Todellinen tutkimusmatka ei ole uusien maisemien etsimistä, vaan uusin silmin katsomista.

– Marcel Proust

Valmistelut

Pääkaupunkiseudun kupeessa sijaitseva Nuuksion kansallispuisto on aina ollut Sipoonkorven lisäksi toinen lähikansallispuistoistani. Telttailin siellä jo lapsena isäni kanssa ja vuosien mittaan Nuuksiota lähialueineen on helpon saavutettavuuden vuoksi tullut koluttua päiväretkien, telttaretkien ja suunnistuksen muodossa todennäköisesti enemmän kuin kaikkia muita kansallispuistoja yhteensä. Myös vajaan 20 km mittaiset harjoitusvaellukseni ennen ensimmäistä varsinaista vaellustani tein Nuuksiossa. Siinä missä muissa kansallispuistoissa ollaan usein seikkailumielellä, Nuuksiossa on kotoisa olo ja paikka on täynnä vuosien mittaan kertyneitä muistoja.

Kun pari vuotta sitten innostuimme 40-50 km mittaisista viikonloppuvaelluksista Etelä-Suomessa, Nuuksio ei ollut listalla lainkaan. Pitkälti tämä johtui siitä, että Nuuksio oli jo ennestään tuttu kohde, jonne mentiin lyhyemmälle reissulle, kun pidemmälle ei ollut aikaa. Nuuksio päätyi kohdelistalle vasta, kun suunnittelimme juttuja tätä blogia varten ja halusimme kirjoittaa vaelluskertomuksen myös Nuuksiosta, joka on kuitenkin se kaikkein tutuin kansallispuisto. Vaelluskertomusta varten vain pitäisi ensin tehdä se vaellus. Tämän vuoksi suunnittelimme n. 45 km mittaisen reitin Veikkolasta Salmen kautta Pirttimäkeen. Reittiä valitessa yhdistettiin molempien vuosien mittaan kertynyt paikallistuntemus, jolla matkalle pyrittiin valitsemaan mahdollisimman paljon alueen parhaita paloja. Reitti suunniteltiin kulkemaan polkuja pitkin, mutta se vaatii silti karttaa, kompassia ja suunnistustaitoa, sillä iso osa poluista ei ole lainkaan maastoon merkattu. Ja kuten pidemmälle lukiessa käy ilmi, puhtaasti poluilla pysyminen sujui meille tuttuun tyyliin vaihtelevalla menestyksellä.

Sanottakoon tässä vaiheessa vielä, että koska tarkempi kattotermi on itseltäni hukassa, luen Nuuksioon myös mm. Pirttimäen, Salmen, Vaakkoin ja Luukin ulkoilualueet, vaikka ne eivät periaatteessa sama asia olekaan. Kaikki kuitenkin kuuluvat samaan pakettiin ja sijaitsevat vierekkäin.

1. päivä: Veikkola-Iso-Holma (9 km)

Vaellus alkoi toukokuun toisena perjantaina töiden jälkeen Veikkolasta, jonne pääsi Kampista bussilla 280. Säätiedotus lupasi aurinkoista, mutta vuodenaikaan nähden viileää säätä. Olin lähtiessäni hiukan huolissani öiden kylmyydestä, mutta totesin lopulta, että lähikansallispuisto on hyvä paikka testata varusteidensa rajoja. Keskeyttäminen olisi tarvittaessa helppoa. Mukana oli Big Agnesin makuualusta R-arvolla 4 ja Rab Mythic makuupussi comfort-lämpötilalla -5. Ainakin teoriassa molempien pitäisi siis olla riittäviä. Lisäksi lämpöä oli tuomassa Rabin untuvatakki ja hame sekä fleece-kerrasto. Päätin myös viimein kokeilla, miltä vaeltaminen tuntuu polkujuoksulenkkareilla vaelluskenkien sijaan. Vaikka pidänkin vaelluskengillä kävelystä, olin jo pitkään ollut niihin lievästi tyytymätön hitaan kuivumisen ja parin luovuutta ja huumorintajua koetelleen kenkärikon vuoksi.

