Viikko Käsivarren erämaassa: Haltin vaellus Didnojokea ja Kalottireittiä seuraillen

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

Tommy Tabermann

Tiivistelmä

  • Vaelluksen pituus: 101 km ja 5-6 päivää (17–20 km/päivä)
  • Kulkuyhteydet: Bussi Kilpisjärvelle ja bussi/taksi/peukalokyyti 15 km Didnojoen varteen
  • Opasteet: Didnojoen varsi ja Urtaslaakso sekä Saivaara ovat merkkaamattomia ja vaativat suunnistustaitoa. Kalottireitti ja reitti Haltille on hyvin merkattu oranssipäisillä tolpilla.
  • Puhelinkenttä: Vain Saanan näkyessä (viimeiset 20 km) ja Haltin huipulla (Elisan liittymällä)
  • Tärkeimmät nähtävyydet: Pihtsusköngäs, Halti, Saivaara
  • Maasto: Avotunturia, järvimaisemaa ja tunturikoivikkoa
  • Vaativuus: Haltin vaellus on vaativa kivikkoisen polun ja nousujen ja laskujen vuoksi

Valmistelut

Viivyttelimme pitkään ennen kuin päätimme tehdä vaelluksen Suomen korkeimmalle huipulle. Tämä siksi, että joku muu kohde ajoi aina edelle ja yli sadan kilometrin matka tuntui alkuvuosina liian pitkältä. Lisäksi epäröimme tehdä vaellusta, jolla olisi yksi tietty pääkohde — jos pääkohdetta ei esimerkiksi sään vuoksi saavutettaisi, se voisi jäädä kaivelemaan. Lopulta mieli paloi kuitenkin Käsivarren maisemiin, joissa Jenni oli käynyt viimeksi päiväretkeilemässä yli 15 vuotta aiemmin ja Eemeli ei ikinä. Kun olimme hetken aikaa arponeet Haltin ja kolmen valtakunnan vaellusten välillä, päädyimme suuntaamaan kohti Haltia ja varaamaan kalenteriin sen verran löysää, että sään selkenemistä voitaisiin tarvittaessa odotella päivän verran.

Tyypillisin Haltin vaellus kulkee Kalottireittiä edestakaisin Kilpisjärveltä. Koska emme halunneet kulkea samaa reittiä molempiin suuntiin, turvauduimme Facebookin voimaan ja kyselimme vinkkejä vaihtoehtoisesta reitistä. Alustavaksi reittisuunnitelmaksi vakiintui ylivoimaisesti eniten ehdotuksia saanut ja ilmeisen yleinen menomatka Didnojokea ja Urtaslaaksoa seuraillen. Paluu tehtäisiin perinteiseen tyyliin Kalottireittiä pitkin.

Kilpisjärvelle pääsee Rovaniemeltä käsin bussilla, mutta tässä tapauksessa lähtöpiste oli 15 km Kilpisjärvestä pohjoiseen oleva parkkipaikka Norjan puolella. Arvoimme taksin ja liftaamisen välillä, mutta lopulta kumpaankaan ei tarvinnut turvautua. Tromssaan ajavan bussin kuski nimittäin suostui jättämään meidät pois kyydistä tien varren parkkipaikalla, vaikkei siinä virallista pysäkkiä olekaan. Kiitos mukavalle kuskille! Kuulemma siinä on pysähdytty lukuisia kertoja ennenkin. Reittiä toiseen suuntaan kulkevat vaeltajat sanoivat pääsääntöisesti yrittävänsä päästä tuon 15 km Kilpisjärvelle peukalokyydillä.

