rankin nousu. Lumikero huijasi kunnolla jossain vähän puolenvälin jälkeen, vaikka olin luullut, etten enää parille kymmenelle tunturille kiivenneenä lankeaisi näin perinpohjaisesti valehuippuihin. Luulimme jo olevamme melkein ylhäällä, mutta huomasimme muutamaa metriä ennen valehuippua, että oikea huippu ei ollut vielä lähelläkään. Kaksi muuta seuruetta menivät samaan lankaan ja päädyimme kaikki pitämään tauot valehuipulla. Virkistävän tauon jälkeen selvisimme lopulta suhteellisen helposti oikealle huipulle, jossa oli niin hienot näkymät, että pidimme toisen tauon auringosta nauttien.

Lumikeron jälkeen reitti kulki Lumikuruun, jonka pohjalla oli poroaita ja jatkui Vuontiskeron rinnettä pitkin alas Montellinmajalle. Vuontiskeron rinteillä pidimme taas sen verran taukoa, että saimme ostettua juna- ja bussiliput paluumatkalle nyt kun pisin ja epävarmin osuus matkasta oli tehty ja paluumatkan aikataulu selvillä. Onneksi vapaita makuuhyttejä oli vielä jäljellä. Emme pysähtyneet Montellinmajalla vaan jatkoimme suoraan Nammalakurun leiripaikalle, joka sijaitsi Saivokeron ja Jäkäläkeron välillä melko avoimessa tunturissa. Tähänastisista telttapaikoista, se oli mielestäni kaunein. Nammalakurussa ei ollut kaivoa, mutta vettä sai purosta. Telttoja oli jälleen parikymmentä muuta. Leirissä oli ihmisten lisäksi poro, joka ei pahemmin ihmisistä häiriintynyt vaan kulki vapaasti telttojen välissä. Puhelimessa oli yllätyksekseni kenttä. Olin tottunut ajattelemaan, että kuruissa ei kovinkaan usein kannata haaveilla puhelinkentästä. Taivas oli pilvetön ja tarjosi illalla hienot värimaisemat auringon laskiessa tunturien taakse.

4.    vaelluspäivä: Nammalakuru-Pallas (13 km)

Lähdimme aamulla liikenteeseen vähän yhdeksän jälkeen, koska halusimme ehtiä käydä luontokeskuksessa emmekä halunneet kiirehtiä kävellessä. Edessä oli reitin korkeimman kohdan, Pallasten ylitys. Matkan alkuosa kulki jäkäläkeron rinnettä Rihmakuruun, jossa pidimme evästauon. Kuivan kesän vuoksi Rihmakurussa ei ollut puroa, vaikka sellainen oli karttaan merkattu. Tämä tarkoitti sitä, että mahdollisuutta täyttää vesipullot ei olisi ennen Pallasta. Jäkäläkeron rinteillä ei vielä ollut juurikaan nousua, mutta nousu alkoi heti Rihmakurun jälkeen kiipeämisellä Rihmakurunvaaroille. Tähän mennessä varsinaista rakkaa oli ollut hyvin vähän, mutta nyt sitä alkoi olla, kun pääsimme ylemmäs. Päivä oli kuuma, joten kiipeämiseen kului melkoisesti aikaa.

Vajaan parin kilometrin mittaisen jyrkemmän nousun jälkeen nousu loiveni hiukan ja muutama seuraava kilometri kului melko leppoisasti ja loivasti nousten. Pidimme ruokatauon Lehmäkeron rinteillä. Ruokana oli risottoa, joka onneksi vaati vain vähän vettä, joten juomavedestä ei pitänyt uhrata kovin isoa osaa lounaaseen. Jopa tiskaaminen onnistui pienellä vesitilkalla. En halunnut jättää Trangiaa tiskaamatta, sillä jymähtänyttä kattilaa ei saisi illalla puhtaaksi ilman dynamiittia. Lounaan jälkeen alkoi kipuaminen kohti Taivaskeron ja Pyhäkeron satulaa. Helppokulkuinen polku muuttui jälleen kivikkoiseksi tunturirakaksi, jossa piti maisemien ihailun sijaan tuijottaa joka askeleella jalkoihinsa. Onneksi meillä ei ollut kiire mihinkään, joten lukuisat maisemienihailutauot eivät olleet ongelma.

