Valkmusa on Kymeenlaaksossa sijaitseva vähemmän tunnettu kansallispuisto, jossa vallitsee eteläsuomalaisittain poikkeuksellisen edustava suoluonto. Vajaan kahdenkymmenen neliökilometrin suuruinen puisto kuuluu Suomen kymmenen pienimmän kansallispuiston joukkoon ja siellä on ainoastaan kaksi merkattua kesäreittiä – 2,3 km mittainen Läntisen keitaan lenkki ja Moronvuorelle vievä 2 km reitti.
Olimme pohtineet päiväretkeä Valkmusaan joitakin kuukausia, ennen kuin siihen tarjoitui tilaisuus toukokuussa 2024 joitakin viikkoja lumien sulamisen jälkeen. Tällä kertaa mukana oli meidän lisäksemme äitini ja siskoni. Valkmusaan ei mene julkista liikennettä, joten reilun tunnin kestänyt matka Helsingistä taittui autolla. Koska itse reitti olisi lyhyt, varasimme mukaan eväät pidemmälle evästauolle luonnon rauhassa. Lisäksi otimme mukaan lintukirjan ja kiikarit sekä villiyrttioppaan. Kiikarit oli perusteltu valinta, sillä reitillä olisi lintutorni ja uskoin auttavan lintutietämykseni riittävän yleisimpien lajien tunnistamiseen. Villiyrttiopas sen sijaan oli täysin tarpeeton, sillä eihän suo tietenkään ole oikea ympäristö aloittelijoille sopivien villiyrttien keräämiseen. Villiyrttiharrastuksen pari vuotta suunniteltu aloitus siis siirtyi edelleen.
Kohteeksi valikoitunut Läntisen keitaan lenkki alkoi Simonsaaren parkkipaikalta. Kun alkuun selvittelimme mahdollisuuksia käydä samana päivänä myös Moronvuorella, huomasimme, että siirtymä Moronvuoren reitin parkkipaikalle olisi ollut 22 km ja reilut puoli tuntia – tämä siitä huolimatta, että linnuntietä Läntisenkeitaan reitin ja Moronvuoren etäisyys on alle 5 km. Talvella siirtymä on tehtävissä suon yli, mutta sulan maan aikaan paitsi uharohkeaa, myös ei-suositeltua lintujen pesinnän vuoksi. Hylkäsimme siis ajatuksen Moronvuorella käymisestä ja päätimme tehdä vain Läntisen keitaan lenkin poikkeuksellisen hitaan kaavan mukaan.
Reitti oli enimmäkseen pitkostettu ja missään vaiheessa ei tarvinnut varoa kenkien kastumista. Kulkijoita oli verrattain vähän, vaikka oli lämmin ja aurinkoinen sunnuntai. Osa pitkoksista oli hivenen heikossa kunnossa, mutta niiden korjausurakka oli selkeästi käynnissä. Myötäpäivään kiertäessä alkumatka oli välillä lehtipuiden ja välillä mäntyjen hallitsemaa metsää, mutta rahkasammalmatto ja suopursumeri paljastivat ympäristön suoksi. Viikkoa aiemmin Nuuksiossa lehtipuut olivat olleet vasta alkavilla hiirenkorvilla, mutta nyt maisema oli jo sangen kesäinen ja puut olivat täydessä lehdessä. Suopursun huumaavaa tuoksua ei vielä ollut havaittavissa ja suurin osa suokasveista vasta suunnitteli kukintaa. Ainoastaan joka puolella kasvava suokukka ja yksinäinen lakka olivat jo kukassa. Lintuja ei pahemmin näkynyt tai kuulunut ja eläinkunta rajoittui pariin pitkoksilla vilistävään sisiliskoon.
Vähän ennen puoltaväliä metsä alkoi harveta ja lopulta maisema vaihtui Valkmusan avosuoksi, jonka takana siinsivät Kananiemensuo ja Moronvuori. Tässä vaiheessa havaitsimme reitin ensimmäisen linnun liitelemässä horisontissa. Tarkempi kiikarointi paljasti linnun tuikitavalliseksi lokiksi ja hetkellinen innostus hävisi. Suo meni maisemallisesti samaan kastiin muiden näkemämme etelä-Suomen soiden kuten Siikanevan ja Kurjenrahkan kanssa ja sitä pysähtyi mielellään katselemaan hetkeksi hiljaisuudesta nauttien.
Vähän reitin puolivälin jälkeen tulimme lintutornille, jonka juurella oli iloksemme kaksi pöytää. Eväitä ei tarvitsisi syödä tuttuun tyyliin maassa istuen. Pitkän evästauon jälkeen kiipesimme lintutorniin, mutta suoelämä näytti ensisilmäyksellä sangen hiljaiselta. Vasta hetken kiikaroinnin jälkeen näimme kaksi lintua. Toista yritimme tunnistaa hyvän aikaa kehnolla menestyksellä ja se ehtikin muuttua matkan varrella metsäkanalinnusta, hanhen kautta kahlaajaksi. Lopulta oli pakko myöntää tappio ja luopua tarkasta lajimäärityksestä. Kotona pitäisi selvästi alkaa kertailla opiskeluaikojen lintutuntemuskurssin oppeja. Toinen lintu sentään tunnistettiin kuoviksi, joka peseytyi parhaillaan suolammikossa. Vaikka lintuhavainnot jäivätkin vähäisiksi, tornista avautuivat hienot näkymät alas avosuolle. Tornin tarkoituskin selkeästi vaihteli sen mukaan mitä kieltä satuit puhumaan – kansallispuiston opastaulu kutsui sitä suomalaisittain luontotorniksi kun taas ruotsia puhuville kyseessä oli lintutorni (fågeltorn) ja englantia puhuville pelkkä torni (tower).
Taukopaikan jälkeen reitti palasi pikkuhiljaa metsään ennen paluuta parkkipaikalle. Päivä oli ollut kuuma ja auringossa seissyt auto muistutti saunaa. Jos olisimme halunneet käydä Moronvuorella, tässä vaiheessa olisi ollut edessä puolen tunnin siirtymä parkkipaikalta toiselle. Meidän matkamme jatkui takaisin Helsinkiin.
Lopputunnelmat
Valkmusa oli näkemisen arvoinen, mutta yli tunnin matkan vuoksi sinne tuskin tulee palattua uudelleen. Muita kulkijoita oli muutamia, mutta pääsääntöisesti reitti oli rauhallinen ja hiljainen upeasta säästä huolimatta. Lähellä asuville ja suomaisemista pitävälle Valkmusaa voi ehdottomasti suositella ja lyhytkin retki riitti mukavasti laskemaan arkistressitasoja. Koska reitti on lyhyt ja helppo, se ei vaadi suurta kuntoa ja soveltuu siten myös huonommin kulkeville, kunhan kapeilla pitkospuilla kävely vain onnistuu. Kääntöpuolena voidaan pitää hankalaa saavutettavuutta (ei julkisia kulkuyhteyksiä) ja pitkää siirtymää kahden reitin välillä. Moronvuori jäi siis tällä kertaa kokematta.
Vastaa