Viime vuonna teimme ensimmäisen ulkomaanvaelluksemme Norjan Jotunheimeniin. Silloin vielä ajattelimme, että kyseessä olisi kerran elämässä kokemus ja tulisimme reissaamaan edelleen pääsääntöisesti Suomen kamaralla. Kuinkas siinä sitten kävikään? Norja teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että vain vuotta myöhemmin polkumme veivät sinne takaisin. Tällä kertaa kohteena oli Rondanen kansallispuisto. Koska reissu inspiroi molemmat kirjoittamaan, olemme poikkeuksellisesti kirjoittaneet vaelluskertomuksen yhdessä vuoronäkökulmista.
Tiivistelmä
- Reitin pituus: 95 km
- Vaelluksen kesto: 6-8 päivää + matkat
- Kulkuyhteydet: Juna/bussi Oslosta Ottaan ja taksibussi (linja 2032) Ottasta Smuksjøseriin tai Høvringeniin (ks. Google maps tai innlandstrafikk.no)
- Tärkeimmät nähtävyydet: Peer Gynt-hytta, Veslulfossenin ja Storulfossenin vesiputoukset, Vinjeronden, Rondslottet
- Maasto: Tunturiylänkö ja vuoristo sekä jonkin verran metsää
- Vaativuus: Vaativa (kivinen/soinen polku ja jonkin verran nousuja, mutta hyvällä peruskunnolla tehtävissä)
- Eläimet ja hyönteiset: Jokunen hyttynen, mäkäräinen ja polttiainen puurajan alapuolella, mutta ei häiriöksi asti. Alueella laiduntaa myös lampaita ja lisäksi metsäpeuroja, jotka tosin välttelevät poroista poiketen ihmistä.
Tausta ja valmistautuminen
Jennin näkökulma
Usein aloitamme tarinan suoraan lähtöportilta, mutta tällä kertaa jo pelkästään lähtöportille selviäminen hyvin varustautuneena oli oma tarinansa. Jos et halua raporttia retkeilyvarustuksesta ja logistisista ongelmista, hyppää seuraavat kaksi kappaletta yli niin pääset suoraan maastoon.
Vuonna 1962 perustettu Rondane on Norjan vanhin kansallispuisto. Se sijaitsee Keski-Norjassa usean muun kansallispuiston läheisyydessä — näistä mainittakoon muun muassa Jotunheimenin ja Dovrefjellin vuoristoiset kansallispuistot. Vaikka Rondane häviääkin kurotuskilpailussa täpärästi näille kahdelle, myös Rondanesta löytyy kymmenen yli 2000 m korkeuteen yltävää huippua. Se on myös hyvin saavutettavissa julksilla kulkuneuvoilla.
Ajatus Rondanesta lähti Eemelin lukemasta blogikirjoituksesta, joka kehui kansallispuiston aluetta. Kertomusten ja kartan selailun perusteella Rondane olisi paikkana yhtä hieno kuin ikuisesti mieleen painunut Jotunheimen, mutta helppokulkuisempi. Kun aloimme vuodenvaihteessa haaveilla uudesta Norjan vaelluksesta, Rondane valikoitui seuraavaksi kohteeksi.
Varustus (lista varustuksestamme on julkaistu aiemmin) oli tässä vaiheessa jo vakiintunut ja isoin muutos aiempaan tapahtui ruokavaliossa. Olimme alkaneet tutustua ruoan valmistukseen cold soaking -menetelmällä, jossa ruoka liotetaan kylmään veteen ilman keitintä. Keittimestä emme ole kokonaan luopumassa, mutta toimiessaan cold soaking säästäisi kaasun lisäksi keittiötä kantavan allekirjoittaneen aikaa ja hermoja, kun rinkkaa ei tarvitsisi purkaa ja pakata edestakaisin lounastauolla. Myöskään tuulensuojasta keittimelle vuoristo-oloissa ei tarvitsisi murehtia. Mukaan lähti siis muutama cold soaking -ruoka lounaaksi ja aamupalaksi (reseptejä luvassa myöhemmin). Lisäksi päädyin vaihtamaan edellisellä reissulla täydellisesti pettäneet Hanwagin vaelluskengät VJ:n Irock -polkujuoksulenkkareihin, kun olin niitä ensin onnistuneesti pari viikonloppuvaellusta käyttänyt. Mikäli Norjan sää noudattaisi viime vuoden täydellisen liotuksen kaavaa, halusin jalkaani kengät, jotka kastuessaan kuivuisivat saman reissun aikana. Myöskään viime Norjan reissun kenkienpaikkailuepisodia, jossa 2/3 vaellusta taitetaan teipillä, liimalla ja pyykkinarulla paikatuilla kengillä, en halunnut toistaa.
Sääennuste näytti edellisen reissun tyyliin lähtiessämme sangen epävakaiselta ja joka päivälle luvattiin joitakin millejä vettä. Ajattelimme, että kai sateinen sää on sitten Norjalle ominaista ja siitä selvittäisiin hyvällä varustuksella ja oikealla asenteella.
Matka Smuksjøseteriin ja kaasupullon metsästys
Note to self: Vaelluksen aloittaminen Norjassa sunnuntaina ei välttämättä ole hyvä idea, jos kuljet lentäen.

Eemelin näkökulma
Vaelluksiimme on lähes poikkeuksetta liittynyt jokin logistinen haaste. Karhunkierrokselta palatessamme meinasimme juhannuksen paluuruuhkan ja Toijalan ratatöiden vuoksi myöhästyä ainoasta mahdollisesta junasta ja Jotunheimenissa sateet ja tulva- ja maanvyöryvaroitukset uhkasivat paluumatkaa. Kummallakaan kerralla haasteesta ei kuitenkaan lopulta muodostunut varsinaista ongelmaa, vaikka Karhunkierrokselta palatessa ehdimme junaan minuuttipelillä vain siksi, että bussikuski päättikin ajaa Oulussa ensin rautatieasemalle muutaman välipysäkin sijaan.
Tämänkertaisella vaelluksella haasteeksi osoittautui kaasupullon löytäminen keittimeen, vaikka olimmekin ennen lähtöä pyrkineet selvittämään, mistä sitä saisi ostettua. Alustavan selvityksen perusteella Gardermoenin lentokentän lähellä olisi huoltoasema, jossa sopivaa kaasua todennäköisesti myytäisiin. Koska meillä oli Oslon kentällä muutama tunti vaihtoaikaa ennen Ottan bussin lähtöä, päätimme käydä katsomassa huoltoaseman valikoiman.
Suuntasimme Gardermoenin kentältä kohti huoltoasemaa Google Mapsin avustuksella. Aluksi emme oikein hahmottaneet oikeaa suuntaa, koska lentoasemat ovat paikoitellen hankalia suunnistaa, mutta kun Jenni viimein tajusi lukevansa puhelinkarttaa väärin päin, helpoksi osoittautunut oikea tie löytyi. Sää ei valitettavasti suosinut, vaan perinorjalaiseen tapaan vettä tuli taivaan täydeltä, mikä pakotti kaivamaan jo tässä vaiheessa sadevaatteet päälle. Lisäksi otimme rinkat mukaan, koska emme jaksaneet pohtia niille säilytyspaikkaa kentältä. Pelkästään lentoa varten pakattu rinkka oli hyvin epäoptimaalinen kantaa, mikä ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa.
Vajaan puolen tunnin kävelyn jälkeen löysimme huoltoaseman. Asema oli pieni ja valikoima sitäkin suppeampi. Ainut huoltoaseman kaasupullo olisi ehkä ollut oikeanlainen, mutta oudonnäköisen pullon yhteensopivuus keittimeemme epäilytti. Tiesimme, että suurin osa Pohjoismaissa myytävistä kaasupulloista on kyllä samalla kierteellä, mutta täyttä varmuutta ei ollut. Olisimme luultavasti voineet kysyä kassalta mahdollisuutta kokeilla yhteensopivuutta, mutta lopulta emme ostaneet kaasua — lähinnä sen suuren koon takia. Emme missään nimessä tarvitsisi viikon vaellukselle suurinta mahdollista kaasupulloa, eikä turhan lisäpainon kantaminen houkutellut.
Emmittyämme hetken kaasupullon ostopäätöksen kanssa päätin lopulta soittaa Smuksjøseterin tunturimajalle, josta meidän oli määrä aloittaa vaellus. Kuulemma Høvringenin kylästä matkalla majalle voisi ostaa kaasua, mutta meille vaihtoehto ei ollut sopiva, koska emme olleet pysähtymässä siinä. Ottastakin kaasua tavallisesti saisi, mutta kuulemma nyt sunnuntaina se tuskin onnistuisi. Vastaanoton mies lupautui lopulta myymään meille henkilökohtaiseen vaelluskäyttöön varaamansa kaasupullon, jos emme onnistuisi löytämään kaasua muualta. Palasimme siis huoltoasemalta tyhjin käsin, märkinä ja turhasta 5 km kävelystä kettuuntuneina.
Vaellusta suunnitellessa ei ollut tosiaan tullut mieleen huomioida, että huoltoasemia ja joitakin pikkukauppoja ja kahviloita lukuun ottamatta Norja on sunnuntaina kiinni. Matkalla Ottaan bussimme pysähtyi puoleksi tunniksi E6-tien varrella Vinstrassa, jossa oli kyllä sopivia liikkeitä (mm. Biltema ja Sport 1), mutta yksikään ei ollut auki, kun tauolla kävimme pienellä kävelyllä tiedustelemassa tilannetta. Taukopaikan huoltoasemallakaan ei kaasua ollut myydä eikä edes viereisellä hotellilla, joten palasimme bussille jälleen tyhjin käsin toivoen parempaa tuuria Ottaan. Note to self: Vaelluksen aloittaminen Norjassa sunnuntaina ei välttämättä ole hyvä idea, jos kuljet lentäen.
Logistiset haasteet eivät tälläkään kertaa rajoittuneet pelkästään kaasuun, vaan myös kyydin osalta oli haasteita. Saavuttuamme Ottan asemalle oli kaikki mielenkiinto etsiä kaasua kaatosateessa jo väljennyt ja päätimme luottaa Smuksjøseterin tunturimajan vastaanoton miehen tarjoukseen. Ottasta meidän oli tarkoitus jatkaa eteenpäin Smuksjøseterin tunturimajalle taksibussilla (Innlandstraffiketin eli paikallisliikennelaitoksen linja 2032), joka soitetaan vähintään kaksi tuntia etukäteen ja joka kuljettaa tiettyihin kohteisiin kiinteällä hinnalla ja periaatteessa myös kiinteällä aikataululla.
Olin tilannut taksibussin Oslosta lähtiessämme ja opastuksena oli, että ajoneuvo on musta taksi, ehkä jokin pikkubussi. Aikataulunmukaisen lähtöajan lähestyessä siirryimme ulos sateeseen odottamaan. Hieman ennen sovittua aikaa pihaan kurvasi taksi, joka ei kuitenkaan ollut musta. Taksin kuljettaja hävisi sisälle taksinkuljettajien huoltorakennukseen ja jätti taksin käymään. Pihalla katoksessa samaa kyytiä Høvringeniin asti odotti toinen parivaljakko — nainen ja mies, jotka myöhemmin Rondvassbussa paljastuivat sveitsiläisiksi. He olivat, jos mahdollista, vielä enemmän pihalla tilanteesta ja odottivat pihaan bussia, kun meille oli suoraan sanottu kyydin olevan taksi.
Hetken sveitsiläisten kanssa juteltuamme pihaan kurvasi toinenkin taksi kellon ollessa jo enemmän kuin aikataulunmukainen lähtöaika. Tämäkään taksi ei kuitenkaan ollut musta vaan ehkä pikemminkin harmaa. Samalla ensimmäisen taksin kuljettaja palasi takaisin huoltorakennuksesta ja kysyimme kyydistä. Harmaa taksi oli kuulemma meidän kyytimme. Høvringeniin matkustavista sveitsiläisistä taksinkuljettajat olivat aika yllättyneitä, mutta he pääsivät kuitenkin toisen taksin kyytiin. Periaatteessa suuntamme olisi sama Høvringeniin asti, mutta ehkä meillä oli yhdessä niin paljon tavaraa, että mahtuminen yhteen taksiin olisi ollut epävarmaa.
Lopulta pääsimme lähtemään kohti Smuksjøseteriä ja vaelluksen lähtöpistettä n. vartin verran alkuperäisestä aikataulusta myöhässä, mikä ei tosin ollut ongelma, koska tänään ei ollut tarkoitus vaeltaa erityisen pitkää matkaa. Ajoreitti Smuksjøseteriin oli aluksi E6-tietä, josta kurvattiin oikealle Høvringeniin vievälle jyrkästi nousevalle serpentiinitielle. Kaiken aikaa taksin taksamittarin summa kasvoi kasvamistaan, mikä herätti matkan aikana pienen huolen tasataksasta. Koska hinta kuitenkin oli vielä alle 800 NOK eli alle 70 €, ei huoli ollut vielä kova. Høvringenin jälkeen matka jatkui huomattavasti pienempää hiekkatietä kohti Smuksjøseteriä. Taksista näki hyvin alueen maaston, joka oli silmän kantamattomiin ainakin päällisin puolin helppokulkuista tunturiylänköä.
Pian pääsimme perille Smuksjøseteriin. Hinta oli kuin olikin sovittu kiinteä taksa (130 NOK/hlö), eikä meidän tarvinnut maksaa yli 800 NOK, joka taksamittariin oli kertynyt. Smuksjøseterin tunturimaja oli pieni talo järven kupeessa tunturin kyljessä. Perille saavuttuamme ihmettelimme vähän, mistä kaasun saisi ostettua. Paikka vaikutti tyhjältä, joskin yhden rakennuksen grillikatoksessa ylempänä rinteessä oli joku nuotion äärellä istumassa. Lopulta löysimme oven, jossa luki ”Vastaanotto & Kahvila” norjaksi ja astuimme sisään. Paikalla ei ollut ketään, joten jäimme sisälle odottamaan ja katselimme odotellessa ympärillemme.
Hetken odottelun jälkeen sisään tuli mies, jonka olimme aiemmin nähneet grillikatoksessa nuotion ääressä. Hän vaikutti yllättyneeltä saapumisestamme ja tiedusteli, miten voisi auttaa. Kerroin, että olin aiemmin aamulla soittanut kaasusta, ja joku oli luvannut sellaisen myydä. Hetken asiaa ihmeteltyään mies tajusi, että toisen työntekijän on täytynyt vastata silloin puhelimeen ja soitti hänelle. Asia selvisi ja pian mies palasi takahuoneesta mukanaan täysi Jetboilin suuri kaasupullo. Olimme elätelleet toivoa pienemmästä, mutta nyt oli kuitenkin vain tyytyminen siihen mitä oli. Hintaa kaasulle kertyi lopulta n. 20 €, mikä on suunnilleen tuplasti kalliimpi kuin vastaava kaasu Suomessa edullisimmillaan, mutta ei kuitenkaan mikään älytön riistohinta. Kiitimme vuolaasti kaasusta ja niin matka sai taas jatkua. Työntekijä kyseli myös kohdettamme ja kertoessamme sen olevan Mysuseter, hän mainitsi reitin varrella olevan Peer Gynt -hytan vohveleineen. Tieto ei ollut meille uusi, mutta ainakin mies tiesi kertoa, että maja saattaisi olla vielä auki.
1. päivä: Smuksjøseter – Mysuseteriä edeltävä tunturiylänkö (8,62 km)
Jennin näkökulma
Vaellus starttasi lopulta Smuksjøseteristä kuuden aikaan illalla. Tavoitteena oli vaeltaa ensimmäisenä päivänä 8-10 km ja yöpyä teltassa Peer Gynt hyttan ja Mysuseterin välissä. Bussimatkalla vallinnut kaatosade oli hiukan hellittänyt ja välillä sade taukosi kokonaan. Nämä poutaiset hetket paljastivat meille sadepilvien takana piilottelevat vuoristomaisemat. Vuoret eivät olleet ihan yhtä jylhiä kuin edellisenä vuonna Jotunheimenissa, mutta kuitenkin Suomeen tottuneelle vaikuttavan kokoisia. Myös maasto oli erilaista — siinä missä Jotunheimenin maasto oli ollut alppimaista, Rondane muistutti enemmän jylhää versiota Suomen Lapista. Rakkakivikon sijaan ympärillä oli silmänkantamattomiin avointa tunturikangasta vaivaiskoivuineen. Takana siinsivät vuoret, jotka eivät ihan vielä yltäneet 2000 m korkeuteen — ne tulisivat vastaan myöhemmin. Silmiinpistävin ero maastossa verrattuna Jotunheimeniin tai Suomen Lappiin oli jäkälän suuri määrä. Maa näytti silmänkantamattomiin lähes valkoiselta laajan jäkäläpeitteen vuoksi ja uusi ja omituinen värimaailma olikin itselleni alkureissun mieleenpainuvimpia osia.

