Valmistelut

Heinäkuussa 2023 päätimme ensimmäistä kertaa lähteä vaeltamaan Suomen ulkopuolelle jylhempien maisemien perässä. Aluksi haaveilimme Ruotsista ja Kebnekaisesta, mutta sitten meille suositeltiin paristakin eri lähteestä Norjaa vaelluskohteeksi. Perusteellisten selvittelyjen jälkeen kohde vaihtui siis keski-Norjaan Jotunheimenin kansallispuistoon. Puiston nimi tulee norjalaisesta mytologiasta ja tarkoittaa vapaasti käännettynä jättiläisten kotia. Jotunheimenissa sijaitsevat Skandien korkeimmat vuoret ja siellä on lukuisia yli 2000 m korkeuteen kurottavia huippuja.

Suunnittelimme 60 km vaellusreitin Gjendebusta Memurubuhun. Lisäksi meitä kiinnostivat Norjan kaksi korkeinta huippua, Galdhøpiggen ja Glittertinden sekä Besseggenin kallioharjanne. Selvittelyjemme perusteella sää Jotunheimenissa saattaisi olla vähintäänkin yhtä arvaamaton kuin Suomen Lapissa ja yhden päivän aikana voi kohdata kaikki neljä vuodenaikaa. Myös maasto tulisi olemaan vaativampaa kuin mihin olimme Suomessa tottuneet ja etenemistahti hitaampaa. Edellisten vuosien säätilastot kertoivat, että lämpötila voisi mennä pakkasen puolelle ja sadevarusteet päästäisiin testaamaan kunnolla. Näiden syiden vuoksi varasimme vaellukseen kahdeksan kokonaista päivää, jotta meillä olisi runsaasti pelivaraa sään ja omien voimavarojen suhteen. 

Teimme molemmat reissua varten uusia hankintoja. Olin jo pitkään haaveillut 3-vuodenajan makuupussista kesä- ja talvimakuupussieni lisäksi rinkkaa keventämään. Päädyin ostamaan hyvässä tarjouksessa olleen Rabin Mythic 600 makuupussin, jonka comfort-lämpötila on -5 astetta, mutta paino alle kilon ja untuvan fill power 900. Eemeli puolestaan osti jo vuodenpäivät suunnittelemansa kevyemmän teltan, Hilleberg Anarisin. Ostimme myös Salomon XA filtteripullon juomista varten, ettei meidän tarvitsi kantaa mukanamme yhtä paljon vettä kuin mitä puhdistustablettien kanssa kulkiessa täytyy. Myös Rabin untuvatakkini ja hameeni sekä kuorihousuni joutuisivat reissulla ensimmäiseen varsinaiseen kokeeseensa. Rinkka painoi lähtiessä vajaat 12 kg ja Eemelin rinkka jo vakiintuneen tavan mukaan 2 kg enemmän.

Reissun toteutuminen ei ollut omalta osaltani itsestäänselvyys. Alkukesästä kipeytin nilkkani suunnistusreissulla niin pahasti, että se uhkasi kesälomasuunnitelmia. Pari viikkoa ennen reissua puolestaan sairastuin mystiseen selkäkipuiseen kuumetautiin. Onneksi kuumetauti ehti laantua ja selkä ja nilkkakin parantua lähes entiselleen. Tosin kipuilevan nilkan vuoksi suunnitelmani vaihtaa vaelluskengät polkujuoksulenkkareihin siirtyi seuraavaan kesään. Lisäksi hyvin alkuun päässyt tavoitteeni kohottaa kuntoa ennen reissua otti isosti takapakkia.

Jotunheimenin Gjendesheimiin kulki bussi Oslosta. Päätimme menomatkalla mennä Osloon laivalla ja bussilla, ettei meidän tarvitsisi pohtia, mistä voimme Norjan puolella ostaa kaasua. Takaisin tulisimme lentäen. Näin jälkikäteen ajateltuna, lentäminen molempiin suuntiin olisi ollut järkevää, sillä Gjendesheimista olisi saanut kaasua ostettua. Laivalla ja bussilla matkaaminen tarkoitti heräämistä kukonlaulun aikaan, sillä meidän piti ehtiä ennen yhdeksää Turusta lähtevään Tukholman laivaan. Tukholmasta jatkoimme Osloon bussilla yön yli. Kun aloitimme vaelluksen, molemmilla oli takanamme kaksi huonosti nukuttua yötä.

1.    päivä: Gjendebu – Hellertjønne (7 km)

Saavuimme Gjendesheimiin iltapäivällä. Päivä oli sateinen ja koko päivän oli tullut lyhyitä sateettomia taukoja lukuun ottamatta vettä. Matka alkoi lauttakyydillä Gjende-järven yli Gjendebuhun. Ihastuimme heti järven turkoosiin väriin, joka kuulemma johtuu jäätiköiltä valuvista sulamisvesistä. Lisäksi ihailimme jylhiä vuoria ja niiden seinämiä pitkin valuvia lukuisia vesiputouksia. Olimme ostaneet lauttaliput etukäteen, että saisimme varmasti paikat, mutta lautassa olisi ollut runsaasti tilaa, vaikka liput olisikin ostettu vasta paikan päällä. Aurinkoisena päivänä tilanne olisi voinut olla toinen.

Olimme Gjendebussa neljän jälkeen iltapäivällä. Päätimme lyhentää seuraavan päivän matkaa vaeltamalla muutaman kilometrin verran. Tavoite oli ehtiä Hellertjønne-järven rantaan, mutta pidimme myös option leiriytyä aiemmin. Pidemmälle puolestaan emme halunneet mennä, sillä järven jälkeen polku kipuaisi sen verran korkealle, että yölämpötila voisi mennä pakkasen puolelle ja maasto muuttua rakkaiseksi. Siinä missä Hellertjønne oli 1276 m korkeudessa, pian sen jälkeen polku nousisi 1600 m korkeuteen. Emme viipyneet Gjendebussa juuri ollenkaan vaan aloitimme vaelluksen saman tien. Gjendesheimissa oli ollut puhelinkenttä, mutta Gjendebussa ei enää ollut signaalia. Olin ilmoittanut kotiväelle jo Gjendesheimissa, että seuraava viesti tulisi vasta Spiterstulenista.

Gjendebun jälkeen vastaan tuli aita. Syy selvisi, kun polulla tuli vastaan lauma lehmiä, jotka tuijottivat meitä uteliaina. Heti alkumatkasta oli myös upea koski, jota piti pysähtyä valokuvaamaan. Koskelle ei ollut annettu karttaan lainkaan nimeä – todennäköisesti siksi, että alueella on niin runsaasti koskia ja putouksia, ettei niitä kaikkia ole vaivauduttu nimeämään. Ensimmäisen päivän aikana oli vasta verrattain vähän nousua ja kuivana päivänä polku olisi ollut todennäköisesti melko helppo. Viereisiltä huipuilta valui alas putouksia, joita alkuun ihailimme, mutta pian huomasimme niiden kääntöpuolen. Vesi nimittäin valuu painovoiman lakien mukaan alaspäin ja valitsee sopivan paikan virrata – tässä tapauksessa kelpasi mm. meidän käyttämämme polku-ura, joka muistutti paikoitellen enemmän puroa kuin polkua. Lisäksi putous ylärinteillä tarkoitti aina kahlaamista alarinteillä – mitä upeampi putous, sitä hankalampi kahlaus. Yritykseni pitää kengät ja sukat kuivina oli tuhoon tuomittu, ja ne kastuivat läpi ensimmäisen parin kilometrin aikana. Tämä sai vaellusfiiliksenkin hiukan vettymään, sillä todennäköisesti vaeltaisin koko loppureissun sukat märkinä.

