Usean kunnan ja metsähallituksen ylläpitämä Pirkan taipaleen retkeilyreitistö (300 km) yhdistää toisiinsa mm. Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistot sekä Riuttaskorven virkistysmetsän. Pirkan taival on Hämeen Ilvesreitin tapaan yksi niistä reitistöistä, joiden ansiosta pidempi vaellus on mahdollista myös eteläisemmässä Suomessa. Juhannuksena 2024 hyödynsimme paikoitellen pahoin umpeen kasvanutta reittiä ja toteutimme 63 km mittaisen vaelluksen Kurusta Riuttaskorven kautta Seitsemisiin.
Valmistautuminen
Juhannusvaellus on muodostumassa meillä pikkuhiljaa perinteeksi ja jo kolmantena juhannuksena peräkkäin päätimme perinteisen mökkijuhannuksen sijaan vetää rinkan selkään ja suunnata vaellukselle. Kaksi vuotta sitten juhannusvaellus suuntautui karhunkierrokselle (juttua luvassa joskus myöhemmin) ja viime vuonna Repovedelle. Tänä vuonna päätimme hyödyntää Seitsemisiin, Helvetinjärvelle ja Isojärvelle vuoroviikonloppuina suuntaavaa Outdoor Express -kansallispuistobussikokeilua ja lähteä siihen kansallispuistoon, johon bussi sattuu juhannusviikonloppuna menemään — tässä tapauksessa Seitsemisen kansallispuistoon.
Koska bussi kulkee kuitenkin vain lauantaina ja sunnuntaina ja halusimme ehdottomasti hyödyntää perjantain vapaapäivän, menomatkalle piti keksiä vaihtoehtoinen kulkutapa. Karttaa tutkailemalla huomasimme, että Kurusta pääsee Pirkan taipaleen reitistöä pitkin suoraan Seitsemiseen ja menomatkan kulkuongelma ratkesi. Jossain vaiheessa reittiä suunnitellessa tajusimme kulkevamme myös molemmille entuudestaan tuntemattoman Riuttaskorven ohi. Hetken pohdittuamme totesimme, että hienosti senkin saa mahdutettua yhteen pidennettyyn viikonloppuun.
Halusimme kokeilla reissulla uutta tapaa retkiruoan valmistukseen. Cold soaking -metodissa ruokaa ei keitetä vaan se liotetaan kylmään veteen ja syödään kylmänä. Toimiessaan metodi mm. säästäisi kaasua ja aikaa, kun esimerkiksi lounastauolla ei tarvitsisi pakata ja purkaa rinkkaa edestakaisin. Valmistimme kokeeksi yhden tuorepuuron aamupalaksi sekä kaksi ateriaa — kinkku-couscoussalaatin ja tonnikala-nuudelisalaatin. Loput ateriat hoidettiin tuuttuun, retkikeitintä vaativaan tyyliin.
Emme ennen reissua katsoneet lainkaan Riuttaskorven ja Seitsemisen ajankohtaisia tilanteita esimerkiksi luontoon.fi-sivustolta ja ajattelimme vain, että suunnittelemme reittiä matkan edetessä fiiliksen mukaan pari vuotta sitten ostetun paperikartan avulla. Tässä tapauksessa lyhyt visiitti alueiden nettisivuilla olisi tosin ollut tarpeen, sillä vuonna 2020 painettu kartta osoittautui perinpohjaisesti vanhentuneeksi.
1. Päivä: Kuru–Kuttulammi (15 km)
”Suomalaiselle juhannukselle perinteiset hyttyset löysivät meidät heti alkumatkasta ja oli selvää, että niistä saataisiin nauttia koko reissu”
Kuru–Löyttyjärven laavu
Vaellus starttasi torstaina iltapäivällä Kurusta, jonne pääsi Tampereen paikallisbussilla Ylöjärven keskustan kautta. Vaikka pääsimmekin lähtemään liukuvien työaikojen ja kertyneiden ylitöiden vuoksi jo iltapäivällä, selvisimme Kuruun vasta kuuden aikaan illalla. Olimme jo etukäteen katselleet, että mahdollisia yöpymispaikkoja olisivat Löyttyjärven laavu (4,5 km), Koukerinvuoren laavu (10 km) tai Kuttulammi (15 km). Näistä tavoitteena oli ehtiä Kuttulammille, sillä pimeä tulisi juhannusviikolla vasta puolenyön jälkeen.
Reitin alku löytyi Kurun keskustan kupeesta verrattain helposti Tampereen seudun ammattiopiston takaa. Maastokarttaamme Pirkan taival oli merkattu kulkemaan tässä kohdin pitkä pätkä ajotien laitaa, joten sovelsimme hiukan ja valitsimme metsäisemmän, Löyttyjärven tietä seurailevan vaihtoehdon. Ilma oli juuri sopiva — kulkea tarkeni t-paidalla, mutta hiki ei tullut ja aurinko paistoi. Suomalaiselle juhannukselle perinteiset hyttyset löysivät meidät heti alkumatkasta ja oli selvää, että niistä saataisiin nauttia koko reissu.