Alkumatka oli verrattain leppoisaa ellei yksittäisiä puronylityksiä ja soisia kohtia lasketa. Neljän kilometrin matka Peer Gynt hyttalle sujui ilman erityista raportoitavaa ja idyllinen, vanha mökkikylä näkyi kauas avoimessa maastossa. Se koostui lukuisista alueella majoittuville tarkoitetuista pikkumökeistä sekä päärakennuksesta. Päärakennus ja koko alue näytti alkuun täysin autiolta yhden tuvan seinällä roikkuvaa rinkkaa lukuunottamatta. Olimme lukeneet netistä, että Peer Gynt hyttasta saa Rondanen parhaat vohvelit ja olimme ehtineet jo haaveilla niistä. Olimme kuitenkin liikkeellä sangen myöhään, joten tiedostimme riskin, että paikka olisi jo kiinni. Vasta, kun olimme jo kääntymässä pois ja jatkamassa hiukan pettyneinä matkaa, ovi aukeni ja toinen vaeltaja kutsui meidät sisään. Paikka oli sisältä vähintään yhtä tunnelmallinen kuin ulkoa — vanhaan ja kodikkaaseen sisustukseen lukeutui kokopuiset huonekalut ja kivinen takka. Koska tuvassa ei ollut ollenkaan sähköjä, oli se valaistu perinteisillä kynttilöillä ja vähän modernimmilla led-kynttilöillä.
Pieni kioski oli omassa huoneessaan ja myytävänä oli kaikenlaista pientä purtavaa ja matkamuistoja. Myyjää ei ensin näkynyt missään, mutta hän ilmestyi lopulta paikalle takahuoneesta, kun riittävästi huhuilimme. Hän oli silmin nähden yllättynyt meidät nähdessään. Kun kysyimme myyjältä, vieläkö kioski on auki saimme vastauksen ’we are always open’. Oli kuulemma mukava yllätys nähdä myöhäisiä kulkijoita. Päädyimme siis tilaamaan mehut sekä vohvelit hapankermalla ja vadelmahillolla. Tähän oli varattu käteistä, sillä netissä sanottiin, ettei korttimaksua ole saatu toimimaan, joskin norjalaiseen tapaan maksaminen olisi onnistunut myös Vips-sovelluksella. Vohveleiden saamiseen kului kymmenisen minuuttia, sillä ne valmistettiin tuoreena, mutta odotus kannatti.
Etsimisestä huolimatta emme onnistuneet löytämään tuvasta tietoa sen alkuperästä ja iästä, sillä seinällä olevat opastekstit olivat norjaksi. Myöhemmin Rondvassbussa Eemeli luki alueen historiasta kertovasta kirjasta, että tupa valmistui 1932. Lähtiessämme kirjasimme käyntimme vieraskirjaan ja jatkoimme matkaa sateiseen tunturiin.
’We are always open’

Emme halunneet tarpoa Mysuseteriin asti, sillä emme olleet löytäneet sieltä telttailumahdollisuutta. Sen sijaan leiriydyimme myös Norjassa käytössä olevilla jokaisen oikeuksilla parin kilometrin päähän pienen lammen lähelle. Koska maasto kumpuili sopivasti, ei itse lampea telttapaikalle enää näkynytkään. Ympäristöä tiiraillessamme olimme kuitenkin näkevinämme aiemmin polun varressa ohittamamme kiven päällä sadevesilammikon, josta vettä voisi paremman puutteessa ruuanlaittoon ottaa. Kun Eemeli lähti hakemaan vettä, ”lammikko” osoittautuikin pelkäksi isoksi, märäksi ja laakeaksi kiveksi! Niinpä Eemelin oli pakko etsiä aiemmin ohittamamme lampi. Lammen ranta oli soinen ja täysin tiheän tunturipajun valtaama, joten sopivaa vedenottopaikkaa ei tahtonut millään löytyä, varsinkaan kun tuuli oli puhaltanut lammen rannan täyteen lehtiä ja muuta roskaa. Lopulta sopiva paikka veden ottamiseen silti löytyi ja astiat tulivat täyteen. Rantapusikossa könyämisen hintana oli kuitenkin Eemelin litimärät sukat.
Telttapaikan löytäminen jäkäläpeitteisessä ja kivisessä maastossa ja teltan pystyttäminen kohtalaisen voimakkaassa tuulessa tukevasti oli oma haasteensa, mutta onnistui lopulta kasaamalla kiviä kriittisten kiilojen päälle painoksi. Sade taukosi ja telttaa ei tarvinnut pystyttää vesisateessa. Sää oli viileä ja pimenevän maiseman ja sinisen hetken ihailu jäi tältä illalta lyhyeksi. Söimme pikaisen iltaruuan ja menimme nukkumaan.

2. päivä: Mysuseter – Rondvassbu (16,40 km)
Eemelin näkökulma
Vaikka telttapaikka jäkälän ja vaivaiskoivun täplittämässä tunturirakassa oli edellisenä iltana vaikuttanut hyvin kiviseltä, se oli yön aikana osoittautunut yllättävän mukavaksi ja pehmeäksi makuusijaksi. Niinpä heräsimme aamulla hämmentävän hyvien unien jälkeen valmiina uuteen päivään. Todennäköisesti hyvää unen saantia edesauttoi myös se, että olimme edellisenä yönä saaneet unta vain muutaman tunnin, koska kentälle piti lähteä aikaisin aamulla.
Aamu valkeni harmaissa merkeissä sumun kietoessa tunturiylängön vaippaansa. Valmistin pienen loikoilun jälkeen tuorepuuron Oslosta tuomallamme vesijohtovedellä. Retkillämme osakseni on tullut aamupalan valmistaminen aamu-unisemman Jennin vastatessa useimmiten muiden aterioiden valmistamisesta. Aiemmalla Pirkan taipaleen vaelluksella onnistuneeksi todettu cold soaking -metodi on helpottanut vaelluksen aamurutiinejani huomattavasti. Juuri mikään ei ole yksinkertaisempaa, kuin valmiin sekoituksen kaataminen kattilaan, silmämääräisesti sopivan vesimäärän lisäys, sekoitus ja 15-30 minuutin odottelu. Toki perinteinen puuro keittyy parhaimmillaan paljon nopeammin, mutta keittäminen pakottaa lopettamaan loikoilun lämpimässä makuupussissa.
Makoisan ja yllättävän tuhdin aamupalan jälkeen purimme teltan ja pakkasimme rinkat. Aamun harmaaksi värjännyt sumuverho oli jo noussut parin sadan metrin korkeuteen ja avannut hienon näkymän alas Mysuseterin kylän suuntaan. Arviolta parin kilometrin päässä taivaalla näkyi myös vesiputouksen nostattama sumupilvi, joka oli niin suuri ja sankka, että näytti ensin enemmänkin savupatsaalta. Itse putousta ei näkynyt. Eilisen säätiedotus oli vielä luvannut päivästä puolipilvistä, mutta melko pian leiristä lähdettyämme taivas aukesi lähes täysin.
Alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan emme olleet aikoneet käydä Mysuseterissä lainkaan, mutta aikamoisella tuurilla törmäsin juuri ennen matkaa Komootin karttaa selatessani Storulfossenin vesiputoukseen, joka saattaa olla Rondanen hienoimpia vesiputouksia. Lisäksi Peer Gynt hyttan ja Mysuseterin välisen polun tuntumaan oli merkitty toinenkin vesiputous, — Veslulfossen — josta ei kuitenkaan ollut kuin vähän epämääräinen kuva. Koska putous oli vain lyhyen piston päässä pääpolulta, päätimme käydä sielläkin. Niinpä päivän suunnitelmana olikin käydä ensin katsomassa Veslulfossenin vesiputous, jatkaa joen yli, syödä lounas kosken rannalla Storula-joen varressa ja jatkaa joen yläjuoksulle Storulfossenin putoukselle. Putoukselta jatkaisimme matkaa kohti Rondvassbun tunturimajaa. Veslulfossenin jälkeen optiona oli myös kiipeäminen Kåsen-tunturin (1060 m) huipulle. Kartasta laskeskelimme, että käynti Kåsenin laella ei ainakaan tekisi turhan isoa mutkaa.
Olimme illalla leiriytyneet vain hieman puurajan yläpuolelle, joten jo alle kilometrin kävelyn jälkeen vastaan tuli tunturikoivikko. Tässä kohdassa maasto oli hyvin samanlaista kuin Suomen Lapissa, joskin olimme vielä noin kilometrin korkeudessa ja takana horisontissa oli paljon Suomen korkeimpiakin huippuja korkeampia vuoria. Maasto Mysuseteriin vievän polun varressa oli hyvin soista, mutta epänorjalaiseen tapaan kaikkein märimmissä paikoissa oli pitkospuut helpottamassa kulkua. Viime kesänä Jotunheimenissa ei moisia näkynyt kertaakaan. Pysähdyimme leiristä lähdettyämme heti ensimmäisen puron kohdalla lisätäksemme vettä lounaalle suunniteltuun cold soaking -ruokaan, joka olisi tänään tortillat. Odotimme molemmat mielenkiinnolla tortilloja, vaikka veden lisäämisen jälkeen ruoka ei näyttänyt kovinkaan herkulliselta. Erityisesti ruokaan lisätty parmesanjuustoraaste näytti vedessä lilluessaan epäilyttävältä.
”Saavuimme pian paikkaan, josta vesiputouksen näki parhaiten. Itse vesiputous näkyi näköalapaikalta samantien, vaikka olikin n. 500 m päässä ja aiheutti välittömän vau-efektin.”