Satulaan päästyämme halusimme poiketa Pallasten korkeimmalle huipulle, Taivaskerolle, joka on lyhyt poikkeama reitiltä. Vaikka 810 m korkeuteen yltävä Taivaskero oli vielä alkumatkasta näyttänyt vaikeasti saavutettavalta, satulasta käsin nousua ei ollut enää paljoa. Taivaskeron huipulla koki olevansa oikeasti korkealla. Tunturituuli oli niin voimakas, että piti melkein huutaa saadakseen puheensa kuuluviin. Sieltä ei loppujen lopuksi ollut niin suurta näkymää viereisille tuntureille kuin muilta reitin varren tuntureilta ja näkökenttää dominoi valtava taivas. Pohdin, että siitäköhän tunturin nimi tulee. Tällä kertaa taivas oli selkeä. Olin kiivennyt Taivaskerolle jo kerran päiväretkenä vuosia aiemmin, mutta huippu oli ollut niin sumussa, että näkymät olivat peittyneet. Taivaskerolla oli kymmeniä vuosia sitten sytytetty olympiatuli, josta oli muistona kivilaatta.

Söimme huipulla välipalat ja istuimme niin kauan, kuin voimakkaassa tunturituulessa tarkeni ennen kuin jatkoimme matkaa. Koko loppumatka oli alamäkeä. Aiemmin reitillä oli näkynyt vain muita vaeltajia rinkat selässä, mutta nyt vastaan alkoi tulla myös päiväretkeilijöitä, joista osa pysähtyi kannustamaan ja kertomaan, että enää muutama kilometri jäljellä. Edellisestä kerrastani Taivaskeron rinteillä oli kulunut jo 16 vuotta, joten maisema oli päässyt unohtumaan. Sen vuoksi vieressä kulkeva Vatikuru Taivaskeron, Pyhäkeron ja Laukukeron välissä yllätti komeudellaan. Edessä näkyi myös Palkaskero, jolla olin päiväretkeillyt joitakin vuosia aiemmin.

Saavuimme Pallakselle hyvissä ajoin kolmen jälkeen.  Kävimme luontokeskuksessa, jossa mm. täytimme vesipullot. Join saman tien puoli pullollista vettä janooni, sillä reitillä vettä oli säästelty. Maksoimme Hannukurun saunamaksun luontokeskukseen ja siirryimme pihalle. Pallashotellin pihalla oli porotokka käyskentelemässä. Makoilimme pitkän aikaa nurmikolla rentoutumassa ja tervehdimme ohikulkevia vaeltajia, joita olimme reitillä tavanneet ja jotka myös nyt lopettelivat vaellusta.

Lopulta jatkoimme matkaa hotellin pihalta Pallaskodalle, johon oli vain 800 m matkaa. Taivas oli pilvetön, joten emme vaivautuneet pystyttämään heti telttaa vaan aloimme kokata pizzaa iltapalaksi kana-kuivakasvis-sinihomejuusto-täytteellä. Pizza oli Trangialla uusi kokemus, mutta onnistui kaikkia odotuksia paremmin ja ei tule jäämään viimeiseksi kokeiluksi. Teltan pystytyksen lykkäys puolestaan osoittautui virheeksi. Ruokailun jälkeen vielä hetkeä aiemmin pilvettömältä taivaalta alkoi nimittäin kantautua ukkosen jyrinää ja ukkospilvi ilmaantui kuin tyhjästä yllemme. Päätimme vetäytyä suojaan kotaan ja ehdimmekin juuri ja juuri siirtää itsemme ja tavaramme sinne ennen kuin taivas repesi ja vettä alkoi sataa kuin saavista kovan jyrinän saattelemana.