Ensimmäinen etappi oli pääsääntöisesti helppo ja miellyttävä kulkea. Polku oli alkanut jonkin verran metsittyä, mutta ei vielä häiritsevässä määrin. Muita kulkijoita ei missään vaiheessa tullut vastaan. Pidimme ensimmäisen lyhyen tauon Löyttyjärven laavulla, jossa pysähdyimme lisäämään vettä kinkku-couscoussalaattiimme. Tässä vaiheessa meillä oli vielä rinkassa puhdasta hanavettä. Salaatti saisi kulkea kahdessa Minigrip-pussissa rinkkani etuverkossa ja ennallistua hetken aikaa, kunnes söisimme sen. Pussien vedenpitävyys epäilytti sen verran, että rinkan sisään en uskaltanut ruokaa laittaa. Vaikka Löyttyjärven laavu on periaatteessa aivan ajotien vieressä, pieni metsäautotie ei näkynyt laavulle ja paikka oli yllättävän kaunis. Vesipisteen puute olisi ollut miinus mikäli olisimme yöpyneet siellä — kartan mukaan lähistöllä olisi ollut tarjolla ojitettu suo sekä n. 300 metrin päässä umpimetsän takana oleva Suolijärvi.

Löyttyjärven laavu–Koukerinvuoren laavu
Matka jatkui Pirkan taivalta pitkin kohti Koukerinvuorta. Pian Löyttyjärven laavun jälkeen polku muuttui jo erittäin metsittyneeksi. Aikanaan selkeästi leveä polku kasvoi nyt vyötäröön yltävää heinikkoa ja jopa puiden taimia. Polkumerkkejä oli paikoitellen niin harvassa, että polun seuraaminen niiden avulla olisi ollut haastavaa. Risteäviä polkuja ei kuitenkaan onneksi ollut niin paljoa, että eksymisen vaaraa olisi ollut edes puolihuolimattomalla kartan seuraamisella. Puronylitysten yli vievät sillat ja satunnaiset pitkokset olivat jo pahoin lahonneet, mutta purot olivat onneksi niin pieniä, että ne olisivat enimmäkseen olleet hyvin ylitettävissä ilman siltojakin. Etapille osui myös hakkuuaukeita, joita on etelä-Suomen pitkillä vaelluksilla vaikea vältellä. Niitä oli kuitenkin vähemmän kuin aiemmin tekemällämme pätkällä Hämeen Ilvesreittiä. Lisäksi ne olivat yllättävän helppokulkuisia — olemme tottuneet tarpomaan hakkuuaikeilla risukoissa ja mutalävissä, mutta Pirkan taipaleen varrella niiden läpi vei selkeä polku. Ne eivät myöskään olleet ihan tuoreita ja muistuttivat monin paikoin jo nuorta, kasvavaa metsää.

Matkan varrella surkuttelimme hiukan polun tilaa. Mikäli reitille ei tehdä mitään, iso osa meidän matkallemme osuvista pätkistä tulee kasvamaan muutamassa vuodessa umpeen ja katoamaan kartalta. Koko matkalla Koukerinvuorelle emme kohdanneet ketään muuta ja reitti on selkeästi minimaalisella käytöllä. Kuitenkin Pirkan taipaleen olemassaolo mahdollistaa Hämeen Ilvesreitin tapaan meillekin autottomina ihmisinä tutustumisen myös sellaisiin retkeilyalueisiin, jotka ovat huonosti julkisilla saavutettavissa ilman, että tarvitsee kävellä kilometritolkulla umpimetsässä tai ajoteiden varsilla. Lisäksi se mahdollistaa useamman luontoalueen kokemisen samalla vaelluksella. Kotiin tullessamme huomasimme onneksi iloksemme, että Pirkan taipaleen reitistöä oltaisiin mahdollisesti herättelemässä eloon ja sille on ulkoilureittisuunnitelma työn alla vuoden 2024 aikana.
Kello alkoi olla jo yhdeksän, kun saavuimme Koukerinvuoren laavulle. Myös tämä oli sangen kauniissa paikassa metsän ja avokallioiden ympäröimänä. Tässä vaiheessa näimme ensimmäiset ihmiset kymmeneen kilometriin — kanssamme samassa bussissa ollut kaksikko oli tullut laavulle yöpymään. Koukerinvuorella ei kartan ja ensisilmäyksen perusteella ollut Löyttyjärven laavun tapaan helposti saavutettavaa vesipistettä, mutta koska emme aikoneet yöpyä siellä, emme jääneet asiaa sen tarkemmin tutkimaan. Jatkoimme matkaa lyhyen patukansyöntitauon jälkeen.