Saatuamme lounaan tekeytymään pakkasimme sen rinkkaan ja jatkoimme matkaa kohti Veslulfossenin polun haaraa. Noin kilometrin jälkeen saavuimmekin risteykseen, jossa oli kyltti kohti putousta. Lähdimme seuraamaan polkua, joka oli paikoin pääpolkuakin vetisempi ja jonka reittimerkit olivat varsin harvassa. Polku itsessään oli kuitenkin sen verran selkeä, että varsinaista eksymisen vaaraa ei ollut. Käveltyämme vajaan kilometrin aiemmin vaimeana kohinana kuulunut vesiputous alkoi muuttua voimakkaaksi jylinäksi. Saavuimme pian paikkaan, josta vesiputouksen näki parhaiten. Itse vesiputous näkyi näköalapaikalta samantien, vaikka olikin n. 500 m päässä ja aiheutti välittömän vau-efektin. Se laskeutui kallioseinämää pitkin useissa osissa alas arviolta 100-300 m ja laskeutui sitten Ula-jokeen nostattaen aikamoisen sumupilven — kenties saman, jota olimme katselleet ylhäältä tunturista aamulla. Myöhemmin luimme, että putouksen yhteiskorkeus on 225 metriä.
Näköalapaikka Veslulfossenin putoukselle oli rinteen laella. Vaikka lähemmäksi vesiputoustakin vei kinttupolku, se vaikutti niin jyrkältä, että päätimme suosiolla jättää menemättä. Putouksen näki näköalapaikalta riittävän hyvin, vaikka moiset korkeat kaukana olevat vesiputoukset eivät ikinä näytä läheskään yhtä vaikuttavilta valokuvissa kuin luonnossa. Suomalaisesta näkökulmasta hämmästytti, että olimme ainoat ihmiset paikalla, emmekä olleet nähneet ketään pääpolulla Peer Gynt hyttan suuntaan kulkenutta päiväretkeläistä lukuun ottamatta. Suomessa vastaavassa kohteessa olisi todennäköisesti kahden ihmisen sijaan lähemmäksi 200 ihmistä, mutta Norjassa ilmeisesti riittää vastaavia nähtävyyksiä.
Katselimme joitain minuutteja Veslulfossenia vaikuttuneina ennen kuin jatkoimme matkaa. Päätimme käydä kiertämässä Kåsenin huipun kautta, koska sää olikin yllättävän pilvetön, ja siten maisemakin olisi varmasti vaikuttava. Olimme katsoneet kartasta, että näköalapaikalta lähtevä merkitsemätön polku vie Kåsenille ja niinpä olimmekin hieman yllättyneitä, kun Kåsenin suuntaan oli jopa suuntaviitta. Polulla oli myös jonkinlaiset hieman epämääräiset reittimerkinnät, jotka tosin olivat hyvin harvassa. Polku itsessään oli kuitenkin sen verran selkeä, että sitä pystyi helposti seurailemaan ilman merkintöjäkin.
Vajaan sadan nousumetrin jälkeen saavutimme Kåsenin valehuipun, jonka jälkeen polku laski muutaman metrin ja kohosi sitten uudestaan kohti oikeaa huippua. Vähän ennen huippua aukesi mainiot näkymät Veslulfossenin putoukselle, Storula-joen koskille ja kauemmaksi Rondanen ytimeen. Näimme tällöin ensimmäistä kertaa Rondanen massiivin yli 2000 metriin kurottavat huiput. Noustuamme Kåsenin huipulle näköala oli vielä vähän parempi, vaikka huipulla oli sen verran tunturikoivukasvustoa, että sen olisi voinut varmaan luokitella vaaraksikin. Huipulla oli myös opastaulu, johon oli merkitty tärkeimmät näkyvissä olevat huiput ja muut maaston muodot. Kaukana erään vuoren rinteellä näin myös suurikokoisen lumilaikun, jota tulisimme katsomaan vielä useamman päivän — milloin kauempaa, milloin lähempää. Kaukana Storula-joen yläjuoksulla näimme myös paikan, jossa illan kohteemme Rondvassbun tunturimaja luultavasti sijaitsisi, vaikka itse majaa ei näkynytkään. Kaiken kaikkiaan näkymä alkoi jo muistuttamaan enemmän Jotunheimenia, vaikka Rondane ei aivan yhtä jylhä olekaan ja Jotunheimenista tutut pysyvästi lumihuippuiset vuoret puuttuvat.
Kåsenin huipulle päästyämme aurinko alkoi paistaa oikein täydeltä terältä ja oli pakko vähentää vaatetta. Huipulla oli reittikyltti Mysuseteriin päin ja lähdimme kulkemaan polkua kyltin osoittamaan suuntaan. Seurasimme polkua alas ja päädyimme metsäautotien päähän pienelle hiekkakentälle, jonka vasemmalla puolella näkyi sähkölinja. Näkemämme ei alkuunkaan sopinut siihen, missä kuvittelimme kartalla olevamme. Pienen pohdiskelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että olimme tulleet alas väärää polkua ja olimme reilu 500 m etelämpänä, kuin oli tarkoitus. Ihan täysin ei kartta tosin nytkään vastannut näkemäämme ja mökkiteitä oli enemmän kuin karttaan oli merkattu. Hivenen myös ihmettelimme, mistä toinen polku alas huipulta olisi lähtenyt, kun mitään polun tapaistakaan ei siihen suuntaan näkynyt.
Pienen tuumaustauon jälkeen päätimme seurailla etäältä suon poikki kulkevaa sähkölinjaa, joka tuntui olevan polkuja ja teitä paremmin ajantasalla. Hetken mökkiteillä haahuiltuamme törmäsimme polkuun, joka meni oikeaan suuntaan, mutta aluksi näytti vievän vain mökin pihaan. Lähdimme kuitenkin varovasti seuraamaan sitä, ja onneksi se ohitti aidatun mökin riittävän kaukaa. Lopulta polun varresta löytyivät myös Kåsenin huipun polkua vastaavat reittimerkinnät. Opimme näin kantapään kautta, etteivät norjalaiset polutkaan aina kovin hyvin merkittyjä ole, jos kyseessä ei ole punaisin T-kirjaimin merkitty DNT:n vastuulla oleva polku. Löysimme pienen sekoilun jälkeen takaisin suunnittelemallemme reitille ja sillalle, jota pitkin pääsimme ylittämään joen.
Seurasimme jokivartta yläjuoksulle päin. Siinä missä aiemmin koko päivänä olimme nähneet yhden ihmisen, Storula-joen varteen päästyämme heitä oli näkynyt jo kymmenkunta. Siitä selvästi huomasimme, että olimme lähestymässä Mysuseterin kylän tärkeintä nähtävyyttä, Storulfossenia. Joki virtasi vasemmalla vuolaana koskena, mutta noin puolen kilometrin verran jokea seurailtuamme saavuimme joitakin metrejä korkean nimettömän vesiputouksen luokse. Tuumasimme, että tässä olisi hyvä pitää ruokatauko, koska löysimme hyvän istumapaikan ja nälkäkin alkoi jo olla.
Olimme odottaneet tortilloita suurella mielenkiinnolla ja ne eivät pettäneet odotuksia. Itse kuoret toki olivat hieman painavia vaellusruuaksi ja pienet tortillakuoret olivat oikeasti todella pieniä, mutta muuten tortillat olivat erittäin positiivinen kokemus, joka meni ainakin itselläni kirkkaasti cold soaking -ruokakokeiluidemme kärkeen. Täytteenä tortilloissa oli kinkkua, parmesaania, kuivakasviksia ja papuja ja jopa aiemmin hieman epäilyttävän näköisesti veden seassa lillunut parmesanjuusto oli asettunut kivasti täytteeseen. Valitettava totuus vaellusruuista on, että ne maistuvat erityisen hyvältä lähinnä maastossa, mutta nämä maistuisivat luultavasti ihan hyvin arkenakin. Lounastaukoon oman lisänsä antoi mainio näköala koskeen ja pienelle nimettömälle vesiputoukselle.
Jatkoimme lounastauon jälkeen kohti yläjuoksua. Jos en olisi paria päivää aiemmin katsonut Storulfossenia Komootin kartasta, emme olisi välttämättä ymmärtäneet, että varsinainen päänähtävyys oli vielä edessä päin. Itse koski oli jo varsin vaikuttava. Pian lounaspaikalta lähtemisen jälkeen pääsimme pienen putouksen lähtöpisteeseen, josta näki hyvin yläjuoksulle. Hieman ylempänä näimme joen ylittävän pienen sillan ja joessa kaiketi koskenlaskua harjoittelevan ryhmän melojia kajakkeineen. Meno näytti hurjalta, koska putoukseen oli matkaa vain viitisenkymmentä metriä, mutta luultavasti homma oli kuitenkin hyvin hallinnassa.
Nimettömän putouksen ja sillan jälkeen polku alkoi nousta kohtuullisen jyrkästi ja joki katosi syvän kanjonin pohjalle. Mikään Grand Canyon ei kyseessä sentään ollut, eikä vastaavanlainen syvä ja leveä uurre kuin Kevon kanjoni, mutta kanjoni yhtä kaikki. Paikkaan, johon Storulfossenin putous oli karttaan merkitty, oli tässä vaiheessa matkaa ehkä noin 200 m, mutta putousta ei juuri näkynyt tai kuulunut — luultavasti koska koski itsessään pauhasi voimakkaasti. Hetken päästä näkyi jo itse putouskin. Storulfossen on kahden vierekkäisen putouksen muodostama kokonaisuus, jolla on korkeutta n. 20 metriä. Putouskorkeus on hieman vähemmän kuin esim. Fiellun 26 metriä Kevolla, mutta vähintään yhtä vaikuttava putous oli silti kyseessä. Putoukselle avautui loistava näkymä, koska se laski leveän rotkon pohjalle ja katselimme sitä rotkon toiselta puolelta siinä missä Fiellua katselimme lähinnä sen juurelta tai huomattavasti kauempaa ylärinteestä.