Pohdimme hetken aikaa, mitä tehdä, sillä päiväkotaa ei ole tarkoitettu yöpymiseen. Säätiedotus kuitenkin lupasi kaatosadetta ja ukkosta läpi yön. Päädyimme lopulta yöpymään periaatteidemme vastaisesti kodassa, koska teltan pystytys kuivana siinä kaatosateessa kastumatta olisi ollut haastava tehtävä ja ulkoa kantautuva jyrinä ja metallitolppainen teltta eivät tuntuneet hyvältä yhdistelmältä. Hotellin nettisivuilla puolestaan sanottiin kaikkien huoneiden olevan täynnä, joten hotelliin vetäytyminenkään ei ollut vaihtoehto. Lievästi ukkosta pelkäävänä kiitin onneamme, että ukkonen ei ollut iskenyt päivää aiemmin Nammalakurussa korkealla ja avoimella paikalla. Siellä olisi ollut vitsit vähissä ja autiotuvan neljän hengen pandemiarajoitukset olisivat varmasti unohtuneet. Samalla sain muistutuksen kerrata ukkosessa vaeltamisen opit. Mitä enemmän vaeltaa, sitä todennäköisempää on joutua jossain vaiheessa ukkosen yllättämäksi olosuhteissa, joissa sääennustetta ei voi pitää silmällä ja sisätiloihin suojautuminen ei ole mahdollista.

Kotaa ei ikävä kyllä kuitenkaan oltu suunniteltu kestämään kovaa sadetta ja pian katto alkoi vuotaa useasta kohtaa sillä lopputuloksella, että jouduimme siirtämään milloin kenkiä ja milloin makuupussia sateen alta. Viestittelin joutessani pääkaupunkiseudulle kotiväelle, joka lähinnä nauroi koettelemuksellemme.

Kotimatka

Ukkonen loppui lopulta aamuun mennessä. Siirryimme heti herättyämme takaisin ulos, että saimme kodan vapautettua siltä varalta, että muut haluaisivat käyttää sitä. Söimme aamupalaksi myslit. Kokoon taitettava retkilautaseni ei osoittautunut niin kestäväksi kuin olisi luullut vaan alkoi vuotaa ja mysli ja maito piti äkkiä pelastaa Trangian kattilaan. Kuljeskelin hetken aikaa ihailemassa ojan vartta ennen kuin pakkasimme kamamme ja siirryimme takaisin luontokeskukselle. Olimme aluksi ajatelleet, että kyllähän me reippaina tyttöinä käveltäisiin Jerisjärvelle Rovaniemen bussiin, mutta tässä vaiheessa kaikki harhakuvitelmat siitä olivat kaikonneet. Päädyimme siis ottamaan taksin Pallakselta Jerisjärvelle. Bussi Jerikseltä lähti vasta iltapäivällä, joten saimme viettää vielä pari tuntia hienoissa maisemissa Jerisjärven rannalla ennen paluuta pääkaupunkiseudun kaupunkiarkeen.

Lopputunnelmat

Vuoden 2021 kesävaelluksen toteutuminen oli koronatilanteen vuoksi viimeiseen asti epävarmaa. Onneksi matkaan lopulta päästiin, sillä muutama päivä erämaassa tavoittamattomissa ja poissa sähköpostin ääreltä tuli todellakin tarpeeseen. Hetta-Pallas oli reittinä Herajärven kierrosta helpompi ja rinkka pari kiloa kevyempi, joten pisimpänäkään päivänä hartiakivut ja väsymys eivät vieneet luontonautintoa loppumatkasta. Ilman Buranaa reissusta ei tosin hartia- ja selkävaivojen vuoksi tälläkään kertaa selvitty. Muuten kaikki sujui suunnitelmien mukaan, jollei vuotavaa lautasta ja yllättänyttä ukkosmyrskyä lasketa mukaan. Reitti oli maineensa veroinen ja pieni ruuhkaisuuskaan ei lopulta haitannut. Pidin erityisesti suuresta määrästä avotunturia, jossa edessä siintäviä Pallaksia sai ihailla jo Pyhäkerolta asti. Tiesin, että Hetta-Pallas on Suomen suosituimpia vaellusreittejä, mutta silti se yllätti positiivisesti ja kaverini jopa kuvasi ensivaellustaan reissun jälkeen yhdeksi parhaista kokemuksistaan. Ainoastaan hyttysarmeijaa ei jäänyt ikävä.