Puuraja tuli äkkiä vastaan ja jo parin kilometrin jälkeen näimme vain satunnaisia vaivaiskoivuja. Hivenen ennen leiripaikkaamme oli Hellerfossenin putous, joka kuului kauas ja oli niin massiivinen, että oli jopa nimetty karttaan. Tässä vaiheessa tuli myös reissun ensimmäinen tiukka nousu putouksen reunaa ylös. Nousu oli jyrkkä, mutta verrattain lyhyt ja sai minusta mehut pois sen verran pahasti, että aloin hivenen epäillä suunnitelmiani kiivetä Galdhøpiggenille.

Leiriydyimme järven rantaan ja saimme teltan juuri ja juuri pystyyn ennen sadetta. Olin skeptinen siitä, miten vaellussauvojen varaan pystytetty kevyt teltta pysyy vuoristotuulessa ja sateessa kasassa, mutta Eemeli vakuutteli, että kyllä se kestää.

2.   päivä: Hellertjønne – Spiterstulen (18 km)

”Oh, you mean the rocky one?”

Yö alkoi lievästi viluisena, sillä menin nukkumaan jo valmiiksi kylmissäni, mutta keskellä yötä heräsin hikisenä riisumaan untuvatakin, hameen ja villasukat päältäni. Aamu valkeni edelleen sateisena, mikä ei ollut yllätys, sillä koko päiväksi oli vielä luvattu sadetta – joskin pienempinä määrinä kuin edellisenä päivänä. Kaukana olevat vuoret olivat aamulla edelleen sumuvaipan peitossa ja vilahtivat näkyviin vain paikoitellen. Jouduimme pakkaamaan teltan sateessa, joten uuden teltan suoma mahdollisuus pakata sisäteltta ennen ulkotelttaa osoittautui erittäin hyödylliseksi. Teltta oli epäilyistäni huolimatta pitänyt sekä tuulen että sateen.

Alun perin olimme suunnitelleet pilkkovamme yhteensä 24 km pituisen matkan Spiterstuleniin kahteen kokonaiseen vaelluspäivään. Koska olimme taivaltaneet 7 km jo edellisenä päivänä ja koska ensimmäinen vähänkään järkevä paikka telttailla tulisi vain muutamaa kilometriä ennen Spiterstulenia, otimme tavoitteeksi kulkea koko jäljellä olevat 17 km tänään. Spiterstulenissa odottavat sisätilat ja kioski houkuttelivat liikaa. Epäröimme reittiä ensin, sillä olimme huolissamme sadevesistä ja polkujen kuljettavuudesta ja pidimme vielä auki vaihtoehdon kulkea pidempi reitti Leirvassbun kautta. Tämän vuoksi kyselimme järven toisessa päässä telttailleelta vaeltajalta reitistä. Hän oli tullut suoraan Spiterstulenista ja vakuutti, että reitti on kuljettavissa, joten päädyimme pitäytymään alkuperäisessä suunnitelmassa. Vaeltajan polusta käyttämän kuvauksen ”Oh, you mean the rocky one?” olisi pitänyt varoittaa meitä siitä, mitä on luvassa, mutta todellisuus pääsi silti yllättämään.

Nousu alkoi vajaat pari kilometriä järven jälkeen. Vaikka olinkin nousuun varautunut, otti se silti alkuun lujille. Kun nousu alkoi viimein helpottaa, polku muuttui kivikkoiseksi tunturirakaksi, joka saa kaikki Suomen puolella kohtaamani rakat tuntumaan lasten leikiltä. Reitti kulki Urdadalenin solan läpi ja jossain vaiheessa sade taukosi ja paljasti meille tähän asti piilossa olleet lumihuippuiset vuoret, jotka mykistivät vaikuttavuudellaan. Vuorten välissä pilkotti välillä isoja jäätiköitä. Ne nähdäkseen piti tosin pysähtyä, sillä kävellessä oli pakko tuijotella pelkästään jalkoihin.

Jossain vaiheessa rakassa kulkeminen alkoi ärsyttää varsinkin, kun tähän lisää vesisateen, joka liukastutti kiviä. Alkoi tuntua ihmeeltä, jos selviäisimme päivästä ilman, että kumpikaan loukkaa itseään. Ymmärsin pian, että kuoritakki olisi isommasta painostaan huolimatta ollut sadeviittaa järkevämpi valinta, sillä kova tuuli sai viitan tekemään ’Marilynit’ useaan otteeseen ja näkyvyyttä peittävät viitan liepeet eivät auttaneet pystyssä pysymistä. Tähän päälle voidaan vielä lisätä lukuisat lumiset osuudet, joilla sai aina jännittää lumen kantavuutta. Kantavaltakin näyttävä lumi saattoi yhtäkkiä pettää alla ja välillä jalka humahti reittä myöten jonnekin lumen ja kivien väliin.

Polku oli luokiteltu erittäin vaativaksi, mutta pian jopa tämä alkoi tuntua vähättelyltä. Rakkakivikko jatkui koko solan ajan ja muutaman kilometrin jälkeen aloimme molemmat olla sitä korviamme myöten täynnä ja huumorintaju pahimman luokan koetuksella. Myös lounaspaikan valinta aiheutti omat haasteensa, ja aina kun aloimme puhua lounaasta, taivaalta alkoi sataa vettä. Minä aloin jo epäillä, että sateen jumalattarella oli näppinsä pelissä, mutta Eemeli uskoi edelleen sattumaan. Lopulta päädyimme nälkäisinä kokkaamaan lounaan keskellä rakkakivikkoa siten, että kaasukeitin saatiin tuulensuojaan, mutta tuulensuojaa ei riittänyt meille itsellemme. Pian olin sellaisessa syväjäässä, että hampaat kalisivat. Hartiavaivat, jotka olin luullut jo selättäneeni, tekivät ikäväkseni pienen paluun. Epäilen sen johtuvan siitä, että rinkka ei pysynyt hyvässä asennossa, kun koko ajan joutui tekemään mitä mielenkiintoisempia stuntteja pysyäkseen pystyssä.

Eihän se polku ainakaan enää pahemmaksi voisi muuttua?

Lopulta kahdeksan kilometrin jälkeen edessä oleva polku alkoi viettää pikkuhiljaa alaspäin ja loputtomalta tuntunut rakka alkoi helpottaa. Olin helpottunut. Eihän se polku ainakaan enää pahemmaksi voisi muuttua? Myös sade taukosi ja paljasti taas satumaisen kauniit vuoret jäätiköineen Visdalenin toisella puolen. Laakson pohjalla maasto alkoi muuttua rakan sijaan märäksi ja mutaiseksi ja pian kaipasin jo rakkaa takaisin. Alkuun yritin etsiä kuivan paikan, johon asettaa jalkani, mutta lopulta luovuin toivosta, sillä sukat olivat jo niin märät, että kengissä litisi. Vaellussauvat olivat edelleen kullan arvoiset pienissä puronylityksissä, vaikken niiden kanssa mielelläni muuten vaellakaan. Eemeli otti esiin mahdollisuuden kysyä Spiterstulenista huonetta telttapaikan sijaan, että pääsisimme kuiviin sisätiloihin yöksi. Suostuin heti heittämään alkuperäisen budjetin taivaan tuuliin ja majoittumaan hotelliin. 