Ensimmäinen kilometri piti taittaa ajotien laitaa ennen kuin pääsimme Nuuksion lounaisrajalla sijaitsevan Kaarniaispolun parkkipaikalle ja sitä kautta metsän siimekseen. Kevät oli tänä vuonna myöhässä. Yleensä valkovuokot ovat äitienpäiväviikonloppuna jo nähneet parhaat päivänsä, mutta nyt ne olivat täydessä kukassa. Puissa oli vasta alkavia hiirenkorvia. Halusimme välttää kartassa näkyvän metsäautotiepätkän, joten kiersimme 2,7 km mittaista Kaarniaispolkua hetken aikaa vastapäivään ennen kuin poikkesimme merkkaamatonta polkua pitkin ylemmäs Nuuksioon vievälle merkatulle reitille. Polku Kaislammen ohi oli pääsääntöisesti kapeaa metsäpolkua, jota oli miellyttävä kulkea. Emme olleet kumpikaan koskaan olleet Nuuksion tällä alueella, joten maisemat olivat molemmille uusia. Kaislammen kohdalla paistoi niin kaunis ilta-aurinko, että pysähdyimme hetkeksi ihailemaan järvimaisemaa.

Pian Kaislammen jälkeen polku vei Soidinsuon ohi. Varsinaiselta polulta ei näkynyt suota, mutta alas vei merkattu polku, joka oli vain pieni pisto reitiltä. Poikkeama Soidinsuolle vaati jonkin verran kiipeämistä, mutta oli kuitenkin vaivan arvoinen. Myös tässä kohtaa piti pysähtyä hetkeksi katselemaan maisemia ilta-auringossa loistavalle avosuolle. Vähän piti tuijotella kelloa, sillä emme halunneet vaeltaa pimeässä, mutta onneksi pimeä lankeaisi toukokuun alussa vasta reilusti yhdeksän jälkeen.

Pari kilometriä Soidinsuon jälkeen päädyimme jo entuudestaan tutulle polulle Siikaniemeltä Holma-Saarijärvelle. Aurinko alkoi jo laskea puiden taakse, mutta valoa riitti edelleen. Holma-Saarijärvi on paikkana itselleni erittäin tuttu ja siellä on tullut telttailtua lukuisia kertoja. Silti järvi näyttää joka kerta yhtä kauniilta. Ikäväksemme huomasimme, että saarelle oli metsäpalovaarasta huolimatta tehty tuli. Lisäksi saarella olevasta porukasta kantautui runsaasti ääniä järven toiselle puolelle ja luonnon rauhasta ei ollut tietoakaan. Jos suunnitelma ei olisi ollut alunperinkin yöpyä vasta Iso-Holmassa, viimeistään tässä vaiheessa olisimme päättäneet olla tällä kertaa jäämättä Holma-Saarijärvelle yöksi.

Poikkesimme hetkeksi pois merkatuilta poluilta ja suuntasimme Iso-Holmaan suorinta reittiä. Merkattu reitti olisi nimittäin kiertänyt melkoisesti, vaikka kaunis polku sekin olisi ollut. Merkkaamaton, mutta kuitenkin sangen selkeä polku kulki Ympyrkäisenlammen viertä Pitkän Saarijärven eteläosaan, josta piti löytää avokalliolta alkava polku Iso-Holmaan. Tässä vaiheessa mentiin osin kartan ja osin muistin varassa, sillä polun alkua oli kalliolla haastava nähdä. Se löytyi lopulta kohtalaisen pienellä vaivalla ja pian olimme Iso-Holmassa.

Siinä missä Holma-Saarijärvellä oli kantautunut runsaasti melua, Iso-Holma oli hiirenhiljainen. Hetken aikaa luulimme jo olevamme siellä lähes yksin, mutta lähemmäs telttailualueen kärkeä mentäessä näimme tusinan verran muitakin telttoja. Myös Iso-Holmaan oli joku tehnyt tulen. Etsimme teltalle tasaisen paikan ja aloitimme lisäämällä vaatekerroksia. Aurinko oli jo laskenut horisontin taakse, joten kylmä tulisi nopeasti nyt, kun emme olleet enää liikkeessä. Saimme teltan pystyyn ja ruoan laitettua vielä valoisassa ilman, että piti kaivaa otsalamppua, mutta iltatoimet tapahtuivat jo lampun valossa. Oli selvää, että yöstä tulisi viileä, joten yritin hypellä itseäni lämpimäksi ennen nukkumaan menoa. Taivas oli kirkas, mutta sen verran valoisa, että tähtiä näkyi vain rajallisesti. Metsä sen sijaan oli sen verran pimeä, että pienen iltakävelyn jälkeen oli vaikeaa löytää telttaa. Tässä vaiheessa kävi onneksi ilmi, että teltassa oli heijastimet, jotka auttoivat sen löytämistä.