Otimme Storulfossenista joitain kuvia ja lähetimme kuvalla höystetyn ”Kaikki OK” -viestin kotijoukoille, koska todennäköisesti tästä pisteestä eteenpäin ainakin parin päivän ajan puhelinkenttä olisi heikko, jos sitä olisi ollenkaan. Kenttä löytyisi luultavasti ylempää vuorilta, mutta tässä vaiheessa emme vielä tienneet milloin, jos ollenkaan, vuorille kiipeäisimme. Tästä eteenpäin polku oli helppokulkuinen ja ruuhkainen. Vaeltajia emme vielä tässä vaiheessa paljoakaan nähneet, vaan lähinnä päiväretkeläisiä mukaan lukien muutaman polkujuoksijan.
Ajatuksenamme oli ylittää Spranget-nimisessä paikassa silta ja jatkaa Storula-joen länsipuolen merkitsemätöntä polkua Rondvassbuhun. Itäpuolella reitti nimittäin kulki käytännössä kokonaisuudessaan Rondvassbuhun menevää huoltotietä pitkin ja tuskin olisi kovinkaan mielekäs. Länsirannan polku näytti kartassa kiinnostavammalta joskin soisemmalta. Suunnitelmiin tuli kuitenkin sillan luo päästyämme muutos. Silta oli nimittäin aidattu ja lukoin suljettu. Vaikka emme pahemmin osaa norjaa, pystyi varoituskylteistä päättelemään, että silta oli romahtamisvaarassa ja siksi yli ei olisi menemistä. Sillan kuntoa ihmetellessämme luoksemme tuli toinen vaeltaja koiran kanssa. Hän kysyi meiltä pääsisikö joen yli jossain tulosuunnassamme. Kerroimme, että ainoaan järkevään ylityspaikkaan alajuoksulla olisi matkaa ainakin pari kilometriä ja että tästä sillasta ei yli pääsisi. Hän kertoi olevansa matkalla joen länsipuolelle, mutta päätyi lopulta meidän tapaan valitsemaan itäpuolen ajotien.
Sprangetista eteenpäin merkitty reitti kulki pitkin soratietä, joka toimii myös Rondvassbun tunturimajan huoltotienä. Vaikka tie itsessään olikin pieni ja kapeahko, oli se kulkijoiden osalta varsinainen valtatie. Sitä pitkin tuli jatkuvasti vastaan ja ohi pyöräilijöitä ja vaeltajia erilaisine kantamuksineen ja lähempänä Rondvassbuta yksi autokin ajoi ohitsemme Rondvassbun suuntaan. Tie ei ollut hirveän mielekäs kävellä, niin kuin ei soratiet vaelluksella yleensäkään, mutta loistavat maisemat kompensoivat mainiosti alustan yksitoikkoisuutta. Kaukana edessä siinsivät Rondanen korkeimmat huiput ja vasemmalla ja oikealla nousivat hieman matalammat huiput Randen (1397 m) ja Fremre Illmannhøe (1602 m). Lisäksi vasemmalla virtasi vuolaana, mutta aiempaa hieman verkkaisempana kuohuava Storula-joki. Kaukana edessä vuoren rinteellä oli myös se sama lumilaikku, johon kiinnitin silmäni jo Kåsenin rinteiltä.

Loppumatka kohti Rondvassbuta meni nopeasti. Pysähdyimme kertaalleen syömään pähkinöitä ja pari kertaa täyttämään vesipullon, mutta muuten emme pitäneet enää taukoja. Rondvassbun tunturimajan rakennukset tulivat ensimmäisen kerran näkyviin Fremre Illmannhøen alarinteiltä reilu kilometri ennen majaa. Jotunheimenista oli jo tuttua, että majat saattavat siintää edessä piinallisenkin kauan, joten tiesimme mitä odottaa. Tällä kertaa kuljimme kuitenkin tietä pitkin, joten loppumatka taittui totuttua nopeammin. Aika tarkalleen kilometri ennen Rondvassbuta tuli vastaan kyltti, jossa kerrottiin yöpymisen tästä eteenpäin olevan maksullista. Jos tässä olisi halunnut teltassa yöpyä, olisi pitänyt käydä maksamassa yöpyminen Rondvassbun vastaanottoon, josta saatu kuitti pitäisi ripustaa näkyville telttaan. Pohdiskelimme, millä saisimme kuitin tarvittaessa sopivasti näkyviin, ilman että se kastuisi tai tuuli veisi sen mukanaan.
Ennen Rondvassbuhun saapumista ainoat huomioitavat asiat olivat ehkä vähän alle kilometri ennen majaa sijainnut koski, Bjørnholliaan vievän polun kyltti ja näkymät Rondvattnet-järvelle. Pian saavuimmekin Rondvassbuhun, joka oli DNT:n tunturimajaksi hyvin tyypillinen hirsirakennusten rykelmä idyllisen kauniin Rondvattnet-järven kupeessa syvän laakson pohjalla. Kävelimme sisään vastaanottoon, jossa meidät otti vastaan silmälasipäinen mies, joka puhui mainiota englantia.
Varasimme alustavasti telttapaikan kahdeksi yöksi, joka DNT:n jäsenalennuksen huomioon ottaen maksoi meille yhteensä 440 NOK (n. 37 €). Koska hintaan kuuluu kuivaushuoneen, suihkun ja WC:n lisäksi mahdollisuus viettää aikaa majan oleskeluhuoneessa, maksoimme sen mukisematta. Vaikka tarkoitus oli todennäköisesti olla vielä kolmaskin yö Rondvassbussa, päätimme varata mahdollisuuden jatkaa kolmantena päivänä matkaa muualle. Maksaisimme kolmannen yön erikseen, kun tietäisimme sen olevan tarpeen. Varasimme samalla myös itsellemme mahdollisuuden yöpyä sisätiloissa, mikäli telttaelämä alkaisi tympiä tai sää olisi liian äärimmäinen. Vastaanoton mieheltä saimme tosin kuulla, että DNT:n politiikan mukaan sisällä pääsee aina tilanteen vaatiessa yöpymään, vaikka huoneita ei olisikaan vapaana. Mitään telttaan kiinnitettävää kuittia emme saaneet, joten päättelimme sen olevan tarpeellinen vain Rondvassbun osoitetun telttailualueen ulkopuolella kilometrin säteellä majasta.
Kuten olimme jo DNT:n majojen osalta tottuneet, Rondvassbu ei ollut mitenkään poikkeus vieraanvaraisuuden ja palveluiden osalta. Vastaanotossa oli pieni kioski, josta sai tuttuun tapaan ostettua pientä purtavaa (sipsejä, pähkinöitä ja suklaata), kaikenlaista juotavaa viinistä Pepsiin sekä erilaisia vaeltajien tarvikkeita ja pieniä matkamuistoja. Heti majoituksen maksamisen jälkeen ostimme itsellemme virvoitusjuomat ja rentouduimme hetken päivän rasituksista oleskeluhuoneen sohvalla. Päivä ei ollut mitenkään erityisen rankka, mutta lopun hiekkatiepätkä oli ollut jaloille tympeä ja varsinkin Jennin polkujuoksulenkkareihin vielä hieman tottumattomat jalat olivat pohjista arat.
Tunnelma oleskeluhuoneessa oli lämmin. Tunturimajan pääasiassa norjalaiset asiakkaat siemailivat juomiaan, lueskelivat kirjoja, pelailivat lautapelejä ja juttelivat iloiseen sävyyn. Todella suuri osa asiakkaista siemaili lasista Carlsbergin olutta, mutta myös kahvi ja kaakao olivat suosittuja juomavaihtoehtoja. Hetken rentouduttuamme kävimme pystyttämässä teltan, kokkaamassa iltaruuan ja suihkussa, jonka jälkeen palasimme takaisin oleskeluhuoneen lämpöön ja nautimme itsekin kaakaot kermavaahdolla hyvin sujuneen päivän kunniaksi.
Ensimmäinen kokonainen vaelluspäivä oli ollut kaikin puolin onnistunut. Mitään ongelmia ei pienen Kåsenin jälkeisen harharetken ja liian huonossa kunnossa olevan sillan lisäksi ollut. Sää oli odottamattoman aurinkoinen ja pilvetön ja siten maisemat erinomaiset. Myös päivän nähtävyydet olivat Veslulfossenin ja Storulfossenin muodossa olleet hienot ja kiitin onneamme, että olimme päättäneet kiertää Mysuseterin kautta, vaikka se ei alkuperäiseen reittiimme ollut kuulunutkaan. Alkuperäinen reitti olisi kulkenut Peer Gynt hyttalta suoraan Rondvassbuhun ja olisimme luultavasti olleet perillä jo päivää aiemmin. Toinen vaihtoehto olisi ollut yöpyä Peer Gynt hyttalla sveitsiläisen parivaljakon tapaan.
3. päivä: Vinjeronden ja Rondslottet (11,36 km)
Jennin näkökulma
Kolmannen vaelluspäivän agendalla oli päiväretki yhdelle alueen 2000 m huipuista, joille vie Rondvassbusta merkattu reitti — vaihtoehtoina Veslesmeden (2015 m), Storronden (2138 m), Vinjeronden (2046 m) ja Rondslottet (2178 m). Høgrondenille (2115 m) vie merkattu reitti Bjørnholliasta ja Dørålseteristä, ja lopuille Rondanen kaksitonnisille (Trolltinden 2018 m, Storsmeden 2016 m, Midtronden 2060 m ja 2042 m, Digerronden 2016 m) ei vie polkua ja merkkaamatonta huippua emme turvallisuussyistä edes harkinneet. Kohteeksi valitsimme korkeimman ja myöskin oletettavasti haastavimman eli Rondslottetin, joka on samalla koko Rondanen alueen korkein huippu. Koska reitti ylös vie Vinjerondenin huipun kautta, saisimme kaksi huippua yhden päivän aikana.
Sääksi oli luvattu puolipilvistä ja sateetonta säätä. Tiesimme kuitenkin aiemman kokemuksen perusteella, että sää voi yli kilometriä ylempänä olla täysin erilainen ja Norjan sääennusteet voivat pettää. Sen vuoksi tiedostimme, että olosuhteet voivat estää vuoren huiputuksen. Näin kävi aiemmin Jotunheimenissa, kun jouduimme olosuhteiden vuoksi tyytymään suunniteltua matalampaan huippuun. Lähdimme siis liikkeelle sillä asenteella, että ihan huipulle asti ei syystä tai toisesta välttämättä päästä. Jo alhaalta näimme, että huiput olivat sumun peitossa ja jos se ei hälvenisi, loppumatka taitettaisiin sumussa. Mukaan pakkasimme lämmintä vaatetta, sadevaatteet, ensiapulaukun, välipalaa ja yhden cold soaking -ruoan. Syynäsin lisäksi tarkkaan edellisenä päivänä kipeytyneet jalkapohjani ja harkitsin vetäväni niihin urheiluteippiä rakkojen estämiseksi. Koska jälkeäkään hiertymistä ei kuitenkaan näkynyt ja jalat olivat jo pitkälti toenneet, päädyin vain pitämään niitä silmällä. Lähdimme liikkeelle kahdeksan jälkeen aamulla, sillä aiemman reissun perusteella oletimme nopeudeksemme peräti kilometrin tunnissa. Laskimme myös kellonajan, jolloin pitäisi viimeistään kääntyä takaisin — olimme sitten huipulla tai emme.
Matka alkoi heti tiukalla ’luulot pois’ -nousulla vuoren rinteeseen. Reilu kilometri kulki hiukan loivemmin nousten ennen kuin meidän polkumme erkani Storrondenille vievästä polusta. Pari seuraavaa kilometriä reitti vei ilman nousua Storrondenin ja Vinjerondenin välisen solan (Rondholet) läpi. Jyrkkien kallioseinien välissä virtasi puro ja maasto oli 1500 m korkeuteen nähden yllättävän vehreää ja helppokulkuista.
’Norjassa reissaavan kannattaa huomioida, että Norjan kartoissa korkeuskäyrät ovat 20 m välein suomalaisille tutun 5 m sijaan, että vältytään ikäviltä yllätyksiltä maastossa.’