Koukerinvuoren laavu–Kuttulammi
Koska valoisaa aikaa ja energiaa oli jäljellä, päätimme jatkaa vielä Kuttulammille asti. Reitti noudatteli Riuttaskorven virkistysmetsän rajalle asti samaa kaavaa kuin aiemmin — polku oli pitkälti umpeen kasvanut ja huonossa kunnossa. Toisaalta pienessä ja vähän käytetyssä polussa oli omat etunsa — luonto tuntui olevan paljon lähempänä kuin leveällä pururadalla ja äänimaailmaa dominoi vehreän metsän lintujen iltakonsertti. Polku oli paikoitellen hiukan märkä, mutta polkujuoksulenkkareilla selvittiin silti kuivin sukin.
Tunnin verran myöhemmin saavuimme seuraavalle etapille, Pitkäkoskelle ja Talvisillan tulipaikalle. Tässä vaiheessa olimme jo tulleet Riuttaskorven alueelle. Ilta-auringossa loistavan kosken ympäristö oli niin kaunis, että päätimme syödä siinä päivällisen. Kinkku-couscoussalaatti osoittautui erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Hatusta vetämämme vesimäärä oli imeytynyt kokonaan, kaikki ainesosat olivat ennallistuneet ja maku oli mitä mainioin. Pussi ei ollut vuotanut lainkaan. Ikävä kyllä myös hyttyset löysivät tiensä aterialle, joten matka jatkui pian ruoan jälkeen.

Kuttulammille ei ollut Talvisillalta enää pitkä matka ja olimme nopeasti perillä päivän määränpäässä. Polku oli kapeaa kinttupolkua, muttei yhtä pahasti umpeen kasvanut kuin ennen Riuttaskorpea. Vielä juuri ennen Kuttulammia oli tiukka nousu ylös kalliolle ja siellä olevalle keittokatokselle. Olimme olleet kuulevinamme ihmisten ääniä hiukan aiemmin, mutta muun reitin tapaan paikalla ei ollut ristin sielua. Kuttulammi on myös pienen metsäautotien päässä, mutta ajotie ei taaskaan näkynyt taukopaikalle. Iloinen yllätys oli keittokatoksen vieressä oleva kaivo. Olimme jo ehtineet hivenen epätoivoisina katsoa taukopaikan vieressä olevaa erittäin suorantaista Pitkäjärveä ja pohtia, miten sieltä saa vettä kastelematta sukkiaan. Kaivon yhteydessä ei ollut mitään mainintaa veden juomakelpoisuudesta, joten varmuuden vuoksi joimme sitä filtterin läpi.
2. Päivä: Kuttulampi-Rysäslammi (20 km)
Kuttulammi-Suutarinkoski
”Suutarinkoskella kohtasimme ensimmäiset ihmiset Koukerinvuoren jälkeen, kun kaksi pyöräilijää kulki ohitsemme ja toivotti hyvät juhannukset.”
Pitkäksi venähtäneen illan vuoksi emme pitäneet aamulla mitään kiirettä vaan lähdimme liikkeelle vasta puolenpäivän aikaan. Aamiaiseksi kokeilimme ensimmäistä kertaa tuorepuuroa — kinkku-couscoussalaatin tapaan sangen positiivinen kokeilu. Tähän oli vielä puhdasta hanavettä jäljellä. Tavoitteena oli vaeltaa Riuttaskorpea pohjoiseen, kiertää Haukijärvi, palata Kuttulammille ja jatkaa siitä joitakin kilometrejä eteenpäin kohti Seitsemistä Pirkan taivalta edelleen seuraillen.
Alkuun osui ensimmäinen kunnon ajotiepätkä ja reilu kilometri kulki metsäajotietä pitkin. Tämä ei ollut ajotienä suinkaan pahimmasta päästä. Liikennettä ei ollut lainkaan ja tie oli metsän ympäröimä. Kun polku lopulta poistui ajotieltä, se erkani niin yllättäen, että olisimme kävelleet sen ohi, ellemme olisi seuranneet tarkasti karttaa. Pientä kinttupolkua merkkasi yksinäinen puinen päästään punaiseksi maalattu merkkitolppa, jossa ei ollut Pirkan taipaleen tunnusta, ja tienviittaa ei ollut. Kapea polku vei syvälle kauniiseen metsämaisemaan. Iso osa polusta oli pitkostettu, mutta pitkokset olivat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Suurimman osan ajasta kuljimme pitkosten vieressä mutaisella ja juurakkoisella polulla, sillä pitkoksista oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja polku oli mainiosti kuljettavissa ilman pitkoksiakin.