2. päivä: Iso-Holma-Salmi-Urja (25 km)

Yö oli viileä, kuten olimme odottaneetkin. Yleensä olen joutunut riisumaan hiestä märkänä untuvatakin päältäni jossain vaiheessa yötä. Tällä kertaa menin kerrankin nukkumaan ilman takkia hikoilua välttääkseni, mutta jouduin lisäämään sen parin tunnin päästä päälleni pienen vilun estäessä nukahtamisen. Aamulla suoritettu pikainen googletus paljasti, että läheiset sääasemat olivat mitanneet alimmillaan 2-4 asteen lämpötiloja. Tämä huoletti hiukan, sillä makuupussini comfort-lämpötilan pitäisi olla -5 astetta, eikä yöllä käyty lähelläkään sitä. Kylmyyttä tosin todennäköisesti edesauttoi se, että teltta oli kylmällä ja soisella alustalla rannan tasossa ja satun olemaan kylkinukkuja.

Vielä aamulla oli sen verran viileää, että minun piti kerätä rohkeuttani pitkän aikaa ennen kuin uskaltauduin pois viimein lämmenneestä makuupussista. Aamupalalle päästiin vasta kymmenen maissa. Viileydestä huolimatta sää oli upea ja aurinko paistoi Iso-Holman yllä. Järvessä ui neljä laulujoutsenta, jotka järjestivät sen tasoisen konsertin, että viimeistään se herätti kaikki nukkuneet telttailijat. Nimestä huolimatta laulujoutsenten aamukonsertti ei ollut erityisen korvia hivelevää kuultavaa.

Pääsimme liikkeelle yhdentoista aikoihin. Suunnitelma oli taivaltaa Salmen ympäri Nuuksion toiselle puolelle ja taittaa 25 km päivämatka. Ensimmäinen kohde oli vain reilun kilometrin päässä oleva Vähähaukkalammen luola. Tämä oli molemmille entuudestaan tuttu kohde, mutta sellainen, jolle palaa mielellään uudelleen. Jopa luolaa isomman vaikutuksen minuun ovat tehneet jylhät kallioseinät ja vanha metsä. Olin aiemmin mennyt luolalle alakautta, mutta tällä kertaa tulimme sinne yläkautta. Parissa kohdassa piti turvautua nelivetoon, mutta pääsääntöisesti alas selvittiin ilman kiipeilytaitoja.

Vähähaukkalammen luola on Nuuksion mittapuulla iso. Se on neljä metriä korkea ja seitsemän metriä pitkä. Luolan suulla komeilee kivenlohkare, joka näyttää siltä, että voi pudota niskaan milloin hyvänsä. Kumpikaan meistä ei ole aiemmin runsaan jään vuoksi päässyt luolaan sisälle. Samoin kävi nytkin ja luolassa oli metrin korkuinen jääpeite. Tyydyimme siis katselemaan sitä luolan suulta käsin.

Vähaukkalammen jälkeen jatkoimme merkattua polkua Kattilaan. Kattilan polku oli vähemmän maisemallinen leveä hiekkatie, mutta Kattilasta alkava Salmeen vievä polku oli taas kaunis metsäpolku. Emme pysähtyneet lainkaan Takalan laavulla vaan jatkoimme matkaa ylöspäin. Tiesimme, että Reitti 2000 olisi jälleen leveä baana, joten päätimme poiketa merkatulta reitiltä Iso-Parikkaan länsirannalle, joka oli suunnistusreissulta molemmille tuttu. Sen löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi, sillä emme millään tahtoneet löytää karttaan merkattua kinttupolkua. Lopulta nälkä alkoi jo painaa, joten päädyimme kulkemaan parisataa metriä merkatulta reitiltä Iso-Parikkaan merkkaamattomalle polulle kompassisuunnalla ryteikön läpi. Se siitä poluilla pysymisestä.