Lopulta Spiterstulen tuli näkyviin horisontissa. Varsinaista matkaa oli vielä reilut pari kilometriä ja hetken aikaa mökkirykelmä tuntui kangastukselta, joka ei lähentynyt ollenkaan. Loppumatkasta onnistuin viimein liukastumaan siten, että jalka pulahti puroon ja polvi kolahti kiveen erittäin kivuliaasti. Hetken ’damage assesment’ -vaiheen jälkeen totesin, että polvelle ei todennäköisesti sattunut mitään isoa mustelmaa kummempaa vahinkoa ja mitään sen ihmeempää ensiapua ei tarvittu. Ajatus lämpimästä sisätilasta ja kioskista antoi kummasti voimia ja lopulta, seitsemän aikaan illalla, saavuimme väsyneinä ja märkinä Spiterstuleniin.  

Suuntasimme suoraan hotellin respaan kysymään huonetta. Huoneita oli vapaana ja ilman täyshoitoa ne maksoivat 40–50 €/yö/hlö. Koska olimme päivän edellä aikataulusta, päätimme viettää Spiterstulenissa kaksi päivää ja yöpyä kaikki kolme yötä hotellihuoneessa, että saisimme kamamme kuiviksi. Samalla kiinnitimme huomiota respan lattialla olevaan vetisten jalanjälkien rykelmään, jonka lukuisten vaeltajien märät sukat olivat muodostaneet. Emme todellakaan olleet ainoita, jotka eivät olleet selvinneet päivästä kuivin sukin.

Itse huone oli pieni ja sinne mahtui kerrossänky ja patteri, jolle saimme vaatteemme kuivumaan. Meillä ei ollut omia lakanoita, mutta makuupusseja sai käyttää nukkumiseen. Vessat ja suihku olivat käytävällä. Suihku ei ollut sieltä mukavimmasta päästä ja vesi oli haaleaa. Voitti se kuitenkin kirkkaasti vuoristopuron. Illalla menimme kokkaamaan ruoan telttailijoille suunnatulle alueelle. Siellä oli käytettävissä sähköliesi, jota päädyimme käyttämään kaasun säästämiseksi. Telttakylä oli aidattu, minkä olin aluksi luullut olevan tarkoitettu varkaiden loitolla pitämiseen. Todellisuudessa se oli kuitenkin aidattu siksi, että alueella laiduntavat lampaat pysyisivät poissa vaeltajien ruokien kimpusta.

3.    päivä: Galdhøpiggen (8 km)

Taivaalta alkoi sataa lunta, mutta se ei selvästikään haitannut kaikkia – eräs oman elämänsä pingviini nimittäin tuli meitä vastaan ilman paitaa.

Olimme varanneet Spiterstuleniin kaksi päivää – yksi lepopäiväksi ja yksi Norjan ja koko Skandinavian korkeimmalle vuorelle Galdhøpiggenille, joka yltää 2469 m korkeuteen. Sää lupasi 3. päiväksi parempaa ja sateetonta ilmaa, joten päätimme lähteä kiipeämään. Jo alkuun ajattelimme, että huippua ei olisi pakko saavuttaa, sillä alhaalta asti näimme sen olevan sumun peitossa ja tiesimme, että siellä lämpötila olisi muutaman asteen pakkasen puolella. Sääennusteen lupailema 15 m/s tuuli saisi sen tuntumaan vielä reippaasti kylmemmältä. Päätimme käydä hotellin aamupalalla, jossa hintaan kuului mahdollisuus pakata eväsleivät. Päivä sujuisi siis lämpimän ruoan sijaan eväsleivillä, patukoilla ja pähkinöillä.

Polku alkoi telttakylän takaa ja lähti nousemaan saman tien. Päivä oli pilvinen. Alas luvattiin täysin sateetonta päivää ja ylös lumisadetta. Spiterstulen sijaitsee n. 1100 m korkeudessa, joten ylös asti olisi nousua parin Saanan (prominenssi 556 m) verran – hyvin kivikkoisen Saanan. Polku oli helppokulkuinen vain ensimmäisen kilometrin verran ja sitten alkoi jo edellisenä päivänä tutuksi tullut rakkakivikko. Tässä vaiheessa olin jo oppinut, että Suomen kartoissa korkeuskäyrät ovat 5–10 m välein ja Norjan kartoissa 20 m välein, joten kartassa loivalta näyttävä nousu ei maastossa todellakaan ole sitä. Reiteni menivät hapoille nopeasti ja pidimme lyhyitä hengähdystaukoja tiheään. Jouduin jatkuvasti hyödyntämään nelivetoa. Samaa näkyivät tekevän monet muutkin ja moni kulki meidän kanssamme samaa tahtia. Toki oli niitäkin, jotka pinkoivat ohitsemme kivikossa nopeasti ja ketterästi kuin gasellit.

Jo ensimmäisen muutaman sadan metrin aikana taaksemme avautuivat aina vain upeammat maisemat Visdaleniin ja sitä ympäröiville huipuille ja jäätiköille. Kun lähenimme kahden kilometrin korkeutta, maisemaa dominoiva silmänkantamattomiin jatkuva rakkakin näytti kauniilta. Etenimme vain kilometrin verran tunnissa. Pian rakan sekaan alkoi liittyä lumilänttejä, joissa kävelemisen koin jopa rakkaa vaikeammaksi. Taivaalta alkoi sataa lunta, mutta se ei selvästikään haitannut kaikkia – eräs oman elämänsä pingviini nimittäin tuli meitä vastaan ilman paitaa. Toinen kulki ohitsemme juosten, kun itsellämme oli täysi työ saada henkeä edes kävellessä.

Tiesin, että valehuippuja oli lukuisia, joten en langennut niihin, mutta ensimmäisen huipun, Svellnosen, tullessa näkyviin huokaisin silti epätoivosta. Se vaikutti saavuttamattomalta. Lopulta ylitimme 2000 m korkeuden rajan. Vähän ennen kuin nousu Svellnoselle alkoi tiuketa, tulimme jyrkänteelle, jonka takana avautui massiivinen jäätikkö Styggebrean. Pysyttelin kaukana reunalta, sillä horjahdus olisi voinut olla kohtalokas. Aloimme olla niin ylhäällä, että tuulenpuuskat olivat jo varsin voimakkaita. Maisema oli tässä vaiheessa hävinnyt sumupilven taakse ja näkyvyys alkoi olla heikko. Taivaalta satoi lunta naamaan paikoitellen vaakatasossa.

Lopulta, loputtomalta tuntuneen kiipeämisen jälkeen saavuimme Svellnosen huipulle 2272 m korkeuteen. Tässä vaiheessa olimme ensin jatkamassa eteenpäin, sillä koko Skandien vuoriston korkeimmalle huipulle oli vain reilu kilometri matkaa ja alle 200 m korkeutta. Olimme saavuttaneet korkeutta jo yli 1100 m, joten vajaat 200 m ei olisi paljon ja olimme molemmat vielä yllättävän hyvissä voimissa.

Kun saavuimme kohtaan, josta polku vietti vähän matkaa alaspäin ja seuraava huippu avautui eteemme, jäimme kuitenkin pohtimaan. Sen vähän perusteella, mitä huipusta näimme, toisella puolella oli massiivinen jäätikkö ja toisella puolella mahdollisesti pitkiä pudotuksia. Tuuli oli niin kova, että puuskat uhkasivat jo horjuttaa tasapainoa märillä kivillä. Lämpötila oli reippaasti pakkasen puolella ja vaikka molemmilla oli untuvatakit repussa, talvikenkiä ei ollut ja molempien sukat olivat märät ja kylmät. Hanskat eivät myöskään olleet koville pakkasille suunniteltu. Tuulen pöllyttämä lumi ja sumupilvi meinasivat syödä huipun kokonaan ja pelkästään seuraavan merkkitolpan näkemisessä oli haasteensa. Lisäksi edessämme oli reilun metrin mittainen pudotus ilman kunnollisia jalansijoja, joka olisi hyvin tehtävissä alaspäin, mutta ylöspäin voisi olla takaisin tullessa hankala päästä.