Neljän kilometrin jälkeen päädyimme Suutarinkoskelle ja sen rannalla olevalle laavulle. Tämäkin oli aivan hiljaisen ajotien päässä, mutta paikkana siitä huolimatta hieno. Pitkäkosken tapaan rehevän metsän ympäröimä Suutarinkoski oli näkemisen arvoinen. Päädyimme istumaan hetken kosken rannalla ja syömään välipalat. Suutarinkoskella kohtasimme ensimmäiset ihmiset Koukerinvuoren jälkeen, kun kaksi pyöräilijää kulki ohitsemme ja toivotti hyvät juhannukset.

Haukijärvi
”Karttaan oli merkattu luontotorni järven etelärannalle ja mietimme matkan varrella että, jos torni olisi yhtä huonossa kunnossa kuin pitkokset, lienee turvallisinta olla kiipeämättä sinne.”
Suutarinkoskelta oli enää lyhyt matka Haukijärvelle. Halusimme kiertää järven vastapäivään, että järven rantaa myötäilevä osuus tulisi viimeiseksi, mutta tässä kohtaa kartta oli vanhentunut. Esimerkiksi ajotietä ei oltu merkattu karttaan lainkaan ja päädyimme lopulta seuraamaan Haukijärvelle vieviä tienviittoja tietämättä tarkkaan kumpaan suuntaan ne järven kiertäisivät. Lopulta kävi ilmi, että kiertosuunta oli juuri se, jota olimme ajatelleet. Tässä kohtaa polku oli selkeästi kunnostettu hiljattain ja pitkokset olivat upouusia. Lopulta päädyimme Haukijärven rantaan, johon oli paperikartassamme merkattu varaussauna, keittokatos, telttapaikka ja vesipiste. Keittokatosta ei löytynyt, mutta sen sijaan paikalla oli päivätupa, jonka pihassa oli kaivo, josta sai juomakelpoista vettä.
Jatkoimme matkaa järven rantaa seuraillen. Tuvan jälkeen soista rantaa pitkin kulkevat pitkokset muuttuivat taas erittäin huonokuntoisiksi ja paikoitellen piti kävellä pitkosten vieressä. Vasta reissun jälkeen huomasimme, että reitti on kartan painamisen jälkeen poistettu kokonaan luontoon.fi-sivulta ja sitä ei enää huolleta. Tämä on sääli, sillä Haukijärven kierros oli kaunis, mutta onneksi ranta oli sen verran kuiva, että se oli omatoimiretkeilijälle hyvin käveltävissä ilman pitkospuita.
Olimme päättäneet syödä lounaan karttaan merkatulla näköalapaikalla, joka tuli vastaan noin kilometriä myöhemmin. Näköalapaikka oli ylhäällä kalliolla ja puiden takaa pilkotti näkymä alas järvelle. Paikalla oleva puulava oli myös nähnyt parhaat päivänsä, mutta kävi edelleen evästauolle. Tässä vaiheessa kokeilimme toista cold soaking -ruokaamme — tonnikala-nuudelisalaattia, joka oli myös niin onnistunut kokemus, että kyseinen ruoanlaittotapa tulee varmasti jatkossa vakituiseen käyttöön. Tähän ei enää ollut riittänyt hanavettä vaan olimme tiristäneet veden filtteripullon läpi jonkin verran aiemmin. Sisempi pussi oli vuotanut hiukan, mutta ulompi pussi oli pitänyt.
Kierroksen loppupäässäkään kartta ei ollut täysin ajan tasalla ja välillä olimme hiukan epävarmoja reitistä. Karttaan oli merkattu luontotorni järven etelärannalle ja mietimme matkan varrella että, jos torni olisi yhtä huonossa kunnossa kuin pitkokset, lienee turvallisinta olla kiipeämättä sinne. Torni oli kuitenkin ilmeisesti poistettu, sillä tornista muistutti vain neljä kivijalkaa. Tienviitta oli edelleen paikallaan ja ehdimmekin sen vuoksi kiivetä jyrkän mäen ylös ennen kuin huomasimme kiivenneemme turhaan. Onneksi matkaa oli yhteen suuntaan vain 100 m, joskin muutama täysin tarpeeton nousumetri siitä aiheutui.

Haukijärvi–Rysäslammi
Paluumatka Kuttulammille sujui ilman uutta raportoitavaa. Päätimme jättää hankalan metsäpolun väliin, sillä olimme jo nähneet sen aamupäivällä, ja kulkea nopeampikulkuista ajotietä pitkin. Ajotie oli aiemman kokemuksen mukaan hiljainen ja metsän ympäröimä. Pidimme Kuttulammilla taas lyhyen tauon ennen kuin jatkoimme matkaa. Talvisillan jälkeen käännyimme kohti Seitsemistä. Tavoite tässä vaiheessa oli kävellä Pirkan taivalta muutama kilometri Rysäslammin laavulle, josta Seitsemisen alueelle olisi vielä muutama kilometri lisää matkaa.