Alkumatka Iso-Parikkaan rantaa oli huumorintajua koettelevaa tiheikköä, mutta pian polku muuttui kauniiksi, kapeaksi metsäpoluksi, joka kulki järvenrantaa pitkin. Päätimme syödä lounaan karttaan merkatun näköalapaikan kohdalla. Siellä huomasimme ikäväksemme, että järven takaa puhalsi kova tuuli. Koska nälkä oli jo melkoinen, pitäydyimme suunnitelmassa ja pystytimme MSR PocketRocketin itsemme ja rinkkojen väliin suojaan. Yleensä teemme vaellusruokamme itse, mutta nyt siihen oli ollut rajallisesti aikaa ja energiaa, joten ruokana oli kaupan valmisbolognesea, johon vain lisättiin kuivattu jauheliha ja vesi. Veden määrä arvioitiin lahjakkaasti pieleen ja bolognesesta tuli keittoa. Maku oli kuitenkin yllättävän hyvä, vaikkei se omatekoista bolognesea voitakaan. Valmisbolognese olisi vaatinut myös omaa bolognesea pidemmän haudutuksen, joten se oli syömistä aloitellessa vielä aika rapsakkaa pehmentyen kuitenkin ruokailun mittaan. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja järvimaisema oli satumaisen kaunis, mutta tuuli teki ilmasta sen verran kylmän, että heti lounaan jälkeen oli pakko jatkaa matkaa.

Iso-Parikkaan jälkeen siirryimme taas merkatuille reiteille. Ajotiekävelyä välttääksemme, valitsimme Salmijärven rantaan vievän polun. Vaikka tähänkin sisältyi jonkin verran tietä, oli se kuitenkin huomattavasti Poikkipuoliaisen rantaa kulkevaa suunnistusreissulta tuttua reittiä maisemallisempi. Lähempänä Salmea päätimme vielä hetken mielijohteesta poiketa kutsuvan näköiseen lehtoon vievälle lasten luontopolulle, josta matkaa tuli vain parisataa metriä lisää.

Olimme Salmessa kolmen maissa iltapäivällä. Ostimme leivokset ja istuimme kahvilassa tunnin verran karttaa tarkkailemassa ja aikaa tappamassa. Emme halunneet olla Urjassa liian aikaisin iltapalelun välttämiseksi. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut kulkea Salmijärven toista rantaa ajoteitä pitkin Nuuksion toiselle puolelle. Päätimme kuitenkin kahvilan antimia nauttiessamme vaihtaa suunnitelmaa ja jatkaa alas samaa rantaa kuin tulimmekin, sillä ajotiet olisivat sillä puolella pienempiä ja sieltä oli kartan perusteella helpompi löytää reitti, jolla emme päätyisi ihmisten yksityisille pihateille. Salmijärven rantaan oli myös merkattu Kutumäen näköalapaikka, jolla päätimme käydä osittain hauskan nimen vuoksi.

Alkumatka etelään päin kulki samaa reittiä kuin tullessa, mutta pian poikkesimme jo pois merkatuilta retkeilyreiteiltä. Karttaan oli merkattu, että Kutumäelle veisi merkkaamaton polku, mutta selkeää polkua oli vaikea löytää. Löytämämme polku oli epäilyttävän pieni, mutta kulki ylöspäin, joten valitsimme sen paremman puutteessa. Tässä vaiheessa ’reitti kulkee polkuja pitkin’ -ajatus hukattiin taas toden teolla ja huomasimme olevamme karttaan merkkaamattomien kinttupolkujen viidakossa. Polut saattoivat alkaa keskeltä ei mitään ja päättyä ei minnekään. Onneksi metsä oli sangen kaunista ja helppoa kulkea jopa ilman polkuja. Osin tuurilla löysimme lopulta luvatun näköalapaikan ylhäältä kalliolta. Vaikka edessä kasvavat puut haittasivat maisemien ikuistamista valokuvaan, luonnossa maisemat olivat sen verran hienot, että päädyimme pitämään kallioilla lyhyen tauon.