Maasto muuttui kivikkoiseksi solan lopussa ja helpolle polulle sai heittää hyvästit. Pian polku alkoi myös nousta jyrkästi ylöspäin. Norjassa reissaavan kannattaa huomioida, että Norjan kartoissa korkeuskäyrät ovat 20 m välein suomalaisille tutun 5 m sijaan, että vältytään ikäviltä yllätyksiltä maastossa. Vain alku selvittiin vielä kahdella jalalla, mutta pian piti ottaa neliveto käyttöön aina vain tiheämpään. Kuljin etappi kerrallaan, sillä todellinen määränpää — Rondslottetin huippu — oli tässä vaiheessa vielä epätoivoisen kaukana. Ensimmäisenä välitavoitteena oli Vinjerondenin ja Storrondenin satula 1800 m korkeudessa.
Pian maisema ja alhaalle jäänyt sola alkoivat hävitä sumun taakse. Samalla alkoi sataa vettä. Hetken aikaa halusin kiroilla luontoäidille — ei meille tällaista säätä luvattu. Tuuli oli onneksi olematon vuoden takaiseen Galdhøpiggenin kaatotuuleen verrattuna, joten jotain positiivista säästä sentään löytyi. Kaivoimme sadevaatteet päällemme. Olin aiemmalla reissulla oppinut, että sadeviitta oli Norjan vuoristossa kehno valinta, joten mukana oli uusi kuoritakki, joka pääsi tällä reissulla ensimmäiseen kokeeseensa.
Lopulta selvisimme satulaan ja pysähdyimme hengähtämään. Olimme jo sumupilven syövereissä, mutta reittimerkit näkyivät edelleen hyvin. Näimme myös pilven läpi, että edessämme oli jyrkkäseinäinen sola, joka olisi selkeällä säällä varmasti upea ilmestys. Olimme katselleet jo kartasta, että loppumatka kulkisi satojen metrien korkuisen jyrkänteen laitaa, mutta luonnossa jyrkänne oli sumussakin niin hyvin erotettavissa, että putoamisvaaraa ei ollut. Jyrkänneselfieitä emme silti lähteneet ottamaan.
Seuraava välietappi oli toisen yhtä jyrkän nousun takana oleva Vinjerondenin huippu. Ennen nousua pysähdyimme syömään ruoan, johon oli lisätty vesi aiemmin alhaalla. Minulla on ollut tapana unohdella keittiötarvikkeita (mm. kaasu ja keitin ovat aiemmin unohtuneet) päiväretkillä ja tämä kerta ei ollut poikkeus — tällä kertaa matkasta jäivät lusikat. Onneksi ilman lusikoitakin voi syödä ja homma meni sormiruokailuksi. Ensin yritimme syödä litteitä kiviä apuna käyttäen, mutta se oli vielä huonommin toimiva ratkaisu.
Nousu Vinjerondenille oli jopa aiempaa haastavampi ja kulkemiseen vaadittiin kaikki neljä raajaa. Mukana olevat kurarukkaset osoittautuivat hyödyllisiksi sateen kastelemassa kivikossa. Muuten viileässä säässä välttämättömät hanskat olisivat kastuneet. Yleensä tiistain aikatauluun kuuluva lihaskuntotreeni päätettiin jättää tältä päivältä väliin — tämä meinaan vastasi melkoista määrää kyykkyjä. Ilmeisesti ruokailu antoi kuitenkin energiaa ja loppumatka sujui yllättävän vähällä puuskutuksella — joskin melkoisen hitaasti, kun jalkoja piti asetella erityisellä huolella sateisessa kalliossa ja kiviin maalattuja reittimerkkejä sai välillä etsiä hetken. Vaikka tunturiylängöllä kiviin maalatut T-kirjaimet onkin helppo bongata, poluttomassa ja rakkaisessa vuorenrinteessä merkin löytäminen miljoonista kivistä on haastavampaa. Välillä vilkaisimme myös taaksemme ja varmistimme, että reittimerkit olivat riittävän selkeät myös takaisinpäin.
Useista huiputtamistani tuntureista poiketen Vinjeronden ei huijannut matkalla ja ensimmäinen huipulta näyttävä kohta osoittautui hämmästykseksemme oikeaksi huipuksi. Huippua merkkasi suuri kivikasa. Ilma oli tyyni ja sade oli tauonnut. Maisema oli täysin sumun peitossa ja hetken aikaa olimme hämmentyneitä suunnasta. Polkumerkit näyttivät johtavan kahteen eri suuntaan ja viereisistä huipuista ei sumussa näkynyt jälkeäkään. Kaivoimme kompassin esiin ja varmistimme, että oikea polku oli se, johon omakin suuntavaistomme olisi vienyt. Huipulla oli myös puhelinkenttä joten pysähdyin samalla laittamaan kotiväelle heidän pyytämänsä kuvan huikeista huippumaisemista — kai ne siellä pilven takana ovat.
Juuri, kun olimme jatkamassa matkaa, sumu hellitti hetkeksi ja Rondslottetin rinteet avautuivat eteemme. Tästä aiheutui jo aiemmilta tunturienhuiputusretkiltä erittäin tuttu ’Ei s****na!’ ja ’Voi taivas!’ -fiilis, johon henkinen varautuminen etukäteen ei auttanut ollenkaan. Vaikka olimme jo kartasta nähneet, että Rondslottet on yli 100 m Vinjerondenia korkeampi ja välissä mentäisiin 100 m alas, luonnossa ero tuntui paljon massiivisemmalta kuin kartalla. Vaikka kartan perusteella loppumatka (1-2 km) näytti aiempia pätkiä helpommalta, edessä oli täysin erillinen koetus. Samalla näkyivät vuorten välisen Storbotn-solan henkeäsalpaavat, satojen metrien korkuiset kallioseinämät.

Polku alkoi laskea loivasti ja hetken ajan näytti, ettei urakka olisikaan niin paha kuin ensin uskoimme. Pian eteemme kuitenkin avautui jyrkkä lasku, joka kuljettiin jälleen nelivedolla. Jokainen laskumetri kismitti — ne pitäisi nimittäin pian könytä takaisin ylös. Lisäksi tämä tiukka lasku olisi paluumatkalla tiukka nousu. Kun lopulta pääsimme alimpaan kohtaan pysähdyimme syömään välipalan — kenties se antaisi taas energiapiikin. Sitten alkoi reissun suurin rutistus — viimeinen nousu huipulle. Hidas tahti ja välipala auttoivat, sillä kiipeäminen sujui yllättävän hyvin. Jatkuvasti piti tosin edelleen pohtia, mihin asettaa jalkansa ja mikä kivi on tukeva. Jossain vaiheessa vastaamme tuli kaksi retkeilijää, jotka olivat jo matkalla alaspäin. Huippu oli siis saavutettavissa. Välillä sumu hellitti ja paljasti jylhät maisemat alas vuorten välisiin soliin.
Lopulta edessämme alkoi näkyä kivikasa, ja aloimme elätellä varovaista toivoa, että se voisi olla huippu. Emme kuitenkaan uskaltaneet vielä huokaista helpotuksesta. Pian muutama kymmentä metriä ensimmäisen kasan takaa alkoi kuitenkin paljastua isompi kivikasa, joka ei jättänyt mitään epäselvyyksiä — huippu oli näkyvissä! Saavutimme sen lopulta hyvissä ajoin muutamaa tuntia ennen aikarajaa, jonka olimme takaisin kääntymiselle asettaneet. Nousuun meni reilut neljä tuntia — juuri norjalaisten karttojen aika-arvion verran.

Rondslottetin huippu oli odotettavasti sumun peitossa ja maisema paljastui vain pieneksi hetkeksi — minä ehdin räpsäistä siitä valokuvan, mutta Eemeli, joka piti puhelintaan kiinni ei ehtinyt avata sitä ennen kuin maisema katosi takaisin pilven taakse. Ilma oli edelleen niin tyyni, että tarkenimme istua hetken kiven kolossa ja nauttia saavutuksestamme sekä palkita itsemme salmiakilla. Huipulla oli myös vieraskirja, johon kirjasimme itsemme.
Tässä vaiheessa olimme kuitenkin vasta puolessa välissä ja edessä oli vielä ihan oma koetuksensa — matka alas. Vietettyämme huipulla vartin verran aikaa, aloitimme paluumatkan. Jos tulomatkalla reidet olivat suurimmalla koetuksella, alas mennessä koetukseen joutuivat polvet. Vastaamme alkoi tulla runsaasti muita päiväretkeilijöitä ja jopa pari juoksijaa, joilla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia vaikeuksia pysyä pystyssä. Söimme taas välipalaa ennen tiukkaa nousua takaisin Vinjerondenille. Samalla sää alkoi kirkastua, vaikka huiput pysyttelivätkin edelleen sumussa. Satulasta avautuivat kuitenkin henkeäsalpaavat näkymät alas kiviseen laaksoon satoja metrejä alempana.

Kun lopulta selvisimme rakasta, polvet valittivat kunnolla ja jalat tärisivät. Paluumatka vei meiltä puolta kauemmin kuin kartan arvioimat kaksi tuntia, mutta emme me kiirehtiä yrittäneetkään. Takaisin puron varteen päästessämme pysähdyimme juomaan, sillä moneen tuntiin emme olleet saaneet vesipulloja täytettyä. Mukana ollut pari litraa kantovettä oli riittänyt, mutta vähemmällä olisi tullut todennäköisesti kovempi jano. Yhteensä reissuun tuli reilut 1300 nousumetriä, vaikka Rondvassbu on 1000 m Rondslottetin huippua alempana. Tuo eroava 300 m tuli enimmäkseen vuorten välisestä satulasta.
Illalla poutainen sää jatkui, mutta se oli edelleen sen verran viileä, että vietimme illan sisätiloissa Rondvassbun kotoisessa oleskelutilassa kaakaota ja limua juoden. Samalla kohtasimme aiemmin Ottassa tapaamamme sveitsiläisen parivaljakon. He olivat viettäneet yhden yön Peer Gynt hyttalla ja tulleet sieltä suoraan Rondvassbuhun. Hekin olivat kohdanneet saman kaasunsaamisongelman kuin me, mutta luottaneet lopulta siihen, että kyllä kaasua Høvringenistä löytyy. Myöskin he aikoivat viettää seuraavan päivän Rondvassbussa, joten toivotimme lyhyet heipat ja totesimme todennäköisesti tapaavamme vielä uudelleen.
4. päivä: lepopäivä
Jennin näkökulma
Vietimme suunnitelman mukaisesti myös toisen päivän Rondvassbussa. Alkuun olimme ajatelleet, että hyvällä säällä voitaisiin huiputtaa vielä kolmaskin vuori. Päätimme kuitenkin jo edellisen päivän paluumatkalla luopua näistä harhakuvitelmista ja pitää lepopäivän, koska vaellusta oli vielä runsaasti jäljellä. Muuten kroppa valitti yllättävän vähän, mutta huiputushommat olivat saaneet pohkeeni kunnon jumiin ja niillä ei kiivettäisi yhtään mihinkään. Neljäs päivä sattui olemaan myös sateinen, joten näkyvyyttä ei olisi yhtään eilistä enempää.
Päivä kului Rondvassbun oleskelutilassa erinäisiä oleskelutilan kirjahyllyn kirjoja ja lehtiä lukien. Suurin osa kirjoista oli tietenkin Jotunheimenista tuttuun tapaan norjaksi, mutta tällä kertaa hyllyssä oli myös muutama englanninkielinen New Scientist -tiedelehti. Erityisen pitkään huomiota sai lopulta norjalainen visakirja, jonka kysymyksistä ja vastauksista ymmärsimme lopulta kouluruotsin pohjalta yllättävän paljon. Päätimme myös tässä vaiheessa hyödyntää DNT:n palveluja ja käydä hotellin aamiaisella ja illallisella, joista saimme näppärästi jäsenalennukset Suomen ladun jäsenyytemme vuoksi.
Lepopäivän iltana päätimme muuttaa reittisuunnitelmaa. Olimme alunperin ajatelleet vaeltaa seuraavaksi Dørålseteriin (17 km), sieltä Haverdalsseteriin (12 km) ja sitä kautta takaisin Høvringeniin (22 km). Kun Rondvassbun vastaanoton työntekijän kuvaili reittiä Bjørnholliasta Dørålseterin upeaksi (”Like walking between the giants”), päätimme kuitenkin pysyä Rondanen jättiläisten luona pidempään ja jatkaakin Bjørnholliaan (12 km) ja sieltä Dørålseterin (21 km) kautta Høvringeniin (27 km). Ainoa ongelma oli pitkäksi venähtävä viimeinen etappi, jonka vuoksi emme tähän suunnitelmaan alunperin päätyneet. Koska meillä oli yksi varapäivä ja voisimme pilkkoa pitkän etapin kahteen päivään, 27 km oli kuitenkin tehtävissä.
5. päivä: Rondvassbu – Bjørnhollia (12,39 km)
Eemelin näkökulma
Koska tiedossa oli, että tämän päivän vaellus olisi vaelluksemme lyhin, emme pitäneet aamulla lähdön kanssa kiirettä vaan loikoilimme kaikessa rauhassa teltassa ja teimme kiireettä aamutoimet. Kartan perusteella matka Bjørnholliaan olisi verrattain kevyt, koska korkein kohta polulla oli n. 1300 metrissä, kun taas aloituspaikka Rondvassbu oli n. 1100 metrissä ja Bjørnhollia reilussa 900 metrissä. Matka kulkisi enimmäkseen korkeuskäyrien suuntaan eikä niitä vastaan, joten siinäkään mielessä reitti ei vaikuttanut vaativalta. DNT:n kartan mukaan reitin kävelisi neljässä tunnissa, mutta olimme jo oppineet lisäämään aika-arvioon oman marginaalimme, eli n. 50% kaikkien mahdollisten hidasteiden kanssa. Kartasta päätellen yksi hidaste voisi olla reitin märkyys, koska suurin osa reitistä kulki purojen tai lampien rantoja. Myöskään maisemienihailutaukoja ja evästaukoja DNT:n aika-arvioihin tuskin on sisällytetty.
Lähdimme lopulta matkaan n. klo 11 ja suuntasimme Rondvassbusta kohti Bjørnholliaan vievää merkattua reittiä. Pari päivää aiemmin olimme huomanneet, että Bjørnholliaan meni epävirallinen polku myös ylempää ja sen alkupäästä löytyi puhelinverkko. Epävirallinen polku kulki n. 100 metriä virallista polkua ylempänä, mutta polut yhtyivät reilun parin kilometrin jälkeen. Koska olimme saaneet viestin reittisuunnitelman muutoksesta toimitettua kotijoukoille jo edellisenä päivänä, päädyimme viralliseen reittiin. Myös sillä olisi tosin lopulta ollut alkumatkasta puhelinkenttä — loppupäivästä sellaista luksusta ei enää ollut.
Alempi polku Rondvassbusta Bjørnholliaan erkani Rondvassbun tunturimajan huoltotiestä n. 200 metriä majasta etelään. Se nousi hyvin loivasti Rondvattnetiin laskevan joen pohjoispuolella Fremre Illmanntjønne -järvelle, joka on pieni, melko soinen tunturijärvi noin kilometrin päässä Rondvassbusta. Ainut mainitsemisen arvoinen asia järvessä oli, että sen rantaan oli rakennettu pieni maja, joka oli merkattu karttaan kolmiolla. Maastossa maja näytti lähinnä aitalta, joskaan emme käyneet tekemässä lähempää tuttuvuutta, sillä varsinainen reitti kulki vähän ylempänä.