Tämä etappi oli koko reissun vähiten maisemallinen. Matkalle osui useampi hakkuuaukea, joilla onneksi oli edelleen erotettavissa oleva polku, eikä missään vaiheessa tarvinnut kulkea kainaloita myöten risukossa (tästäkin on kokemusta). Suurin osa hakkuuaukeista oli jo nuoren metsän peitossa. Välillä päädyttiin takaisin kesäisen metsän siimekseen, mutta polku oli Riuttaskorven alueelta poistuttuamme jälleen pahasti umpeen kasvanut ja paikoitellen haastava erottaa korkeassa heinikossa. Välillä polku oli myös märkä ja soinen, mutta kuitenkin hyvin ylitettävissä kuivin sukin. Etelä-Suomen reiteille tyypillisiä ajotiepätkiä sen sijaan ei pahemmin ollut.
Ennen Rysäslammia alkoi hiukan huolettaa, sillä kohteen lähetessä hakkuuaukeat lisääntyivät ja hetken pelkäsimme, että koko laavu olisi hakkuuaukean laidassa. Tämä osoittautui onneksi harhaluuloksi, sillä Rysäslammin laavu oli upealla paikalla järven rannassa metsän syleilyssä. Parinsadan metrin päässä olevista hakkuuaukeista ei näkynyt jälkeäkään. Laavulla ei ollut ketään ja jälleen saimme olla täysin omassa rauhassa.
Koska metsäpalovaroitusta ei ollut, päätimme kokata juhannusillalliseksi kalakeittoa kuivatusta seistä nuotiolla ja valmistaa jälkiruoaksi lakritsikiisselin. Vaikka reittiä ei olekaan aikoihin huollettu, laavulta löytyi vielä puita tulen tekoon. Ilta oli aurinkoinen ja nuotio loi mukavaa lämpöä muuten verrattain viileään kesäiltaan. Rysäslammin rannassa uiskenteli joukko nuijapäitä. Viileä ilma ja soinen järvi eivät houkutelleen uimaan, joten uimapuvut kulkivat rinkassa virattomina, mutta juhannuksen tunnelmaan päästiin hienosti ilman uimistakin.


3. Päivä: Rysäslammi–Haukilampi (19 km)
Rysäslammi–Liesijärvi
Kolmannen päivän kohdalla reittisuunnitelma meni uusiksi. Olimme ajatelleet kulkea Kirkas-Soljasen telttapaikalle Seitsemiseen ja säästää loput 15 km viimeiselle päivälle. 10 km päivä tässä vaiheessa tuntui kuitenkin meidän makuumme liian lyhyeltä ja 15 km taas viimeiselle päivälle liian pitkältä, joten päätimme tehdä toisen pitkän päivän peräkkäin ja kulkea joko Haukilammen tai Koveron telttapaikoille. Tarkempi kohde valittaisiin lähempänä.
Yö oli ollut vielä vilpoinen, mutta sää lämpeni nopeasti ja toi pian lähtömme jälkeen ikävän kiusan seuraksemme. Paarmat alkoivat pörrätä päidemme ympärillä heti Rysäslammilta lähdettyämme. Varsinkin allekirjoittaneen huumorintajua ne koettelivat todenteolla ja hetken jo pelkäsin, että loput 25 km kuljettaisiin paarmaparven suristessa korviemme vieressä. Pysähtyä ei huvittanut, sillä paarmat saisivat samalla tilaisuuden iskeä.
Alkumatka noudatteli edellisen päivän kaavaa, mutta hakkuuaukeat tuntuivat tässä kohden hiukan vähentyvän. Ajoteiden varsia ei edelleenkään tarvinnut kulkea. Kun muutaman kilometrin jälkeen saavuimme Seitsemisen alueelle, kontrasti aimpaan talousmetsikköön oli valtava. Hädintuskin havaittava, heinää kasvava polku vaihtui selkeäksi metsäpoluksi ja valoisa hakkuiden vuoksi nuori metsä varjoisaan kansallispuiston metsikköön. Paarmat hävisivät varjoisammalle alueelle siirryttäessä, vaikka se tarkoittikin hetken aikaa poissa pysytelleiden hyttysten paluuta.