Kuljimme samaa tahtia muutaman muun seurueen kanssa ja lähes kaikki pysähtyivät pitämään tuumaustauon. Lopulta noin puolet päätyi kääntymään takaisin loppujen jatkaessa eteenpäin. Tässä vaiheessa Eemeli kysyi ääneen, mitä molemmat olimme jo hetken ajatelleet: ”onko worthiä?”. Kaikki olosuhteet huomioiden mekin totesimme, että eteenpäin jatkaminen alkoi tuntua jo liian ekstremeltä ja ylhäältä ei olisi tässä säässä yhtään parempia maisemia. Päätimme olla tyytyväisiä näkemiimme huikeisiin maisemiin ja saavuttamaamme matalimpaan huippuun ja palata alas.

Paluumatka sujui hivenen ripeämmin kuin tulomatka, mutta sekin oli hidasta haastavan kivikon vuoksi. Ainoastaan lumiläntit sujuivat tällä kertaa huomattavan paljon ripeämmin. Rinkan sadesuoja ja Eemelin sadehame nimittäin toimivat loistavina liukureina ja lumiset osuudet pääsi alas pyllymäkeä. Alempana satumainen maisena avautui taas ja lumisade loppui. Huipulla vallinnut hurja sää oli pelkkä muisto. Jopa aurinko pilkotti paikoitellen ja alhaalla laaksossa oli sateenkaari, jonka pää oli selkeästi Spiterstulenissa.

Pääsimme lähes alas asti, kun kohtasimme vastoinkäymisen. Toisen vaelluskenkäni pohja oli irronnut kantapäästä. Soimasin itseäni hiukan siitä, että näin pääsi taas käymään. Olin nimittäin kohdannut vastaavan kenkärikon kahdesti aiemminkin. Aiemmat kengän hajoamiset olivat vain aina tapahtuneet päiväretkillä, mutta tällä kertaa olimme keskellä erittäin rakkaista ja mutaista vaellusta ja kävelyä olisi edessä kymmeniä kilometrejä. Myös edellisenä päivänä kivikon kanssa tuttavuutta tehnyt polveni kipuili alamäessä, mutta ei niin pahasti, että siitä olisi tarvinnut huolestua.

4.    päivä: ihmisten ja varusteiden huoltopäivä Spiterstulenissa

Koska olimme aikataulusta edellä, päätimme pitää tässä vaiheessa lepopäivän. Se tekisi hyvää myös kengille. Olimme edellisenä iltana käyneet hotellin respassa katsomassa korjaustarvikevalikoimaa ja ostaneet pikaliiman, Gorillateippiä ja Gorilla-epoksia. Näistä Gorilla-epoksi vaati vuorokauden kuivumisajan, joten olimme laittaneet sitä irralliseen kantapäähän jo illalla. Aamulla olikin vuorossa loppu paikkausoperaatio. Kaivoin kaikki tarjolla olevat korjaustarvikkeet – Gorillateipin, jesarin, pikaliiman, nippusiteet ja pyykkinarun ja pohdin, mikä todennäköisemmin auttaisi minua ja kenkiäni selviämään reissusta. Lopulta päädyin kokeilemaan kaikkia.

Vaikka ainoastaan toisen kengän kantapää repsotti niin täydellisesti, että siihen sai levitettyä epoksia, myös saman kengän etuosa oli kiinni vain kärjestä. Lisäksi toisenkin kengän pohja alkoi repsottaa. Työnsin repsottaviin kohtiin pikaliimaa, vaikkei sen suhteen ollutkaan suuria odotuksia. Lisäksi viritin molempiin kenkiin parit pätkät narua. Laitoin myös kantapäihin teippiä, mutta pyrin pitämään teipin määrän minimissä. Märkä rakka on riittävän liukasta ilman teipin liukastamia kengänpohjiakin. Sen jälkeen pohdimme, pitäisikö lyödä vetoa, kauanko paikkaukset kestävät, mutta päätimme jättää vedonlyönnin sikseen.

5.    päivä: Spiterstulen – Glitterheim (17 km)

Veodaleniin tulo tuntui siltä kuin olisi astunut portaalin läpi täysin toiseen maailmaan.

Viidentenä päivänä piti jo jatkaa matkaa Glitterheimiin. Päiväksi luvattiin pääosin sateetonta tai korkeintaan hyvin vähäsateista säätä. Ensimmäinen kilometri kulki ajotien vartta, mutta se ei tällä kertaa häirinnyt, sillä loput 15 km olisivat todennäköisesti rakkakivikkoa ja mutavelliä. Polku oli Gjendebu-Spiterstulen polun tavoin merkattu karttaan erittäin vaativaksi. Tässä vaiheessa kohtasimme myös seuraavan vastoinkäymisen, sillä heräsin kurkku kipeänä ja nenä tukossa – selkeästikin flunssaan sairastumassa. Tämä oli todennäköisesti tuliainen Spiterstulenin vaelluskeittiöstä, jossa olimme kohdanneet monta yskivää ja niiskuttavaa vaeltajaa.

Alkuun oli tiukka nousu satulaan yli 1600 m korkeudelle. Jyrkin nousu oli heti alussa, kun nousimme korkeussuunnassa reilut 300 m kahden kilometrin aikana ja sitä seurasi vielä vähän matkaa loivempaa nousua. Itse polku oli alkumatkasta melko helppokulkuista ja alkoi muuttua kivikkoisemmaksi vasta muutaman kilometrin päästä. Lopulta tarvoimme jälleen rakassa kiveltä toiselle tasapainoillen. Olimme myös niin korkealla, että taivaalta alkoi sataa lunta. Jossain vaiheessa Glitterheimiin vievä polku haarautui. Toinen olisi vienyt Glittertindenin yli, mutta olimme heti alkuun päättäneet, että emme lähtisi tavoittelemaan huippua rinkkojen kanssa. Tätä vahvisti se, että koko Glittertinden oli täysin sumupilven peitossa. Myös ympärillä olevien matalampien vuorten huiput olivat sumun peitossa.

Hiukan ennen pahinta rakkaa söimme lounaan kauniin lammen rannalla. Samalla jouduin paikkaamaan kenkien teippauksia, sillä edelliset vetelivät viimeisiään. Ne olivat siis kestäneet 5–10 km. Ikäväkseni huomasin, että teipit eivät oikein tahtoneet tarttua kosteaan kenkään, joten lisäsin myös ylimääräisiä naruja pohjia tukemaan. Pikaliimat olivat pettäneet heti alkuunsa, mutta epoksilla paikatut osat olivat tiukasti kiinni edelleen.

Lopulta rakkaa riitti parin kilometrin verran. Vaikka se olikin edellistä päivää vähemmän, rakka yhdistettynä lumisateeseen alkoi jälleen ärsyttää. Polku vei Veslglupenin kivikon peittämän solan läpi. Sola huipentui jyrkkään alastuloon Veodalenin laaksoon. Laskun aikana alkoi melkein pelottaa. Hyvää jalansijaa oli lähes mahdotonta löytää ja tukeviltakin näyttäneet isot kivet saattoivat lähteä vierimään alta. Rinteestä ei tullut alasmenon aikana otettua lainkaan valokuvia, sillä kaikki keskittyminen meni siihen, että pääsisimme molemmat alas ehjinä. Lopulta – ihme kyllä – selvisimme alas Veodaleniin ilman ensimmäistäkään haaveria.