Käveltyämme Fremre Illmanntjønnen ohi, näimme Illmanndalen-laakson edessämme sellaisena, kuin se olisi lähes koko loppumatkan. Vasemmalla puolella Storronden jäi nipin napin massiivisen Rondvasshøgde-vuoristoylängön taakse ja oikealla puolella kohosi lähes yhtä massiivinen mutta matalampi Illmannhøen tunturijono. Näkymä muistutti Spiterstulen–Glitterheim -välin polkua edellisen kesän Jotunheimenin vaellukselta, joskin se oli ollut paljon kivisempi ja ympäröivat vuoret olivat lumisempia.
Koska olimme syöneet verrattain aikaisen aamupalan ja lähteneet liikkeelle melko myöhään, nälkä tuli pian. Pysähdyimme lounaalle nimettömän tunturilammen rantaan n. 1,5 tuntia lähdöstä, kun takana oli 4,5 km vaellusta. Olemme aiemmilla reissuilla havainneet, että vesisade alkaa usein juuri silloin, kun suunnittelemme lounastaukoa. Tällä kertaa sateelta vältyttiin. Sen sijaan lähes täysin tyyni ilma vaihtui tuuliseksi ja aurinko meni pilveen. Ennen taukoa oli ollut ajatuksena jopa loikoilla pidempään lämpimässä auringossa, mutta suunnitelmaan tuli tuolta osin nopea muutos. Haimme lammesta vettä, muodostimme rinkoistamme ja itsestämme keittimen ympärille tuulelta suojaavan piirin ja söimme lounaan nopeasti, kunhan vain vesi saatiin kiehuvaksi. Pikalounaan jälkeen oli pakko jatkaa matkaa, koska kylmän tuulen vuoksi pidempää taukoa ei tarjennut pitää.
Pian lounaan jälkeen saavutimme polun korkeimman kohdan, josta näki jo hienosti Bjørnhollian tunturimajan takaisille tuntureille. Näihin lukeutui aivan majan vieressä sijaitseva Musvolkampen (1152 m) ja sen takana paljon kauempana olevia tuntureita. Korkeimman kohdan jälkeen polku laskeutui vähitellen alemmaksi palaten välillä jonkin matkaa ylöspäin. Näin jatkui lähes Bjørnholliaan asti. Viimeisen parin kilometrin aikana vasemmalla korkealle kohonnut vuoren seinämä madaltui, mutta polku muuttui hieman haasteellisemmaksi kulkea lisääntyneen rakkakivikon vuoksi.

Siinä missä koko alkumatkan polku oli kulkenut jokilaakson pohjalla, juuri ennen Bjørnholliaa joki oli kaivertanut itselleen syvän kanjonin ja polku jatkoi korkeammalla tunturin rinteessä. Siellä näimme myös vaelluksen ensimmäiset kypsät mustikat. Puurajan alapuolella oli näkynyt vain raakileita. Pysähdyimme pari kertaa syömään mustikoita, jotka olivat maultaan ihan kelpoja, mutta vähän kuivakoita. N. kilometri ennen Bjørnholliaa polku laskeutui välillä puurajan alapuolelle palatakseen sitten taas takaisin. N. 500 m ennen Bjørnholliaa näimme Norjan lipun laaksossa liehumassa, mutta itse majaa ei vielä näkynyt kuin vasta lähes tulkoon sen vieressä. Laakson seinämät olivat jyrkät ja tunturikoivikko peitti näkyvyyden.
Saavuimme Bjørnholliaan n. 4,5 tuntia lähdöstä, mikä vastasi yllättävän hyvin DNT:n neljän tunnin aika-arviota. Silmiinpistävin piirre heti Bjørnhollian majan pihaan saapuessa oli sen pihassa seisova puu, jossa oli reittikylttejä DNT:n eri kohteisiin lähellä ja kaukana. Itse maja oli myös DNT:n vastuulla ja samantyyppinen kuin muutkin tähän asti näkemämme DNT:n majat kioskeineen ja oleskelutiloineen. Menimme heti perille päästyämme vastaanottoon ja maksoimme yhden telttayön. Koska Bjørnholliassa ei ole puhelinkenttää eikä mitään muutakaan tapaa päästä internettiin, emme olleet saaneet etukäteen tietoa majan telttapaikoista. Iloisena yllätyksenä majan pihapiiristä löytyi kuitenkin osoitettu telttailualue, joka oli entinen niitty, mikä kostautui seuraavana aamuna Eemelillä heinänuhana. Telttapaikan hintaan kuului DNT:ltä tuttuun tapaan suihku, vessat ja kuivaushuone.
Koska olimme tulleet perille jo ennen neljää, meillä ei ollut mitään kiirettä pystyttää telttaa ja niinpä päätimmekin nauttia tuvan virvoitusjuomavalikoimasta. Yllättäen majassa oli myös kahvila, joka tosin sulkeutui jo 16.30. Kiitimme onneamme, ettemme olleet jääneet tappamaan aikaa mihinkään matkan varrelle ja ostimme kahvilasta juomien kaveriksi palan porkkanakakkua. Vasta sen jälkeen päätimme mennä tutustumaan telttapaikkaan. Sisätiloista poistuessamme törmäsimme taas jo ennestään tuttuun sveitsiläisparivaljakkoon. He olivat ilmeisesti tulleet vähän ennen meitä perille.
Matka telttapaikalle kulki ohi vessojen, joiden haju ikävä kyllä ylsi polulle asti. Vesihanan löysimme myös helposti, mutta suihkuja ja kuivaushuonetta emme ensin nähneet missään. Lopulta päätimme luopua etsinnästä ja mennä pystyttämään teltan. Saatuamme teltan pystytettyä olivat sveitsiläiset tulleet telttailualueen laitaan tekemään ruokaa. Kysyimme heiltä seuraavaa määränpäätä, jolloin he vastasivat jatkavansa Eldåbun suuntaan. Itse olimme jatkamassa Dørålseterin suuntaan, joten tiemme viimein eroaisivat. Lisäksi kysyimme heiltä, olivatko he löytäneet suihkun. He olivat ja neuvoivat meillekin sen sijainnin. Neuvot eivät tosin olleet ihan täydellisiä, koska oikean rakennuksen ovessa ei lukenut heidän neuvomansa ”Service room” vaan ”Sovsal”, mutta jotain S-kirjaimella alkavaa kuitenkin.

Suihkujen ja kuivaushuoneen löydyttyä palasimme teltalle ja paluumatkalla huomasin tien vasemmalla puolella rinteessä WC:n takana todella tuuhean mustikkamättään. Ainut huono puoli mättäässä oli vessojen haju. Palasimme teltoille, jonka jälkeen kävimme vuorotellen suihkussa. Siinä missä aiemmissa tunturimajoissa oli tullut lämmintä vettä ja veden lämpötilaa oli pystynyt säätämään, Bjørnhollian majassa ainut mahdollinen lämpötila oli jotain haalean ja hieman kättä lämpimämmän välillä. Lämpötilasäätöä ei suihkussa ollut. Toki kyseessä on pieni epäkohta, kun huomioi tuvan syrjäisen sijainnin. Jennin ollessa suihkussa jäin itse syömään mustikoita rinteestä, koska niiden maussa ei ollut vessojen hajusta huolimatta valittamista.
Suihkun jälkeen söimme iltaruuan ja siirryimme majan oleskeluhuoneeseen. Aiemmista majoista poiketen Bjørnholliassa on erikseen ns. julkinen puoli, jossa saa oleskelle kuka tahansa tuvassa vieraileva, kun taas yksityinen puoli on varattu vain majassa yötä oleville vieraille. Yksityinen puoli oli huomattavan moderni, olohuonemainen ja valoisa huone, jossa suurikokoiset ikkunat tarjosivat mahtavat näkymät viereisille tuntureille, kun taas julkinen puoli edusti vanhahtavampaa ja hämyisempää tyyliä. Koska julkisella puolella oli myös vähän koleampaa, päätimme istuskella sohvalla yksityisellä puolella ja nautiskella virvoitusjuomia ja positiivisena yllätyksenä majan kioskista ostamiamme Turkin pippureita. Varsinaista salmiakkia Norjasta on yleensä ollut hankala löytää, mutta nämä kelpasivat korvikkeeksi. Istuttuamme majan oleskeluhuoneessa aikamme palasimme lopulta teltalle.
6. päivä: Bjørnhollia – Dørålseter (21,31 km)
Eemelin näkökulma
Päivä alkoi meidän mittapuullamme aikaisella 7.00 herätyksellä. Yleensä meillä ei ole tapana asettaa herätystä vaelluksella, koska tyypillisesti heräämme joka tapauksessa suhteellisen aikaisin, mutta nyt oli tarkoitus päästä pitkän matkan vuoksi liikkeelle heti kahdeksan jälkeen. Aamumme ovat tyypillisesti hitaita ja nytkin päästiin lopulta liikkeelle 8.20, vaikka aamupala olikin nopeasti valmistettava mysli. Lähtö oli kuitenkin todennäköisesti ihan riittävän aikaisin, koska DNT arvioi matka-ajaksi 7 tuntia — meidän 50% marginaalimme huomioiden maksimissaan 10,5 tuntia.
Aamu valkeni kirkkaana ja pilvettömänä, joskin aamukastetta oli runsaasti. Lämpöä oli luvattu suunnilleen +20 °C, mikä on ylhäällä vuoristossa ruhtinaallisesti. Koska vuoristossa aurinkoa ei pääse mitenkään pakoon, rasvasimme aurinkorasvalla kaikki paljaana olevat ihon osat kiinnittäen huomiota erityisesti kasvoihin. Myös sään huomioiden aikainen lähtö oli hyvä idea, koska ehtisimme päästä hyvän matkan polkua eteenpäin ennen vuorokauden kuumimpia hetkiä.
Reitti Dørålseterin suuntaan alkoi tiukahkolla nousulla ja kulki aluksi Bjørnhollian huoltotien laitaa. Noin kilometrin jälkeen polku erkani huoltotiestä ja samalla olimme nousseet täysin puurajan yläpuolelle. Alkumatka sujui aika ripeästi, koska polku oli helppokulkuinen, vaikka välillä pitikin ylittää pieniä rakkakivikenttiä. Alun tiukan ylämäen jälkeen polku oli nyt tasaisempi ja itse asiassa pian menimmekin jo hiljalleen enemmän alamäkeen. Parin kilometrin jälkeen pysähdyimme juomaan ja laittamaan päivän lounasainekset veteen ennallistumaan, mutta muita taukoja emme pitäneet ensimmäisen reilun neljän kilometrin aikana lainkaan.
Maisema polulta oli tähänastisen vaelluksen parhaita. Olimme n. 1000 metrin korkeudessa ja vasemmalla puolellamme kohosi Veslsvulten ja Rondvasshøgde monine eri huippuineen. Kaukana alhaalla oikealla puolellamme pauhasi koskena Langglupbekken-puro ja alempana virrassa hieman verkkaisemmin Stormyldinge-joki, joka yhtyi Atna-jokeen vehreässä laaksossa. Edessämme näkyi ensimmäistä kertaa Høgronden, joka on yksi reitiltä näkyvistä jylhistä yli 2000-metrisistä vuorenhuipuista. Ylhäältä virtasi alas pieniä puronuomia, jotka muodostivat pieniä vesiputouksia vuoren rinteille. Hienojen vesiputousten ja purojen varjopuolena tosin oli Jotunheimenista tuttuun tapaan, että polku muistutti paikoitellen enemmän puroa, sillä purojen ylityskohdissa niiden vesi karkasi poluille.
Vuoren rinteeltä näytti, että Langglupbekken-puro virtaa todella kaukana alapuolellamme, mikä huoletti, koska meidän oli määrä ylittää puro kilometrin kuluttua. Vaikutti siltä, että joutuisimme menemään jyrkästi alaspäin päästääksemme ylityspaikalle. Onneksemme myös puro laski tuossa kohden jyrkästi ja niinpä alamäki ei lopulta ollutkaan jyrkkä. Saavuimme loivan mutta pitkähkön alamäen jälkeen Langglupbekken-puron äärelle, jonka yli meni norjalaisittain yllättävän tukeva silta. Puron eteläpuolelle oli leiriytynyt parin teltan seurue ja pohjoispuolellakin näimme ainakin yhden teltan.