Lopulta saavuimme ensimmäiselle etapillemme Liesijärven rantaan. Tässä vaiheessa näimme ensimmäiset ihmiset pitkään aikaan. Haukijärveltä poistumisemme jälkeen emme olleet törmänneet kehenkään, mutta Seitsemisen alueella oli heti useampi seurue junannuksesta nauttimassa. Söimme Liesijärven rannalla kinkkukiusausta lounaaksi ja harkitsimme jälleen hetken uimista aurinkoisessa järvessä. Toisella seurueella näkyi kuitenkin olevan sen verran hankaluuksia asetella jalkojaan kivisessä rannassa, että päätimme jättää uimisen jälleen väliin ja tyytyä nauttimmaan kesäisestä säästä rannalta käsin. Ilma oli sen verran viileä, että istuessa piti vetää tuulitakki päälle, mutta kulkiessa tarkeni jälleen t-paidalla.
Liesijärvi–Saari-Soljanen
’Karpalo ja lakka olivat kukassa ja raakoja lakkojakin alkoi jo putkahdella. Myös suopursu aloitteli kukintaa.’
Liesijärven jälkeen matka jatkui kohti Soljasia. Karttamme osoittautui jälleen vanhentuneeksi ja alunperin ajattelemamme reitti oli suljettu kyltein. Pidempi reitti kiersi ehkä kilometrin verran. Tässä vaiheessa polut olivat jo hyvin opastettuja ja karttaa ei olisi tarvinnut. Tie Soljasille kulki pitkälti leveää hiekkatietä, joka on kävelytien lisäksi pyörätie. Kovin maisemallinen se ei siis ollut aiempiin kinttupolkuihin verrattuna. Liikkeellä oli jonkin verran muitakin, mutta ei kuitenkaan ruuhkaksi asti.
Soljasten luona päädyttiin taas kauniimpiin maisemiin. Päätimme kulkea 2 km mittaisen Saari-Soljasen luontopolun myötäpäivään. Alkumatka kulki esteetöntä reittiä Kirkas-Soljasen rannalla olevalle näköalalavalle. Aurinko porotti ja loi upean valaistuksen järven ja sitä ympäröivän Soljasten suon ylle. Istuimme näköalapaikalla pitkän aikaa maisemista ja lämmöstä nauttimassa ennen kuin jatkoimme matkaa Saari-Soljasen rantaa pitkin. Tässä vaiheessa polku ei enää ollut esteetön, mutta pitkokset olivat hyvässä kunnossa. Etelärannalla päätimme poiketa Jaulinnevan avosuon laidalla olevalle näköalapaikalle, jossa myös istuimme hetken aikaa. Soljaset ovat soiden ympäröimiä, joten reittiä dominoi suomaisema. Itse asiassa yli puolet kansallispuiston pinta-alasta on suota, vaihdellen korvista ja rämeistä avoimiin nevoihin. Karpalo ja lakka olivat kukassa ja raakoja lakkojakin alkoi jo putkahdella. Myös suopursu aloitteli kukintaa.

Saari-Soljanen–Haukilampi
Saari-Soljasen keittokatoksen luona poistuimme reitiltä kohti Jaulin kämppää. Tienviitan yhteyteen oli laitettu lappu, että osa reiteistä on suljettu. Koska emme maastokartan avulla hahmottaneet mitkä, päädyimme lataamaan luontoon.fi-sivulta Seitsemisen viimeisimmän pdf-reittikartan, jossa käytössä olevat reitit olisivat todennäköisesti ajan tasalla ja kulkemaan loppureissun ajan suosiolla vain siihen merkattuja reittejä. Oma karttamme oli selkeästi vanhentunut. Päätimme samalla, että yöpymispaikka olisi Haukilampi. Kovero oli sen verran lähellä parkkipaikkaa, että arvelimme Haukilammen olevan rauhallisempi.
Jaulin kämpän jälkeen emme jatkaneet luontopolkuja sillä halusimme nähdä Multiharjun aarnimetsän, joka on kuulemma yksi etelä-Suomen vanhimmista metsäalueista ja suojeltu jo vuonna 1910. Haukilammelle olisi kyllä päässyt kokonaisuudessaan luontopolkuja pitkin, mutta aarnimetsän näkeminen olisi tuonut sen verran paljon lisäkilometrejä reittiin, että päädyimme tässä kohden kulkemaan lyhimmän reitin ajotietä pitkin. Puuduttavaa ajotietä oli reilun kilometrin verran, mutta se taittui nopeasti ja pian olimme Multiharjun parkkipaikalla. Ajotiellä paarmat kävivät taas kimppuumme, mutta jättivät meidät rauhaan metsään päästyämme. Vastavuoroisesti hyttyset toki huomasivat tilaisuutensa tulleen ja kävivät kimppuun.