Hetken harkinnan jälkeen päätimme tulla alas Kutumäen toista laitaa, joka vei alas leirintäalueella jälleen kerran poluista välittämättä. Vaikkemme jaksaneetkaan kaivaa kompassia esiin, löysimme alas juuri sinne minne halusimmekin. Tässä kohtaa reittiin tuli ikävä mutta väistämätön ajotiepätkä ja seuraavat pari kilometriä kuljimme pienen autotien laitaa etelään ennen kuin pääsimme taas metsän puolelle. Polku Suolikkaalle oli täysin merkkaamaton ja alkuun ei-kovin-maisemallinen vanhan umpeenkasvaneen metsäautotien pätkä joka muuttui lopulta kauniiksi metsäpoluksi. Nuuksion maastoon merkkaamattomilla poluilla seikkaillessa on varottava karttaan merkkaamattomia polkuja, joita on paikoitellen jopa enemmän kuin merkattuja. Niin oli nytkin ja välillä pidimmekin kompassin kanssa silmällä, että polku meni oikeaan suuntaan. Matkaa oli takana jo lähemmäs parikymmentä kilometriä, mutta askel kulki vielä niin hyvin, että kulkiessa pystyi keskittymään hiljaisen ja vehreän metsämaiseman ihailuun.

Suolikas ja sen rantaa kulkeva polku löytyivät ilman ylimääräisiä kommelluksia. Saimme kulkea täysin omassa rauhassa ja Salmen ajotieltä poikkeamisen jälkeen emme nähneet ketään moneen kilometriin. Polku kiipesi ylös kallioilla ja välillä sai käyttää mielikuvitusta, että sen edes tunnisti poluksi. Kun lopulta saavuimme Suolikkaan eteläosiin Valkealammelle kello alkoi olla jo kahdeksan ja lammen valaisi matalalta paistava ilta-aurinko. Pidimme Valkealammen rannalla taas lyhyen välipalatauon. Tuuli oli jo tyyntynyt ja auringon valossa tuli melkein lämmin.

Huomasimme karttaa tutkiessamme, että Valkealammen jälkeen oli merkattu luola, jota juuri hylkäämässäni vanhassa kartassa ei ollut. Päätimme poiketa katsomaan sitä, mikäli se olisi helppo löytää. Luola näkyi lopulta polulle asti, kun sitä tajusi etsiä. Valkealammen lippaluola ei ollut yhtä komea kuin Vähä-Haukkalammen luola, mutta silti pienen poikkeaman arvoinen.

Valkealammesta melkein heti etelään oli Pöksynhaaran telttapaikka. Olen kulkenut reittiä jompaankumpaan suuntaan jo lukuisia kertoja ja silti polkuviidakossa on hankaluuksia hahmottaa mikä polku vie minnekin. Niinpä päädyimme nytkin eri polulle kuin oli tarkoitus ja täysin väärälle puolelle Pöksynhaaraa. Kuivassa maastossa huti ei olisi ollut ongelma, mutta tässä tapauksessa välissämme oli suo, johon ei kahdenkymmenen kilometrin matkan jälkeen enää meinannut riittää huumorintajua. Hetken aikaa harkitsimme, pitäisikö kiertää Pöksynhaara eripuolelta polkujen ulkopuolella, mutta päädyimme lopulta ylittämään suon (melkein) kuivin sukin ja jatkamaan etelään Pöksynhaaran itälaitaa kulkevaa polkua. Reippaampi olisi voinut poikeata länsirannalla olevalle luolalle. Pitkän matkan vuoksi päätimme kuitenkin jättää sen väliin. Olimme molemmat nähneet luolan jo aiemmin.

Jatkoimme Pöksynhaarasta edelleen etelään Orajärven itärannalle. Siellä pidimme jälleen yhden tauon. Aurinko oli pian laskemassa puiden taakse ja oli niin kirkas, että melkein piti kaivaa aurinkolasit. Kaunis ja rauhallinen Orajärvi on entuudestaan erittäin tuttu ja itselleni yleinen retkikohde, johon en ole vielä onnistunut kyllästymään. Nytkin siellä olisi viihtynyt pidempään, mikäli aurinko ei olisi ollut jo laskemassa. Myöskin vehreästä metsästä Orajärven ja Urjan välissä olen aina pitänyt – osin hyvien mustikka-apajien vuoksi. Tällä kertaa mustikoita ei vielä ollut tarjolla.