Veodaleniin tulo tuntui siltä kuin olisi astunut portaalin läpi täysin toiseen maailmaan. Maisema vaihtui silmänkantamattomiin jatkuvasta rakasta vehreään laaksoon, jonka pohjalla kiemurteli joki. Myös sää teki täyskäännöksen ja lumisade vaihtui lämpöön ja aurinkoon. Ensimmäistä kertaa pystyimme pitämään välipalatauon ilman, että piti kylmän ja tuulen takia jatkaa mahdollisimman pian matkaa. Takanamme ja sivullamme olevat lumihuiput avautuivat ja niistä tuli otettua iso liuta valokuvia. Kulkiessa piti jatkuvasti kääntyä katsomaan taaksepäin ja ihailemaan satumaista vuorijonoa jäätiköineen.

Olin ollut etukäteen hivenen huolissani polun vetisyydestä, sillä olin Spiterstulenissa olomme aikana saanut kenkäni ja sukkani kuiviksi, enkä halunnut kastella niitä uudestaan. Onneksi polku ei mennyt ihan soiseen jokirantaan asti vaan pysytteli sen verran ylhäällä, että soisetkin kohdat olivat ylitettävissä kuivin sukin, kun oli huolellinen.

Lopulta Glitterheim tuli näkyviin. Spiterstulenin tavoin sekin tuntui alkuun kangastukselta horisontissa ja kesti pitkään ennen kuin mökkirykelmä näytti vihdoin tulevan lähemmäs ja saavuimme Glitterheimiin. Juuri ennen Glitterheimia tuli vastaan kyltti, että ilmaiseksi telttailevien tulisi majoittua vähintään kilometrin päähän. Onneksi olimme päättäneet majoittua maksulliselle telttapaikalle, sillä vajaan kilometrin matka takaisin päin olisi siinä vaiheessa ottanut päähän.

Spiterstulenissa, joka ei kuulu DNT:lle, ei ollut tunnettu Suomen latua, joten emme olleet saaneet alennusta. DNT:lle kuuluva Glitterheim sen sijaan myönsi meille jäsenalennuksen, sillä he myöntävät sen myös naapuriensa ulkoilujärjestöjen jäsenille. Telttapaikan hinnaksi jäsenalennuksella tuli 100 NOK/hlö/yö. Glitterheimissa telttapaikan hinnalla sai telttailun lisäksi vapaan pääsyn vessaan, kuivaushuoneeseen ja oleskelutilaan, mutta suihkusta olisi pitänyt maksaa erikseen. Päätimme siis, ettemme kaipaa suihkua. Samalla päätimme, että Glittertinden jäisi väliin ja pitäisimme lepopäivän. Seuraavaksi päiväksi oli luvattu huonoa säätä, kenkäni olivat hajalla ja olin flunssainen. Vaikka minun polvikipuni olikin tässä vaiheessa hävinnyt, Eemelin polvi oli puolestaan kipeytynyt vaativassa maastossa sen verran, että kiipeämään lähteminen ei senkään puolesta olisi hyvä idea.

6.    päivä: lepopäivä Glitterhemissa

Aamu valkeni sateisena. Olin kunnolla flunssainen ja olo oli kokonaisvaltaisesti karsea, mikä vahvisti edellisen päivän päätöstä siitä, että vuorenhuiputushommat olisivat todennäköisesti huono idea. Päivä kului pitkälti Glitterheimin kotoisassa oleskelutilassa, jonka ikkunasta avautui hyvät näkymät sateiseen vuoristomaisemaan. Huone oli varustettu lautapeleillä, pelikorteilla ja kirjoilla ja kioskista sai ostettua virvokkeita ja makeisia. Puhelinkenttää ei ollut, joten kiusausta viettää päivä sosiaalisen median parissa ei ollut. Ikävä kyllä kirjat olivat lähes poikkeuksetta norjaksi, mutta yllättävän hyvin sitäkin kouluruotsin perusteella ymmärsi. Kaivoimme hyllystä kasvioppaan ja saimme tunnistettua lukuisia näkemiämme kasveja. Lisäksi pelasimme pitkään pasianssia.

Netissä oli aiemmin lukenut, että alueella olisi lyhyt luontopolku. Eemeli kävi etsimässä sitä, kun itse niiskutin oleskeluhuoneen sohvalla, muttei onnistunut löytämään sitä. Sen sijaan hän kävi katsomassa lähistöllä olevaa vesiputousta. Kenkieni teipit eivät tahtoneet pitää, joten viritin kengän ympärille niiden lisäksi nippusiteet.

7.   päivä: Glitterheim – Memurubu (19 km)

”Jos tuolla joku sateen jumala on olemassa, hänellä on kyllä erittäin paska huumorintaju”

Seitsemäntenä päivänä oli vuorossa matka Glitterheimista Memurubuhun. Matka oli pitkä, 19 km, mutta oli luokiteltu ’vain’ keskivaativaksi. Meillä oli vielä yksi ylimääräinen päivä, joten tarvittaessa matkan olisi voinut pilkkoa kahteen päivään. Halusimme kuitenkin yrittää tehdä sen yhdessä päivässä, että meillä olisi enemmän pelivaraa Besseggenin suhteen. Olin edelleen flunssainen, mutta yleisesti sairas olo oli helpottanut. Luotin siis, että päivästä selvittäisiin Buranalla ja Glitterheimista nenäliinoiksi nyysityillä käsipapereilla.

Matka alkoi joen ylityksellä. Vaikka norjalaiset eivät selkeästikään pahemmin harrasta siltojen, pitkospuiden tai muidenkaan kulkijaa helpottavien rakenteiden käyttöä, suurimpien ylitysten luona niitä sentään oli ja joen yli vei riippusilta. Pian joen jälkeen alkoi taas nousu, mutta tällä kertaa se oli verrattain loivaa ja vähäistä. Glitterheim oli 1400 m korkeudessa ja polku Memurubuhun nousi ylimmillään 1685 m korkeuteen. Polku muuttui ylhäällä jälleen melko kivikkoiseksi, mutta edellisten päivien rakkaan verrattuna tämä polku oli lastenleikkiä. Keskittymistä haittasi lisäksi hivenen se, että nenä valui kuin olisi hanasta käännetty.

Muutaman kilometrin loivan nousun jälkeen alkoi loiva lasku. Aloimme etsiä jo hivenen nälkäisinä ruokapaikkaa, mutta aina, kun jompikumpi mainitsi sanan ’ruoka’, ’lounas’ tai ’tauko’, taivaalta alkoi sataa vettä. Tässä vaiheessa Eemelikin totesi, että ”Jos tuolla joku sateen jumala on olemassa, hänellä on kyllä erittäin paska huumorintaju”. Lopulta nälkä oli niin kova, että lounas piti syödä – satoi tai paistoi. Viritimme keittimen kiven koloon, jota myös joku muu oli selkeästi käyttänyt, sillä sen ympärille oli valmiiksi asetettu iso kivi suojaksi. Taas alkoi tihuttaa vettä, mutta kaatosateeksi se ei yltynyt. Kokkasimme kovassa tuulessa linssimuhennoksen. Onneksi haaleassa ja kovaksi jääneessäkin ruuassa on sama määrä energiaa, joten nälkä hävisi ja matka jatkui.