Ajotiepätkästä huolimatta Multiharju osoittautui mukavaksi poikkeamaksi. Vanhojen havupuiden ja kelojen täyttämä vanha, vihreä metsä oli ehdottomasti näkemisen arvoinen ja polku oli helppokulkuinen. Ihan koko reittiä emme kiertäneet vaan puolenvälin kohdalla poistuimme reitiltä kohti Haukilampea. Loppumatka oli jälleen Seitsemiselle tuttuun tyyliin soinen ja iso osa polusta oli pitkostettu. Matkaa ei onneksi ollut paria kilometriä enempää, sillä askel alkoi jo painaa. Rinkka aiheutti keveydestään huolimatta jonkin verran ongelmia hartioille ja selälle, joten olimme aiemmin tauon yhteydessä lyhentäneet rinkkani selkää. Omassa tapauksessani rinkan oikeaoppiset säädöt eivät selkeästi ole helppo homma lukuisista vaelluksista huolimatta — kenties ryhtiongelmien vuoksi. Onneksi säätäminen tuntui helpottavan jonkin verran ja viimeiset kilometrit sujuivat vain vähäisillä selkäongelmilla.

Haukilammella oli vain pari porukkaa meidän lisäksemme ja paikka oli rauhaisa. Ilta sujui lammen rannassa kokatessa. Lammelle katsellessamme kiinnitimme huomiota vesimittariin, jolla ei näyttänyt olevan kaikki kunnossa. Se pomppi erikoisesti lammen pinnalla ja heitti jopa muutamia kuperkeikkoja. Näytöstä hetken aikaa seurattuamme tajusimme, että mittareita olikin kaksi ja ei niillä mitään hätää ollut — päinvastoin. Nyt olemme sitten yhtä kokemusta rikkaampia, kun tiedämme, miltä vesimittarien lemmenleikit näyttävät. Haukilammella ei näkynyt nuijapäitä kuten Rysäslammella, mutta pienen pieniä sammakoita loikki rannalla. Ilma oli edellistä lämpimämpi ja rannalla tarkeni istua pitkään untuvatakki päällä ilman leirinuotiota.

4. Päivä: Haukilampi–Kulomäki (9 km)
”Tämän pätkän metsä oli kuitenkin mielestäni reitin kauneimpia…”
Viimeinen yö oli huomattavasti edellisiä lämpimämpi ja jouduin nukkumaan makuupussi osittain auki ja riisumaan sukat ja fleece-paidan yön aikana. Syystä tai toisesta nukuin viimeisen yön huonosti, joten oli onni, että olimme päättäneet lyhentää viimeisen päivän matkaa vaeltamalla pidemmälle edellisenä päivänä. Lähdimme liikkeelle kaikessa rauhassa puolen päivän jälkeen.
Olimme aluksi ajatelleet kulkea Iso-Kivijärven laitaa kulkevaa polkua. Luontoon.fi-kartassa kyseistä polkua ei kuitenkaan enää ollut, joten päädyimme kulkemaan Kulomäkeen vievän ajotien länsipuolella kulkevaa reittiä. Aloitimme kulkemalla Kirkaslammin parkkipaikalle. Päivää dominoivat tällä kertaa harjumaisemat ja siihen mahtui runsaasti nousuja ja laskuja. Polku oli juurakkoinen. Tämän pätkän metsä oli kuitenkin mielestäni reitin kauneimpia ja päädyimme istumaan hetken mättäällä pelkästään vehreää metsämaisemaa ihaillessa ja pähkinöitä syödessä. Nousu Rappumännynmäelle oli kaikkein jyrkin, mutta harjumaisemista pitävälle vaivan arvoinen. Päivä oli kuuma ja jopa t-paidalla kulkiessa oli hiki. Aurinkoisilla paikoilla kiusana olivat paarmat ja varjoisilla paikoilla hyttyset.

Vesipisteitä ei tälle matkalle osunut kovin paljoa ja päädyimme syömään lounaan ainoan matkalle osuneet virtaavan puron varrella. Paikka oli eväspaikkana satumaisen kaunis, mutta hyttysarmeija häiritsi hiukan tunnelmaa ja tauko jäi lyhyeksi. Samalla kuulin mökkijuhannusta viettäviltä perheenjäseniltäni, että siellä päin ei ollut näkynyt kuin yksi hyttynen. Ei mikään ihme, sillä ne kaikki tuntuivat olevan meidän seuranamme.