Ylittäessämme puroa siltaa pitkin huomasimme vasemmalla karttaan merkkaamattoman vesiputouksen, joka tuli mukavana yllätyksenä. Vaikka meillä ei varsinaisesti vielä ollut kova nälkä, päätimme pitää lounastauon, koska paikka vesiputouksen äärellä oli erityisen idyllinen. Lounaaksi oli taco-lastuja, joita dippasimme kahteen eri täytteeseen vaihtelevalla menestyksellä. Toinen täyte oli hiukan tulinen juustodippi ja toinen oli salsakastike. Olimme lisänneet salsakastikkeen sekaan kuivattua seitä, mutta mieto sei jäi armotta vahvan salsan varjoon. Ruoka oli maultaan ok, mutta vähän haastava syödä, koska lastut olivat murentuneet pieneksi ja niillä ruuan dippailu oli haastavaa. Resepti oli kuitenkin kehityskelpoinen cold soaking -ruoka.
Syötyämme ja juotuamme lounaan kaikessa rauhassa ja ikuistettuamme vesiputouksen valokuviin, täytimme vesipullon ja lähdimme jatkamaan matkaa. Tästä eteenpäin Dørålseteriin olisi kaksi reittivaihtoehtoa: voisi mennä ylempää reittiä, joka ylitti Høgrondenin tai alempaa reittiä, joka nousisi korkeimmillaan n. 1400 metriin ja kulkisi usean yli 2000-metrisen vuoren välistä. Vaikka vaelluksen alkupuolella olimmekin leikitelleet ajatuksella ylemmän reitin kulkemisesta, teimme Vinjerondenin ja Rondslottetin huiputtamisen jälkeen melko vakaan päätöksen, että alempi reitti riittää. Nousu ja lasku Høgrondenille ei nimittäin kartan mukaan näyttänyt juuri eroavan Vinjerondenin kivisistä nousuista, molemmilla oli selässä rinkka (vaikkakin tässä vaiheessa vaellusta jo verrattain kevyt) ja ala- ja yläreitit olivat suunnilleen yhtä pitkiä. Polku ylemmälle reitille erkani heti putoukselta lähtemisen jälkeen, emmekä nähneet ketään kulkemassa polulla kumpaankaan suuntaan.
Nousu putoukselta ylemmäs rinteeseen oli tämänpäiväisistä nousuista jyrkin. Ohittaessamme Høgrondenin kautta menevän reitin viitan, kiitimme onneamme, että ei tarvitsisi kiivetä niin ylös. Pian nousu kuitenkin muuttui vähän loivemmaksi tasaantuen 1200 metrissä lähes tasaiseksi, jolloin kulkeminen oli taas helppoa. Vaikka kartassa polku vaikutti purojen puuttuessa n. 1,5 km matkalta melko kuivalta, ei se maastossa ollut läheskään yhtä kuiva, vaan pieniä suolämpäreitä ja muuten vain mutaisia kohtia oli vähän väliä. Sään ollessa kuitenkin varsin lämmin, lähes helteinen, ei se liiemmin häirinnyt.
”Reitti oli vaelluksen tähänastisista hienoin. Molemmin puolin nousivat yli 2000-metristen vuorten jyhkeät rinteet ja tulosuunnassa näkyi matalampia tuntureita silmänkantamattomiin.”

Reitti oli vaelluksen tähänastisista hienoin. Molemmin puolin nousivat yli 2000-metristen vuorten jyhkeät rinteet ja tulosuunnassa näkyi matalampia tuntureita silmänkantamattomiin. Hiukan harmittelimme, että aiemmin viikolla ei ollut yhtä upeat kelit, koska nyt alkuviikon sitkeä sumuverho oli tipotiessään ja Vinjerondenilta ja Rondslottetilta avautuisi varmasti mahtavat näköalat. Sen verran sumuverho oli kuitenkin huipuille kiivetessä rakoillut, että tunnistimme nyt Vinjerondenin ja Rondslottetin huiput, niiden satulat ja vuorten väliset solat, joita aiemmin samalla viikolla olimme katselleet päinvastaisesta suunnasta.
Rondanen korkeimmalle huipulle Rondslottetille pääsisi myös Bjørnhollian ja Dørålseterin väliseltä polulta ja reitti sitä kautta Rondvassbuhun erkani n. 3 km vesiputouksen jälkeen. Hetki ennen polun haaraa näimme norjalaispariskunnan, jonka kanssa lyhyesti juteltuamme saimme kuulla heidän olevan menossa Rondvassbuhun Rondslottetin kautta. Maisemien puolesti melkein kävi kateeksi, mutta toisaalta katsellessamme myöhemmin heidän menoaan kokoajan jyrkkenevällä polulla ja muistellessamme rinkan kanssa vaeltavien hurjannäköistä tasapainoilua Rondslottetin rinteessä, kateus hälveni.
Langglupdalen-laaksossa pysähdyimme lyhyelle evästauolle ja katsoimme samalla ympärillemme ihaillen maisemia. Tulosuunnassa näkyi matalampia tuntureita, polun pohjoispuolella Midtronden ja Høgronden ja eteläpuolella jo aiemmin tutut Storronden, Vinjeronden ja Rondslottet. Jos Rondslottet oli jo aiemmin viikolla sinne kiivetessämme vaikuttanut jyhkeältä, nyt näimme sen jyrkimmät rinteet, jotka kohosivat lähes pystysuorina n. 500 metriä ympäröivää maastoaan korkeammalle. Nyt viimeistään ymmärsimme, mistä tulee vuoren nimi Rondslottet, joka vapaasti kääntyy Rondanen linnaksi. Vuori oli tästä suunnasta kuin synkkä musta linnoitus.

Pian Rondslottetin ohittamisen jälkeen vieressämme aiemmin itään virrannut joki alkoikin vaihteeksi virrata länteen. Tästä tiesimme, että olimme saavuttaneet reitin puolivälin ja lähestymässä Rondvattnet-järven pohjoispuolista Rondvassdalen-laaksoa. Se myös merkitsi, että tästä alkoi kirjaimellisesti alamäki, vaikka ylämäkiä oli vielä toki myös luvassa. Hetken kuluttua saavuimme polkujen risteykseen, josta pääsisi Rondvassbuhun reittiä, jota olimme alunperin suunnitelleet kulkevamme. Polkujen risteyksestä näimme myös Rondvattnetin länsipuolen vuoret Veslesmedenin, Storsmedenin ja Austre Smedhamranin (1849 m).
Jatkoimme risteyksestä matkaa kohti Dørålseteriä. Melko pian katsoessamme takaisin tulosuuntaan oli Rondslottetista näkyvissä vain pieni osa. Polku oli tästä eteenpäin hyvin vaihteleva. Toisaalta se kulki välillä satojakin metrejä tasaisia kallioleikkauksia pitkin ja toisaalta välillä hypeltiin kiveltä kivelle ja tarvottiin suossa. Loppumatka taittui kuitenkin nopeasti, kuten usein käy kun määränpää alkaa vääjäämättä lähestyä. Kuljimme suurimman osan loppumatkasta Bergedalsbekken-puroa seuraillen. Siinä missä reitin aiemmat purot olivat olleet lähellä maan pintaa, Bergedalsbekken oli kaivertanut itsensä syvään jyrkkäreunaisten kallioiden reunustamaan uomaan.
Pari kilometriä ennen määränpäätä, eli Øvre Dørålseterin tunturimajaa, saavuimme Døråe-joen varteen Dørålen-laaksoon. Laaksoa reunustivat laakeat hiekkaiset tunturikoivuiset mäet, joiden takana kohosivat suuremmat vuoret. Näimme myös joen pohjoispuolella Dørålsglupen-solan, joka on suunnilleen UKK-puiston Pirunporttia vastaava — mutta sitä huomattavasti massiivisempi — lovi vuorenrinteessä Haverdal-laaksoon ja Grimsdal-laaksoon johtavan reitin varrella. Olimme pohtineet kulkemista Haverdalin kautta, joten Jenni totesi solan nähdessään olevansa nyt ihan iloinen, että selvästi erittäin kiviseen solaan ei tarvitsisi tehdä lähempää tuttavuutta.
Ennen Øvre Dørålseterin tunturimajaa pysähdyimme enää vain kerran tauolle syömään pähkinöitä. Loikoilimme myös hetken auringossa ja venyttelimme ja hieroimme lihaksiamme, joita matka oli alkanut jo hieman painaa. Samalla huomasimme, että vaikka olimme yrittäneet levittää aurinkorasvaa avokätisesti joka paikkaan, koko päivän pilvettömältä taivaalta lähes samasta suunnasta paahtanut aurinko oli polttanut meiltä molemmilta vasenta käsivartta ja niskaa.
Juuri ennen Øvre Dørålseterin tunturimajaa polku laskeutui aivan joen vierelle. Samalla oikealta mäestä liittyi meidän polkuumme polku, jota olisimme kulkeneet, jos olisimme valinneet kulkea Døråleniin yläreittiä Høgrendenin yli. Alastulo tuolla polulla vaikutti sen verran jyrkältä, että olimme tyytyväisiä valittuamme alemman reitin.