Kun polku haarautui Gjendesheimiin ja Memurubuhun meneviin reitteihin, suuntasimme kohti Memurubuta. Kivikko alkoi helpottaa ja lyhyen hetken ajan, polku oli sangen helppokulkuinen ja aurinkokin yritti vähän näyttäytyä. Eteemme avautui Russvatnet-järvi, joka Gjende-järven tavoin oli väriltään satumaisen turkoosi jäätiköiden sulamisvesien vuoksi. Ylitimme siltaa pitkin Blåtjønnåe-joen ja siinä pauhuavan kosken. Rinteessä käyskenteli sekä lampaita että poroja.

Tässä vaiheessa vastaamme tuli toinen vaeltaja, joka teki taivaltaan lipokkaat jalassa ja minihameessa. Vaikka näky oli alkuun omituinen, jalkinevalinta selittyi pian. Polku alkoi muuttua mutaiseksi ja vetiseksi ja pian oli mahdotonta löytää riittävän kuivaa kohtaa kävelyyn. Päädyin pian itsekin sitomaan vaelluskengät rinkan perään kiinni ja vaihtamaan Crocksit jalkaan. Taivalsin ne jalassa seuraavat pari kilometriä ennen kuin jäätikkövesi ja kylmä nilkkoihin asti ulottuva mutakylpy alkoivat olla liikaa ja uskaltauduin vaihtamaan vaelluskengät takaisin jalkaan. Polku oli tässä vaiheessa jo hiukan kuivempi. Rannassa oli taas runsaasti puronylityksiä, mutta suurin osa oli hyvin tehtävissä vaelluskengillä.

Järven loppupuolella vastaan tuli jälleen upea vesiputous, jota ei ollut nimetty karttaan. Putouksen alajuoksulla oleva puro oli sen verran vuolas, että sen yli oli viritetty ritilä sillaksi. Ritilä tosin oli sen verran hutera, että hetken aikaa tuntui, että kahlaaminen olisi kuitenkin voinut olla turvallisempaa.  Jostain kuului tiheään epäilyttävästi kivivyöryiltä kuulostavaa jytinää, jotka eivät onneksi osuneet vaellusreitin varrelle.

Russvattnetin jälkeen polku nousi taas jonkin verran. Vettä satoi kuuroittain, mutta välissä oli myös selkeitä ja melkein aurinkoisia hetkiä, jotka oli hyvä käyttää maisemien ihailuun. Lopulta polku yhtyi Besseggenin reittiin 1400 m korkeudessa. Alhaalla näkyi Memurubu, Gjende-järvi ja siihen virtaava Muru-joki. Matka alas 1000 m korkeudessa olevaan Memurubuhun oli jyrkkä ja kävi polviin. Ärsyttävintä siinä oli kuitenkin tieto, että joutuisimme seuraavana päivänä kiipeämään saman polun takaisin ylös.

Memurubussa suuntasimme suoraan vastaanottotiskille kyselemään telttapaikkaa. Eemeli myös osti kioskista polvituen oikuttelevaan polveensa ja minä pieniä tuliaisia kotiin. Telttapaikka yhdeksi yöksi oli jonkin verran kalliimpi kuin Glitterheimissa, mutta sisälsi vapaan pääsyn vessaan, suihkuun ja kuivaushuoneeseen. Kuivaushuone oli hivenen hankalassa paikassa kellarissa ja löysimme sen vasta kuljettuamme ensin parista väärästä ovesta.

En ollut peseytynyt Spiterstulenin jälkeen, joten suihku oli tarpeen. Tällä kertaa suihku oli lämmin ja sinne olisi mielellään jäänyt lutraamaan pidemmäksikin aikaa. Memurubusta saimme myös laitettua kotiin ensimmäisen viestin Spiterstulenin jälkeen. Koska olimme viimein nettiyhteyden ääressä, saimme myös katsottua säätiedotuksen. Meillä olisi vielä kaksi päivää ennen kotimatkaa ja päätimme, että näistä selkeämpi varattaisiin Besseggenille. Seuraavaksi päiväksi luvattiin huomattavasti parempaa säätä kuin ylihuomiseksi, joten matka Gjendesheimiin Besseggenin kautta jatkuisi heti aamulla.

8.   päivä: Besseggen (14 km)

Kaukaa katsottuna Besseggenin harjanne näytti erityisen terävältä ja kapealta – sellaiselta, että yksi väärä askel voisi johtaa putoamiseen satoja metrejä alempana olevaan järveen.

Reissumme huipentui kahdeksantena päivänä Besseggenin kallioharjanteeseen, joka on päässyt National Geographic -listalle ’Most thrilling trails in the world’. Odotukset olivat siis suuret. Meitä oli etukäteen varoiteltu reitin poikkeuksellisesta vaativuudesta ja kehotettu lähettämään rinkat veneellä Gjendesheimiin, ettei reittiä tarvitsisi tehdä painavilla kantamuksilla.

Halusin lähteä liikkeelle mahdollisimman aikaisin, että valoisaa aikaa olisi riittävästi. Kartan aika-arvio 14 km reitille oli 7 tuntia ja aiempien kokemusten perusteella meillä on aina mennyt polkuihin vähintään pari tuntia kartan ilmoittamaa arviota kauemmin. Eemelin polvi ei ollut edelleenkään entisellään ja minun flunssani oli muuttunut kovaksi yskäksi, joten kumpikaan emme olleet ihan täydessä kunnossamme.

Sulloimme kaikki yöpymistarvikkeet ja muun päivän aikana tarpeettoman tavaran Eemelin rinkkaan, sillä se oli isompi. Minun rinkkaani pakkasimme lounaan, keittiötarpeet, sadevaatteet, ensiapulaukun ja lämmintä vaatetta. Sitten ostimme Eemelin rinkalle lipun (70 NOK) Gjendesheimin lauttaan ja veimme rinkan lauttarantaan rinkoille merkitylle paikalle. Tässä vaiheessa piti olla tarkkana, että laittaa rinkan Gjendesheimin pinoon Gjendebun pinon sijaan. Olisi ollut ikävä yllätys huomata myöhemmin, että rinkka on päätynyt väärään päähän järveä parinkymmenen kilometrin päähän. Hivenen huoletti, löytyisikö rinkka myöhemmin ongelmitta sillä siellä olivat kalliit makuupussit ja teltta. Päätimme silti luottaa venekyytiin mieluummin kuin kantaa koko kamamäärää selässämme Besseggenin yli.

Pääsimme liikkeelle hiukan yhdeksän jälkeen. Samaan aikaan Besseggenin reitille lähti kymmeniä lautalla saapuneita päiväretkeilijöitä, joten yksin ei tarvitsisi olla. Lähdimme kiipeämään hitaasti. Pahin nousu sujui odotettua paremmin ja kuljimme keskimäärin samaa tahtia muun ihmismassan kanssa. Lopulta tulimme ensimmäiselle reitin etenemisestä kertovalle kyltille. Kyltti näytti sijaintimme ja kertoi, että jos siihen pisteeseen pääseminen oli kestänyt yli 2 tuntia, kannattaisi kääntyä takaisin. Meillä aikaa oli yllätyksekseni kulunut vain reilu tunti, vaikka olimmekin mielestäni kulkeneet melkoista etanavauhtia. Kyltin jälkeen nousu helpotti ja polku alkoi kulkea ensimmäistä harjannetta pitkin.