Loppumatkasta reitti yhtyi Harjupolun ja Runokankaan luontopolkuihin. Harmi kyllä, Runokankaan varrella olevat runokyltit olivat niin kuluneet, että kaikista ei saanut selvää. Jälleen olimme yksin liikenteessä ja emme törmänneet matkalla kehenkään. Ensimmäiset ihmiset näimme vasta Seitsemisen luontokeskuksella, johon saavuimme pari tuntia ennen bussin lähtöä. Onneksi luontokeskus oli auki ja siellä sai hienosti kulumaan seuraavat 2 tuntia voileipää ja tuoretta munkkia syöden sekä vanhoja Retki-lehtiä lukien. Olisi tarjolla ollut jopa muutama lautapelikin. Samalla kuulimme, että aiemmin suljettujen pidempien reittien (Seitakierros ja Virkatie) tilalle tuleva pidempi luontopolku Riiuureitti olisi periaatteessa jo valmis ja Retkikartta-sovellukseen lisätty, mutta sitä ei ole resurssipulan vuoksi rahaa merkata maastoon, eikä sitä siksi ole kansallispuiston sivuilla. Olimmekin molemmat ennen reissua ihmetelleet, että eikö Seitsemisessä ollut vajaan 30 km lenkki. Muistikuvat olivat siis oikeita, mutta tekemättömän taustatyön vuoksi emme tienneet, että kyseinen reitti oli pari vuotta sitten suljettu.
Lopputunnelmat
Kahden vuoden takaiseen Hämeen Ilvesreitin osittaiseen vaellukseen ja Mäntyharju-Repovesireittiin verrattuna tämä reissu vei kirkkaan voiton. Kahta edellä mainittua leimanneita dominoivia ajotiepätkiä oli minimaalisesti ja hakkuuaukeat pilasivat maisemaa huomattavasti vähemmän. Toki hakkuiden tilanne elää ja muutaman vuoden päästä tilanne voi olla toinen. Kaikilla kolmella reitillä olemme olleet luonnonsuojelualueiden ulkopuolella käytännössä yksin ja nytkään muita kulkijoita ei Seitsemisen kansallispuiston ja Riuttaskorven virkistysmetsän alueiden ulkopuolella näkynyt koko aikana kuin kaksi. Sekä Kuttulammen että Rysäslammin telttapaikoilla olimme täysin yksin.
Pääsääntöisesti nautimme pienistä kinttupoluista isoja pururatoja ja hiekkateitä enemmän, mutta Pirkan taival oli isoilta osin jo huolestuttavan pahasti umpeen kasvanut. Reitin tulevaisuus ei tämän reissun perusteella näyttänyt kovin valoisalta ja huolestutti erityisesti Tampereella kasvanutta Eemeliä. Omatoimivaellukset eivät yleensä ole meille ongelma, emmekä suunnistustaitoisina kaipaa merkattuja reittejä. Myös hakkuisiin ja ajotiepätkiin suhtaudumme etelä-Suomessa asiaan kuuluvana, kun haluaa kulkea myös ruuhkaisten kansallispuistojen ulkopuolella sekä pidempiä matkoja kuin pienet etelän kansallispuistot yksinään mahdollistavat. Suurin osa Pirkan taipaleen osuudesta oli mainiosti kuljettavissa ilman pitkoksia ja purot tarvittaessa jopa ilman siltoja ylitettävissä ja tärkein reitin aukipitämiseen tarvittava tekijä onkin vaeltajat, joita matkan varrella ei näkynyt nyt lainkaan.
Myöhemmin selviää, millaiseksi Pirkan taival tulevaisuudessa muotoutuu, mutta Tampereen seudulla asuville, omasta rauhasta nauttiville se on mainio vaelluskohde, jolle osuu meidän tekemällämme pätkällä yllättävän vähän ajoteiden varsia. Jos reitti halutaan pitää auki, sitä kannattaa käyttää. Reitillä pärjää kohtalaisella suunnistustaidolla, mutta kartta on huonojen merkintöjen vuoksi oltava mukana.
Riuttaskorven reitin ylläpito oli lopetettu todennäköisesti resurssipulan vuoksi, mutta kaunis reitti oli kartan kanssa edelleen kierrettävissä. Seitsemisen kansallispuisto puolestaan on edelleen resurssien puutteeseen nähden hyvin ylläpidetty ja metsä- ja suomaisemista pitävälle melkoinen aarreaitta. Suunnistustaitoinen löytää sieltä helposti kokonaiseksi viikonlopuksi nähtävää alueen lukuisia lyhyempiä luontopolkuja yhdistelemällä. Juhannus saattoi edesauttaa alueen rauhallisuutta, joten ruuhkista on tämän reissun perusteella paha sanoa mitään. Vaikka luontoalueet ovatkin etelä-Suomessa pirstaloituneita ja kansallispuistot ja suojelualueet liian pieniä paria yötä pidempiä vaelluksia kaipaavalle, oli hienoa nähdä, että täälläkin saa toteutettua yli 60 km vaelluksia lähes kokonaan ilman pakollisia autotiepätkiä. Niiden suunnittelu vain saattaa vaatia pohjoisemman Suomen merkattuja vaellusreittejä enemmän vaivannäköä ja tiedon etsimistä lukuisista eri lähteistä.

Vastaa