Muutaman puronylityksen ja lopun jyrkähkön ylämäen jälkeen saavuimme perille. Ensimmäiseen ylitykseen oli rakennettu kunnon silta, mutta muutama muu ylitettiin kiviä pitkin pomppimalla tai lankkuja pitkin. Øvre Dørålseter on on pieni tunturimaja, joka reitin aiemmista poiketen ei ole DNT:n vaan yksityinen. Maja oli erittäin kauniissa paikassa, mutta muun muassa oleskeluhuoneen puuttuessa ei yhtä kodikas kuin DNT:n majat. Majassa oli kuitenkin vastaanotossa kioski, jossa oli lähes DNT:n majoja vastaava tuotevalikoima. Lisäksi majan isolta terassilta aukesi erinomainen näköala Dørålen-laaksoon ja ympäristön korkeimmille vuorenhuipuille (Høgronden, Midtronden ja Digerronden).
Koska saavuimme lopulta perille jo 16.30, istuimme pitkän aikaa majan terassilla syöden sipsejä, turkinpippureita ja juoden virvoitusjuomia. Myöhemmin illalla ajatuksena oli käydä suihkussa, mutta suihkussa oli polettikone, eikä suihkuntarve ollut niin kova, että olisimme jaksaneet selvittää, saako vastaanotosta poletteja ilmaiseksi vai maksua vastaan. Telttailijoille oli osoitettu hyvin pieni telttailualue, josta olimme maksaneet, mutta emme oikeastaan olleet tiedustelleet, mitä hintaan sisältyi. Sen verran olimme jo aiemmin saaneet selville, että ainakin WCn ja kuivaushuoneen käyttö sisältyi hintaan, mutta suihkusta ei ollut varmuutta.
Suihkuhuoneesta hauskana kuriositeettina mainittakoon ”sauna”. Olin netistä aiemmin lukenut palveluihin sisältyvän saunan, mutta onneksi sen osalta odotukset eivät olleet korkealla. Sauna nimittäin osoittautui pesuhuoneen nurkassa olevaksi erilliseksi modulaariseksi saunakopiksi. Hauskin juttu suomalaisnäkökulmasta oli, että ohjeen mukaan saunakopin lämpötilaa ei saisi missään tapauksessa asettaa kuumemmaksi kuin +57 °C. Niinpä ”sauna” jäi kokeilematta.
Kävimme vielä keittelemässä iltaruuan majan läheisen kukkulan päällä olevassa keittokatoksessa, istuskelimme iltaa majan terassilla ja menimme sitten jo varhain nukkumaan, koska edessä huomenissa oli vielä pitkä matka Høvringeniin. Vaikka päivän matka oli ollut tähänastisista vaelluspäivistä pisin ja nousuakin huiputuspäivää lukuunottamatta eniten (n. 650 m), ei olo ollut päivän päätteeksi mitenkään lopen uupunut.
7. päivä: Dørålseter – Høvringen (25,04 km)
Jennin näkökulma
Seitsemäs päivä starttasi edellisen tavoin aurinkoisissa ja lämpimissä tunnelmissa. Olimme jo illalla päättäneet yrittää tarpoa Høvringeniin asti yhdessä päivässä, sillä askel oli kulkenut yllättävän hyvin edellisenä päivänä. Myöskin jalkapohjani olivat tottuneet polkujuoksukenkiin ja kahtena edellisenä päivänä jalat olivat kiukutelleet jopa vähemmän kuin yleensä vaelluskenkien kanssa. Polku oli tosin merkattu Norjan karttoihin erittäin vaativana (joka aiemman kokemuksemme perusteella tarkoittaa pahimmillaan lähes mahdotonta), joten pidimme edelleen takaraivossa option pilkkoa se kahteen päivään. Jumeja aiemmista taipaleista ei ihme kyllä pahemmin ollut. Myöskään aiemmilta reissuilta erittäin tuttua ’Ei ju*****ta!’ -fiilistä rinkan selkään heittäessä ei ollut tullut kummallekaan koko reissulla. Yleensä molemmilla on suurinta osaa rinkan painosta kannatteleva lantio hellänä lantiovyön kohdalta heti ensimmäisen päivän jälkeen.
’Olimme tässä vaiheessa jo oppineet, että jos karttaan on merkattu suo, maastossa todellakin on suo. Ja vaikka kartassa ei olisikaan suota, maastossa saattaa silti olla suo.’

Pakkasimme tavarat ja lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin puoli yhdeksän aikaan. Jouduin lyhentämään katkaistavat housuni shortseiksi heti alkumatkasta. Ensimmäiset kilometrit olivat tasaisia, kuten olimme kartan perusteella odottaneetkin ja olisivat olleet helppokulkuisia ilman toista ongelmaa – vetisyyttä. Olemme suunnistusharrastuksen yhteydessä tottuneet siihen, että monet suoksi merkityt kohdat etelä-Suomessa ovat oikeasti helposti kuivin sukin ylitettävissä. Rondanessa tilanne oli eri ja olimme tässä vaiheessa jo oppineet, että jos karttaan on merkattu suo, maastossa todellakin on suo. Ja vaikka kartassa ei olisikaan suota, maastossa saattaa silti olla suo – varsinkin, jos muutaman kilometrin säteelle on merkattu yksikin suoläntti.
Tässä tapauksessa karttaan oli merkattu muutama pieni soinen kohta reitin varrelle. Emme siis olleet yllättyneet, että polku oli vetinen, mutta kilometritolkulla jatkuvaa mudassa kahlaamista emme sentään olleet odottaneet. Kun molempien kengät olivat hyvin pian litimärät, lopetimme märkien kohtien tuhoon tuomitun väistelyn ja kävelimme suosiolla suoraan mutavellin läpi. Pahimmillaan kahlattiin säären puoliväliin, parhaassa tapauksessa ainoastaan nilkkoihin. Koska kyseessä oli viimeinen päivä, joka oli lisäksi helteinen, suhtauduimme koko touhuun huumorilla ja viileä jalkakylpy oli paikoitellen jopa virkistävää. Vaelluksen alussa sateisena päivänä huumorintaju olisi saattanut olla koetuksella.

Tässä vaiheessa polku oli myös selkeästi vähemmän käytetty ja hyvin kapea. Emme nähneet muita kulkijoita ensimmäisiin kilometreihin lainkaan, mutta jalanjäljet mudassa kielivät, että joku muukin oli käyttänyt polkua viime aikoina. Alkumatka kulki paljon metsän siimeksessä puron vartta seuraillen, vaikka suurin osa reissua oltiin kuljettu avotunturissa. Muutaman kilometrin jälkeen noustiin pikkuhiljaa takaisin avoimeen maastoon ja vähitellen vetisyys alkoi helpottaa ja muuttua satunnaisemmaksi. Edessämme siinsi Vassbergetin jylhä kallioseinämä. Pian vasemmalla avautui näkymä myös Trolltindenille, joka erottui erityisen hyvin – muista Rondanen kaksitonnisista poiketen sillä ei ollut toista huippua välittömässä naapurissa vaan vuori oli laaksojen ympäröimä. Pidimme tässä kohtaa ruokatauon maisemia ihaillen.
Lopulta polku alkoi nousta ja Trolltinden hävisi pikkuhiljaa näkyvistä. Polku vei Vassbergetin ja toisen vuoren väliseen jyrkkäreunaiseen laaksoon, jonka keskellä komeili suoreunainen lampi. Lammen päässä nökötti pieni tupa, joka oli merkattu karttaan pienenpienellä kolmiolla. Oletimme, että kyseessä on hätämajoite, jossa on ainoastaan seinät ja siksi olimme yllättyneitä, kun vastassa oli miniversio suomalaisista autiotuvista. Tuvassa oli vanha jo käytöstä poistettu kamiina, kaasuliesi, kolme patjoilla varustettua sänkyä, vieraskirja, pelikortit ja kasa astioita ja muuta tarpeellista tavaraa. Sammalpeitteisellä katolla komeili rivi poronsarvia. Itse asiassa suomalaisiin autiotupiin verrattuna tämä hätämajoite oli luksusversio.
Tuvan jälkeen polku jatkoi nousua ja nousi lopulta 1400 m korkeuteen rinteisiin. Tässä vaiheessa kohtasimme ensimmäiset ihmiset pitkään aikaan, kun kaksi vaeltajaa tuli meitä vastaan. Nyt jylhemmät vuoret alkoivat jäädä taakse ja korvautua matalammilla, pyöreälakisemmilla tuntureilla. Tässä oli päivän reitin korkein kohta ja pian aloimme laskeutua pikkuhiljaa alemmas kohti kivistä rotkoa, jonka pohjalla virtasi puro. Rotkon perällä oli varsinainen vehreä satumaa, jossa toinen seurue piti taukoa. Seurasimme heidän esimerkkiään ja pidimme itsekin välipalatauon tässä tapauksessa hienojen maisemien emmekä niinkään nälän vuoksi.

Seuraavaksi noustiin vielä kerran, mutta tämä nousu oli verrattain helpompi. Kun pääsimme vuorten välistä avoimempaan maastoon, näimme kaukana horisontissa yksin seisovan lumihuipun, joka todennäköisesti oli Dovrefjellin kansallispuiston korkein huippu Snøhetta (2286 m), joka on kuulemma ainoa Jotunheimenin ulkopuolinen yli 2200 m korkuinen vuori Norjassa. Olin ehtinyt kaipailla Jotunheiminista tuttuja lumihuippuja, joita Rondanessa ei ollut ja ehtinyt jo olettaa, että niitä ei tällä reissulla nähtäisi. Snøhetta ei lopulta jäänyt ainoaksi, sillä vähän aikaa kuljettuamme horisontissa alkoi näkyä lumihuippuisten vuorten rivi — ilmansuunnan perusteella kyseessä oli Jotunheimenin kansallispuiston huiput jäätiköineen. Aloimme muistella kaihoisasti edellisvuoden reissuamme.
Aloimme olla jo luottavaisia, että ehtisimme päivän aikana Høvringeniin, joten pidimme tauon ja varasimme nyt jo hyvän puhelinkentän avulla hotellihuoneen Haukliseterin hotellista, jonka luota paluutaksikin lähtisi. Emme olleet löytäneet Høvringenistä muuta telttailumahdollisuutta kuin leirintäalue, joka oli hinnaltaan puolet siitä mitä hotellihuone aamupaloineen. Vaihtoehdot olivat siis telttailu jokaisen oikeuksilla kylän ulkopuolella, kallis leirintäalue tai hotelli.
Karttaan oli merkattu toinenkin hätämajoite ja pian vastassamme olikin toinen pikkutupa. Se oli kuitenkin hämmästykseksemme lukossa. Melkoisen toimiva hätämajoite siis. Kun olimme jo jatkamassa matkaa, bongasimme kauempana vielä yhden tuvan, joka ilmeisesti oli käytössä oleva rakennus. Se oli kuitenkin niin kaukana, ettemme käyneet sitä katsomassa. Samalla tunturista kantautui huuto: ’Iskä!’. Muita suomalaisia bongattu ensimmäistä kertaa koko reissun aikana.
Oletimme tässä vaiheessa, että matkaa oli kymmenisen kilometriä jäljellä, joten hämmästyimme kun, vastaan tuli tienhaara, jossa oli polut kolmeen eri paikkaan Høvringenissä. Haukliseterin haara poikkesi merkatusta reitistä ja näytti suureksi hämmästykseksemme vain 6,3 km. Päädyimme luottamaan siihen, vaikka polkua ei oltukaan merkattu polkumerkein. Loppumatka oli loivaa laskua ja helppokulkuista tunturiylänköä. Polku kiersi suon ja seuraili jokivartta Vasta nyt askel alkoi jo painaa ja allekirjoittaneen selkä valittaa. Myös Eemelin jalat alkoivat kuulemma viestiä, että kävely saisi jo kohta riittää.
Høvringenin lähetessä alkoi näkyä paljon päiväretkeilijöitä. Ilmeisesti se on suosittu päiväretkikohde, vaikkei sieltä korkeimmille huipuille näykään. Alueella on kuitenkin lukuisia helpommin huiputettavia pikkuhuippuja. Aivan kylän laidalla näimme vielä yhden upean vesiputouksen, joka virtasi jyrkkäreunaisen rotkon pohjalle. Putousta ei oltu merkattu karttaan lainkaan, joten se tuli yllätyksenä. Hetken sitä ihailtuamme tarvoimme viimeisen kilometrin Haukliseteriin, jonne vaellus päättyi.
Lopputunnelmat
Ennen reissua odotimme Rondanelta lähes yhtä hienoja maisemia kuin Jotunheimenilta, mutta hieman helppokulkuisempaa maastoa. Odotukset täyttyivät, joskin Jotunheimenin lumihuippuja ja jäätiköitä jäi silti hieman ikävä. Rondanessa oli pienemmässä mittakaavassa lähes kaikki elementit, jotka tekivät Jotunheimenista ikimuistoisen ja erityisesti vesiputoukset olivat tällä reissulla jopa hienompia – tai sitten meiltä jäi Jotunheimenin parhaimmat vesiputoukset vielä viime kesän reissulla näkemättä. Rondanen ja Jotunheimenin isoin ero oli, että Jotunheimenissa maisemat olivat alppimaisempia kun taas Rondanessa ne muistuttivat enemmän Suomen Lapin jylhempiä seutuja. Riippuu siis omista preferensseistä kumpaan kannattaa suunnata, jos näiden kahden kansallispuiston välillä arpoo.
Erityisen upean reissusta teki se, että mikään ei alkumatkan kaasupullon metsästystä ja paluumatkan myöhästynyttä junaa ja lentokonetta lukuunottamatta mennyt pieleen ja että sää oli lopulta varsinkin muutaman viimeisen päivän ajan erinomainen ja ennen kaikkea selkeä, jolloin kaikki vuoret näkyivät. Isoin kommellus vaelluksen aikana oli Rondslottetin reissulla unohtuneet lusikat – melkoisen pieni haaste verrattuna edellisen Norjan vaelluksen uittosateeseen, alkureissusta hajonneisiin kenkiin ja puolivälissä iskeneeseen flunssaan. Täysin alkuperäisen suunnitelman mukaan reissu ei mennyt, koska reittiä ja aikataulua muuteltiin pariinkin otteeseen vaelluksen aikana, mutta vaellus antoi kuitenkin kaiken tai jopa enemmänkin, kuin mitä oli odotettu. Jos edellisen vaelluksen jälkeen tuntui vielä siltä, että Norja jää ainutkertaiseksi kokemukseksi, nyt tuntuu melko varmalta, että jonnekin päin Norjaa matka vie tulevaisuudessakin.


Vastaa