Sää oli puolipilvinen ja aurinko paistoi monin paikoin. Tajusin, että aurinkorasva ei ollut mukana, sillä olimme ehtineet tottua siihen, ettei sille yleensä todellakaan ollut käyttöä. Myös tottumuksesta jalkaani laittamat kuorihousut osoittautuivat ensimmäistä kertaa täysin turhiksi. Vasemmalla puolellamme oli Besshøe-vuori ja oikealla puolellamme Gjende-järvi, joka näytti hyvällä säällä entistäkin kauniimmalta. Polku oli harjanteen päällä enimmäkseen sangen helppokulkuista, kun vertaa tottumiimme rakkakivikoihin ja mutavelleihin. Nousua ja laskua oli jonkin verran, mutta se oli tässä vaiheessa lievää. Pikkuhiljaa Besseggen alkoi näkyä edessämme. Kaukaa katsottuna Besseggenin harjanne näytti erityisen terävältä ja kapealta – sellaiselta, että yksi väärä askel voisi johtaa putoamiseen satoja metrejä alempana olevaan järveen.

Puolivälissä reitti laskeutui alas Bessvatnetin rantaan. Bessvatnet ei ollut turkoosi kuten Gjende, sillä sinne ei valu jäätiköiden sulamisvesiä, ja kontrasti kahden vierekkäisen järven välillä oli kaunista katseltavaa. Lisäksi Bessvatnet on Gjendeä lähes 400 m korkeammalla. Jopa ilman turkoosia väriä, Bessvatnet oli kaunis. Se on kuulemma Norjan kirkasvetisin järvi ja pohja oli selvästi nähtävissä. Tässä oli myös yleinen eväspaikka, sillä reitin rankin osuus alkaisi heti järven jälkeen. Mekin pidimme kahden harjanteen välissä ruokatauon ja keräsimme energiaa edessä olevaan koitokseen. Kerrankin tauon tarkeni pitää ilman palelua.

Bessvatnetin jälkeen alkoi nousu Besseggenille ’terää’ (blade) pitkin. Olin lukenut reitistä etukäteen sen verran, että tiesin vähän, mitä odottaa. Kiipeäminen tapahtui lähes kokonaan kaikkia neljää raajaa hyödyntäen ja pahimmissa paikoissa piti pitää kunnon tuumaustauot, että keksisi, mihin jalkansa asettaa. Lopulta harjanne ei ollut niin kapea, että siitä olisi päässyt putoamaan Gjendeen, mutta kyllä yksikin harha-askel olisi voinut johtaa vähintäänkin pahaan loukkaantumiseen. Rinteessä ei ollut pahemmin ohituspaikkoja, joten ruuhkaa muodostui. Erityisen hankalia olivat kohdat, joissa vastaan tuli reittiä toiseen suuntaan tekeviä retkeilijöitä, joita piti päästää ohi. Muutamilla huimapäillä oli isot rinkat selässä.

Minä olin jo aikoja sitten pakannut vaellussauvat pois, mutta Eemeli kuljetti sauvoja kädessään koko kiipeämisen ajan. Ne tosin olivat hobittiasetuksilla – kuulemma huomattavasti näppärämmät kivikossa lyhennettynä. Suurimman osan ajasta jouduin pitämään käsilläni kiinni kalliosta, etten olisi pudonnut, mutta parissa kohtaa sain noustua kahdelle jalalle sen verran, että sain otettua kuvan rinteestä. Vaikken kärsikään korkean paikan kammosta, alas katsominen ja käsien irrottaminen kalliosta oli silti kuumottavaa.

Lopulta rinne loiveni ja pääsimme sen verran tasaiselle maalle, että kulkemaan pystyi taas kahdella jalalla nelivedon sijaan. Polveni valittivat kivikossa kontallaan vietetystä ajasta. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin selvinnyt rinteestä odotettua paremmin. Vihdoin pystyin taas katsomaan maisemia ja näkymä taaksepäin oli henkeä salpaavan kaunis. Ei mikään ihme, että Besseggeniä pidetään yhtenä kauneimmista reiteistä. Alhaalla olivat turkoosi Gjende ja sininen Bessvatnet, joiden pintoihin pilvet ja vuorenrinteet heijastuivat. Toisella puolella Gjendeä oli ’Gjenden Alpit’ eli lumihuippuinen vuorijono. Edessämme puolestaan oli järven toisella puolella oleva kallioharjanne.

Kiipeäminen jatkui vielä jonkin aikaa, mutta oli nyt jo loivaa. Polku muodostui rakan sijaan pikkukivistä, sillä isoimmat kivet oli siirretty pois tieltä. Kaksi ensimmäistä huippua oli valehuippuja, mutta kolmas huippu oli jo oikea. Viimein pääsimme 1743 m korkeudessa olevalle isolla kivikasalla merkatulle huipulle. Maisemat sieltä eivät olleet yhtä vaikuttavat, sillä harjanne oli tässä vaiheessa jo erittäin laakea. Lyhyen tauon jälkeen matka jatkui alaspäin. Parin kilometrin ajan lasku oli taas loivaa ja vei jälleen yhdelle näköalapaikalle, josta näimme jo matkamme määränpään, Gjendesheimin. Yritin myös ottaa jälleen yhden kuvan Glittertindenistä kaukana horisontissa, mutta mokoma oli edelleen jääräpäisesti sadepilven alla.

Pari kilometriä ennen Gjendesheimia lasku alkoi olla jyrkempää ja siinä olivat terveetkin polvet koetuksella. Olimme kuulleet, että reitillä olisi ketjuavusteinen kohta. Kun olimme selvinneet alas parista vaikeasta, nelivetoa ja pyllymäkeä vaativasta kohdasta, alkoi huolettaa. Jos niin vaikeisiin kohtiin ei ollut laitettu ketjuja avuksi, miten vaikea ketjuilla avustettu kohta oikein olisi?

Ketjut tulivat vastaan reilu pari kilometriä ennen määränpäätä kohdassa, jossa oli parin metrin lasku pitkin kallioseinämää, jossa ei ollut juurikaan paikkoja, joista ottaa kiinni jaloilla tai käsillä. Lisäksi kalliota pitkin valui tässä kohtaa pienen pieni puro, joka liukastutti sitä. Teipit kengissäni olivat pettäneet jo aikoja sitten, joten ne eivät olleet enää liukastuttamassa matkaa Gorilla-epoksin pitäessä yllättäen edelleen pintansa. En jäänyt pohtimaan sen enempää vaan tartuin ketjuun ja suuntasin alas. Tässä piti luottaa täysin olemattomiin käsivoimiinsa, sillä jalansijaa liukkaassa kalliossa ei ollut. Pidin ketjusta kiinni niin lujaa kuin pystyin ja hivuttauduin kömpelösti osin polviltaan alas. Kun minä olin päässyt alas, Eemeli kumartui ojentamaan vaellussauvat minulle ja seurasi huomattavasti minua sutjakkaammin perässä.

Loppumatka oli jo verrattain helppoa ja pian olimme jo Gjendesheimissa pidettyämme vielä yhden välipala/maisematauon. Kenkäni olivat edelleen kasassa, vaikka pikaliima, nippusiteet, teipit ja osa naruista olivat pettäneet jo ajat sitten. Näistä yllätykseksemme parhaiten epoksin jälkeen olivat kestäneet uhratun pyykkinarun pätkät, jotka kestivät pari-kolme päivää.

Suuntasimme heti menomatkalta tuttuun kioskiin ja ostimme leivoksen ja kylmän kokiksen. Aloitimme ostosten nauttimisen ulkoterassilla, mutta jouduimme lopulta siirtymään sisään, kun taivas repesi kunnon kaatosateeseen. Olimme juuri ja juuri ehtineet pois sen alta. Yllätyimme, että olimme käyttäneet reitillä vain vähän reilut 7 tuntia – juuri kartan antaman aika-arvion verran. Yleensä meillä menee kaikkiin reitteihin huomattavasti kartan arviota kauemmin.