Saavuimme Urjaan hiukan auringon laskettua. Valoisaa riitti vielä sen verran, että teltta saatiin pystyyn, mutta ruuan laittoon piti kaivaa jo otsavalo. Lihaperunasoselaatikko oli yllätykseksemme niin mausteista, että sitä oli vaikea syödä, vaikka siinä ei ollut muita mausteita kuin Puuilon yrttisekoitusta. Kotona sitten huomasimme, että kyseisessä yrttisekoituksessa oli mustapippuria. Note to self: Muista jatkossa tarkistaa, että yrttisekoituksessa ei ole muuta kuin yrttejä niitä ostaessasi.

Urja on Iso-Holman tapaan erittäin tuttu telttapaikka ja olin ollut etukäteen hiukan huolissani melusta. Se oli kuitenkin turha huoli sillä Urjassa oli Iso-Holman tapaan hiirenhiljaista tusinasta teltasta huolimatta. Paikalla oli mm. jo nukkumaan vetäytynyt partiolaisporukka. Taas oli metsäpalovaarasta huolimatta jollakulla tulet tehtynä. Etsimme telttapaikan tällä kertaa hiukan ylempään toivoen, että siellä olisi lämpimämpi. Yöksi nimittäin luvattiin pari astetta kylmempää kuin edelliseksi. Telttapaikan etsiminen aiheutti pientä päänvaivaa ja lopulta valitsemamme paikka oli hiukan viettävä, mutta muut vaihtoehdot olisivat olleet lähempänä rantaa tai muita telttoja, joten valitsimme syrjäisemmän ja suboptimaalisemman telttapaikan.

3. päivä: Urja-Pirttimäki (11 km)

Toinen yö sujui huomattavasti edellistä paremmin, vaikka ympäröivillä sääasemilla havaittiinkiin -2 ja +2 asteen välissä olevia lämpötiloja. Ilmeisesti telttapaikan valinta sujui tällä kertaa mallikkaammin ja kauniista maisemista huolimatta teltan pystytys järven viereen on muulloin kuin kesähelteellä pääsääntöisesti huono idea. Nukuin suosiolla untuvatakki ja hame päälläni. Aamulla ilma alkoi lämmetä jo sen verran, että aamupalan tarkeni kokata ulkona ilman hytinää. Olo oli edellisen päivän jäljiltä lievästi kankea, mutta kaiken kaikkiaan 25 km päivämatka oli onnistunut yllättävän hyvin. Eniten pitkästi rinkka selässä vietetystä ajasta valitti lantiovyön alue ensimmäiset pari minuuttia olivatkin rinkan selkään heittämisen jälkeen lievästi tuskaisia.

Tällä kertaa suurin osa päivää taittui merkatuilla poluilla ja ainoastaan alussa ja lopussa mentiin maastoon merkkaamattomilla reiteillä. Aloitimme suuntaamalla Urjalta Valkialammille ennestään tuttua reittiä metsän läpi. Valkialammin jälkeen suunnistus aiheutti pientä epävarmuutta, sillä polut eivät tuntuneet täysin vastaavan karttaa. Mututuntumalla ja satunnaisella kompassin tarkastamisella onnistuimme kuitenkin lopulta suunnistamaan karttaan merkkaamattomien kinttupolkujen joukosta Pirttimäen merkatulle reitille.

Tässä vaiheessa matka jatkui monta kilometriä sorapohjaista kuntorataa pitkin. Maisemallisempi reitti pienten maastoon merkkaamattomien metsäteiden läpi olisi ollut mahdollinen, mutta meillä ei tällä kertaa riittänyt niihin energiaa. Päätöstä edesauttoi se, että olimme jälleen molemmille tutuilla alueilla. Emme suunnanneet suoraan Pirttimäkeen, sillä halusimme katsastaa kolme kohdetta – Hynkebergetin kallion, Sorlammen hiidenkirnut ja Hiidenpesän luolan. Näistä ensimmäisenä oli Hynkebergetin kallio, johon emme lukuisista vierailuista huolimatta olleet vielä kyllästyneet. Merkkaamaton reitti ylös vaati jonkin verran kiipeämistä, mutta ylhäältä avautui upeat näkymät alas aurinkoiselle Hynkänlammelle, jossa ui yksinäinen uivelo.

Hynkebergetin jälkeen olisi jälleen ollut mahdollista valita mahdollisesti maisemallisempi metsäreitti, joka vie Sorlammen hiidenkirnujen ohi. Me valitsimme jälleen helppokulkuisemman soratien, jolta oli lyhyt poikkeama Hiidenkirnujen luokse. Paikalle ei tosin ole hyvää opastetta, joten jälleen tarvitaan karttaa ja suunnistustaitoa. Itse asiassa Eemeli ei onnistunut ensimmäisellä kerralla löytämään hiidenkirnuja lainkaan ja itsekin löysin ne aikanaan vahingossa suunnistusretken yhteydessä. Tällä kertaa ne muutaman vierailun jälkeen löytyivät jo melko pienellä vaivalla. Hiidenkirnuja on useampi kappale pienessä rykelmässä. Osa on vedellä täyttynyt. Sorlammen hiidenkirnut ovat melko pieniä, mutta jälleen kohde, joka kannattaa ohi kulkiessaan käydä katsastamassa.

Seuraavaksi kuljimme pientä metsäpolkua Sorlammen luontopolulle. Sorlampi on jälleen yksi allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen tehnyt alue Nuuksiossa, tai tarkemmin sanottuna Pirttimäessä, ja koko luontopolun kulkeminen on edelleen to do -listalla. Tällä kertaa energia ei riittänyt koko luontopolkuun vaan suunnitelma oli edetä Hiidenpesän luolalle asti ja sieltä samaa reittiä takaisin. Ensin kuitenkin söimme lounaan Sorlammen rannalla. Kaupan kantarellikeitto itse kuivatuilla sienillä ja linsseillä oli positiivinen yllätys. Tässä vaiheessa myös Kevolla Kuivin reitillä edellisenä vuonna korkattu kaasu loppui ja jouduimme vaihtamaan varakaasuun. Yksi 230 g kaasu riitti siis käytössämme viikon verran. Ilma oli melkein lämmin ja ainoastaan loppua kohti alkoi tulla pieni vilu, koska lammelta tuuli kylmästi.

Hiidenpesän luola löytyy hiukan Sorlammesta etelään vanhan metsän ja jyrkkien kallioiden syleilystä. Sinne on onneksi opaste, sillä itse olisin kulkenut muuten tyynesti luolan ohi sitä huomaamatta. Suuaukko oli niin kapea, että rinkat oli pakko ottaa pois selästä ja lähes kaksimetrinen Eemeli ei aluksi aikonut mennä sisälle ollenkaan. Kun kapeasta suuaukosta selvisi, päätyi pieneen kalliohuoneeseen, jossa jopa Eemeli mahtui seisomaan. Tässä luolassa ei ollut jäätä, joten sisään pääsyn kanssa ei siinäkään mielessä ollut ongelmia. Luolaan lankesi valoa katossa olevasta raosta. Ulos kömpiminen oli yhtä haastavaa kuin sisään pääseminen, mutta sisällä käyminen oli kuitenkin kannattava kokemus. Hiiteen emme onneksi törmänneet.

Hiidenpesän jälkeen oli vuorossa enää matka Pirttimäkeen, jossa oli suunnitelma nauttia kahvilan antimia vaelluksen päätteeksi. Halusimme valita osin merkkaamattomat metsäpolut tällä kertaa puhtaasti lyhyemmän matkan vuoksi emmekä niinkään maisemien takia. Lyhin reitti olisi kulkenut Isosuon läpi ja maastokartassa suo näytti jopa siltä, että sen läpi vievä polku olisi voinut olla kuljettavissa. Suunnistuskartassa kyseinen suo on kuitenkin merkattu vaikeakulkuiseksi, joten emme erehtyneet poikkeamaan sinne. Sen sijaan valitsimme suon pohjoislaitaa kulkevan polun.

Ihan nappiin ei tämäkään polkuvalinta mennyt. Hiukan ennen merkatulle reitille päätymistä piti valita lyhyt reitti pienen suon yli tai pidempi suon kiertävä polku. Jostain syystä suon vaikeakulkuisuus on merkattu suunnistuskartoissa eri väreillä kuin maastokartassa. Koska olimme lähiaikoina tottuneet enemmän suunnistuskarttoihin, päädyimme tulkitsemaan suon helppokulkuiseksi ja valitsemaan lyhyemmän polun. Vasta kotona tajusimme, että karttamerkki saattoi sittenkin tarkoittaa vaikeakulkuista suota, kun älysimme tutkailla karttaa tarkemmin.