Kun sade hiljeni, siirryimme parinsadan metrin päässä olevaan hotelliin. Täällä ei ollut maksullisia telttapaikkoja vaan teltan sai laittaa mihin vain pois rakennusten luota. Tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Tasaisia paikkoja ei ollut ja ainoa avoin paikka oli viettävässä vuoren rinteessä. Löysimme lopulta vain lievästi viettävän paikan, johon laitoimme teltan. Ihan teltan vieressä oli iso läjä lampaan tai vuohen lantaa. Olin kerrankin kiitollinen flunssastani ja siitä, etten haistanut mitään.

9.    päivä: Viimeinen päivä

Kun aamulla heräsin, olin valahtanut osittain teltan alaosaan viettävän maan vuoksi. Sekä joen toiselta puolelta että jostain päin koivikkoa kuului lampaiden ja vuohien määkimistä. Aloin miettiä, mitä lampaat syövät ja voisivatko ne tulla syömään eväämme meidän poissa ollessamme. Katselimme säätiedotusta ja huomasimme, että seuraavaksi yöksi luvattiin jopa 50 mm vettä. Tämä vahvisti päätöksemme pakata teltta ja mennä pyytämään hotellihuone viimeiseksi yöksi. En myöskään halunnut viettää mäkeen pystytetyssä teltassa lantakasan vieressä enää toista yötä, sillä oli vain ajan kysymys, milloin jompikumpi astuisi siihen.

Olin jo edellisenä päivänä päättänyt, että viettäisin viimeisen päivän Gjendesheimissa oleillen, enkä edes yrittäisi etsiä päiväretkikohteita. Eemeli päätyi lopulta huonon sään ja Besseggenillä rääkättyjen polvien vuoksi samaan ratkaisuun. Gjendesheim on DNT:n omistuksessa, joten saimme jälleen jäsenalennukset. Suomen ladun jäsenyys maksoi itsensä takaisin. Vietimme ison osan päivää hotellin oleskeluhuoneessa löhöten ennen kuin huoneemme vapautui. Pääsimme myös suihkuun. Suihku toimi 4 minuutin poleteilla, mutta huoneissa majoittuvat saivat käyttää poletteja niin paljon kuin halusivat. Samalla kuivatimme märän teltan kuivaushuoneessa.

Halusimme käydä edes kerran syömässä kunnolla ja päädyimme menemään burgereille kioskiin. Hintaa annokselle tuli reilut 20 €, mutta kunnon mättöateria tuli siinä vaiheessa tarpeeseen. Syödessämme katselimme hivenen huolissamme säätiedotusta. Vettä luvattiin seuraavaksi päiväksi 50 mm ja sen vuoksi oli annettu keltaisen tason tulva- ja maavyöryvaroitukset. Tämä voisi pahimmassa tapauksessa haitata suunnitelmiamme päästä seuraavana päivänä pois.  

Kotimatka

Aamu oli odotusten mukaisesti sateinen. Sade ei onneksi kuitenkaan ollut niin kova kuin mitä olimme pelänneet. Kieltäydyin menemästä ulos sateeseen puuroa kokkaamaan, vaikka Eemeli sitä ehdottikin, joten päädyimme maksamaan hotellin aamupalasta. Matkaa Osloon olisi sen verran paljon, että tuhti aamupala tulisi tarpeeseen. Myös aamupalasta saimme jäsenalennukset. Bussi lähti lopulta täysin ajallaan ja matka jatkui kotia kohti.

Lopputunnelmat

Vielä vuosi sitten vaellus Norjassa ei ollut mielessä, vaikka sisälläni olikin jonkin aikaa kytenyt haave päästä perusteellisesti koluamaani itä-Lappia jylhempiin maisemiin. Aluksi ajattelin reissua Suomen käsivarteen, mutta se vaihtui lopulta varovasti Ruotsiksi. Kun meille ehdotettiin Jotunheimenia, epäröin aluksi, olisiko se tässä vaiheessa vielä liikaa, mutta en voinut olla innostumatta. Olin nähnyt Norjan lumihuiput joskus autosta käsin ja ne olivat jääneet kiehtomaan minua jonain saavuttamattomana, jota ihaillaan vain kaukaa, ellei satu olemaan urheilija tai vuorikiipeilijä. Mitä enemmän asiaa selvittelimme, sitä enemmän mahdollisiksi ne alkoivat muuttua myös tavalliselle vaeltajalle.

Ensimmäisen ulkomaanvaelluksen suunnittelu vaati poikkeuksellista huolellisuutta. Varsinaisen reitin lisäksi piti selvittää mm. paikallinen retkietiketti, olosuhteet, rinkan kanssa lentämiseen liittyvät kommervenkit ja avun ja terveydenhuollon saatavuus hätätilanteissa. Miten haastavaa maasto on Suomeen verrattuna? Millaisiin sääoloihin pitää varautua? Onko missään lumi/kivivyöryvaaraa? Saako jäätiköillä kulkea? Missä saa telttailla? Onko polulta turvallista tai edes sallittua poistua? Millaisiin villieläimiin pitää varautua? Onko Jotunheimenissa räkkää? Saako sieniä ja marjoja poimia? Onko lumi sulanut? Kysymyksiä oli loputtomasti.

Matka oli odotetusti fyysisesti rankka, mutta yllätyin positiivisesti, miten hyvin kunto riitti ja miten hyvin yli 15 km päivämatkat poikkeuksellisen vaativassa maastossa lopulta sujuivat. Henkinen rankkuus yllätti ja varsinkin alussa jatkuva vesisade, märät sukat, palelu, ja loputon rakkakivikko ja muta saivat huumorintajun ja asenteen niin pahalle koetukselle, että reissuun mahtui poikkeuksellisen paljon ’ei ikinä enää’- ja ’mitä mä täällä teen?’ -hetkiä. Kenkien hajotessa oli vitsit vähissä ja hetken jo pelkäsin, että Besseggen pitäisi jättää väliin. Luovuutta punninnut paikkausoperaatio oli kuitenkin lopulta sen verran toimiva, että matka selvittiin loppuun ilman suunnitelmien muutosta.

Kun vihdoin alkoi tuntua, että kenkien kanssa selvittäisiin, flunssa aiheutti seuraavan tuumaustauon. Tiesin kyllä, että ennemmin tai myöhemmin tulisi vastaan vaellus, jolle osuu sairastuminen ja lopulta flunssani oli yksi monista tekijöistä, jotka pakottivat nöyrtymään ja luopumaan Glittertindenin tavoittelusta. Besseggenin lähetessä Eemelin polvi aiheutti ongelmia ja epävarmuutta sen suhteen, saataisiinko Besseggen kuljettua. Päivästä selvittiin polvituen ja suomalaisen sisun avulla.

Reissu palautti mieleen luontohenkisen perheenjäseneni vuosien takaiset sanat: ”On se jännää, miten ihminen lähtee vapaaehtoisesti tänne (vaellukselle) itseään kiduttamaan ja vielä nauttii siitä”. Kieltämättä tuli jokuseen kertaan mietittyä, että taidan olla hivenen päästäni vialla, kun nautin tästä. Kotiin päästyäni en meinannut muistaa työsähköpostini salasanaa, mikä on hyvä merkki onnistuneesta vapaalle vaihdosta. Kaiken kaikkiaan tämä vaellus antoi minulle enemmän kuin yksikään aiemmista, vaikkei se ilmaiseksi tullutkaan. Vaelluskausi jatkui vielä pari viikkoa myöhemmin Kuivin reitillä Kevon luonnonpuistossa.