Pian kaduimme valintaamme katkerasti, sillä suo oli kaikkea muuta kuin helppokulkuinen. Kun alkoi tuntua, että suosta vihdoin selvittäisiin vain hivenen kastuneilla sukilla, vastaan tuli sellainen ryteikkö, että melkein teki mieli itkeä. Siitä ei menty läpi ajatuksella, että ei ne kastuneet sukat mitään haittaa. Väärä askelvalinta olisi nimittäin johtanut pahimmillaan kainaloihin yltävään suouintiin. Ryteikön takana onneksi häämötti viimein merkattu Pirttimäkeen vievä polku, vaikka hetken aikaa olikin meinannut iskeä uskon puute. Koska allekirjoittanutta (kah)vitutti tässä vaiheessa melkoisesti, emme hetken harkinnasta huolimatta kääntyneet ympäri vaan suuntasimme ryteikön yli lahkeet ylös käärittynä, puunjuuria ja kiinteämpiä mättäitä hyödyntäen Pirttimäen kahvilan antimet houkuttimina. En edes harkinnut Crocksien vaihtamista jalkaan, sillä ne olisivat todennäköisesti pudonneet suohon. Lopputuloksena oli litimärät kengät ja iso kasa risuja hiuksissa, mutta suossa ei lopulta tarvinnut käydä kuin polvia myöten. Reissu päättyi lopulta Pirttimäkeen hiukan ennen neljää iltapäivällä ja matka jatkui kahvilan kautta kotia kohti.

Lopputunnelmat

Vaikka Nuuksio onkin se tutuin kansallispuisto, en ollut koskaan aiemmin ollut siellä vaellusmentaliteetilla ja matkat olivat aina olleet alle 20 km. Pidemmät viikonloppureissut olivat aina suuntautuneet uusille ja kaukaisemmille seuduille. Ilman tätä blogia olisi saattanut kestää kauemmin tajuta, että Nuuksio voisi olla hyvä kohde yli 40 km vaellukselle ja myös tutuilta alueilta voi löytää uusia elämyksiä. Nuuksiolla on ruuhkaisen kansallispuiston maine, mutta sieltäkin löytyy rauhallisia kolkkia, kun niitä osaa etsiä. Nytkin kuljimme pitkiä pätkiä upeissa metsä-, järvi- ja kalliomaisemissa näkemättä ketään ja sekä Iso-Holman että Urjan telttapaikat olivat hiljaisia ja rauhallisia tusinasta teltasta huolimatta. Myönnetään tosin, että yleisimmillä telttapaikoilla luonnon rauha on usein pelkkä haave ja nytkin laittomat nuotiot löytyi lähes joka tulipaikalla.

Kun reissun jälkeen kertasimme lopputunnelmia, oli herättävää huomata, että molemmat luokittelimme tämän kotoisissa maisemissa tapahtuneen vaelluksen maisemallisesti parhaaksi viikonloppuvaellukseksemme. Vaikka Nuuksiossa ei olekaan päiväretkiä pidempiä merkattuja vaellusreittejä, sieltä löytyy suunnistustaitoiselle yllättävän suuri määrä polkuja aivan Suomen pääkaupungin kupeesta ilman, että missään vaiheessa pitää taivaltaa hakkuuaukeiden läpi tai pitkiä matkoja ajoteiden varsia. Paikallistuntemuksen merkitys korostui ja ilman runsasta aiempaa kokemusta emme olisi osanneet valita yhtä hienoa reittiä. Reissulla tarkastelimme molemmille tuttuja kohteita uusin silmin, sekä löysimme myös uusia maisemia. Huomaisin, että olen jämähtänyt Nuuksiossa samoille tutuille alueille ja telttapaikoille ja alueella riittää uutta tutkittavaa pitkäksi aikaa. Reittimme ei yltänyt Vaakkoin ja Luukin ulkoilualueille, mutta myös ne kuuluvat samaan kokonaisuuteen ja Nuuksion alueelta keksisi varmasti vielä monta vaellusreittiä ilman suuria määriä Etelä-Suomen reiteille ominaisia hakkuuaukeita ja ajotiepätkiä.

Vaelluksen kartta