1. päivä: Lossujärvi (12 km)

E8-tien varsi – Gáhkkorjohka

Mitä tulee jokireitin kauneuteen, sen suhteen on vain pakko luottaa muiden vaeltajien sanaan, sillä itseltämme jokivarren maisemat jäivät tällä erää näkemättä…

Ensimmäisenä iltana luontoäiti ei toivottanut jylhiä maisemia odotelleita vaeltajia kovinkaan lämpimästi tervetulleiksi vaan sulki koko Käsivarren sankan sumuvaipan syövereihin. Bussin ikkunasta käsin näimme Kilpisjärven mahtavasta Saanasta ainoastaan alimmat rinteet ja tien varressa Norjassa oleva järvi (jota olimme luulleet hyväksi maamerkiksi) oli täysin näkymättömissä. Reittiä paljon ajanut bussikuskikin hämmästeli poikkeuksellisen sankkaa sumua. Olematon näkyvyys aiheutti pientä kuumotusta, sillä reitin alkuosa oli merkkaamatonta ja suunnistus avotunturissa olisi kartan ja kompassin varassa. Onneksi päivän suunnitelma oli seurata jokivartta — oletettavasti helppo nakki jopa sumussa. Lisäksi kännykkään oli ladattu etukäteen kartat, jotka näyttävät sijainnin myös ilman kenttää, jos suunnistaessa menisi sormi suuhun.

Tavoite oli vaeltaa 14 km Lossujärvelle tai niin pitkälle kuin ehdittäisiin ottaen huomioon, että pääsimme liikkeelle vasta puoli seitsemän aikaan illalla. Vaikka aikataulu kuulostaakin tiukalta, vasta puolen yön maissa elokuun alussa laskeva aurinko takasi useita tunteja vaellusaikaa. Normaalilla kolmen kilometrin tuntivauhdillamme taival oli arviomme mukaan tehtävissä ilman kiirehtimistä. Jos maasto sattuisi olemaan poikkeuksellisen hidaskulkuista, voisimme yöpyä Käsivarren erämaassa ja myös Norjan puolella voimassa olevilla jokaisen oikeuksilla matkan varrella.

Erittäin sumuinen maisema ja pato
Sankka sumu ja pato

Alku kulki loivasti nousten kapeaa, puomilla suljettua metsäajotietä pitkin jonkinlaisen patorakennelman varteen asti. Siitä lähdimme kulkemaan kapeaa polkua, joka seurasi jokivartta. Didnojokea ei hernerokkasumussa näkynyt, mutta pauhu paljasti sen olevan lähellä. Aiemmin päivällä oli ilmeisesti satanut, sillä märkä aluskasvillisuus kasteli lahkeet oitis läpimäriksi polulla, joka oli niin kapea, että hävisi paikoitellen kokonaan näkyvistä. Mietimme, olimmeko oikealla polulla lainkaan, sillä olimme sosiaalisen median perusteella ymmärtäneet, että reitin pitäisi olla selkeä. Joen rentouttava pauhu ja kompassi kuitenkin kertoivat suunnan olevan oikea. Mitä tulee jokireitin kauneuteen, sen suhteen on vain pakko luottaa muiden vaeltajien sanaan, sillä itseltämme jokivarren maisemat jäivät tällä erää näkemättä ja tyydyimme ihailemaan soisen reitin aluskasvillisuutta töppövilloineen ja lakkoineen.

Ensimmäisen puronylityksen yhteydessä tapahtuneen hetkellisen polun hukkaamisen jälkeen kohtasimme pienen suunnistuksellisen haasteen. Karttaan oli nimittäin merkattu polun haara. Molemmat haarat veisivät lopulta oikeaan paikkaan, mutta toinen oli jonkin verran pidempi. Haahuilimme hetken ympäriinsä tutkailemassa maamerkkejä muutamankymmenen metrin näkyvyydessä kartta ja kompassi kädessä, mutta emme onnistuneet löytämään polun haaraa. Päädyimme jatkamaan ainoaa löytämäämme polkua kompassia ja joen ääntä seuraten ja toivomaan, että se oli kartan mukainen lyhyempi reitti.

No, arvatkaapa oliko? Jossain vaiheessa tajusimme valinneemme kuitenkin pidemmän reitin. Koska emme enää halunneet kääntyä takaisin, nielimme kiukkumme ja hyväksyimme pienen sakkokierroksen. Myönnettäköön tosin näin jälkiviisaana, että sakkokierrokselta olisi kenties vältytty, jos olisimme aiemmin viitsineet tuhlata muutaman prosentin verran puhelimen akkua sijainnin tarkastamiseen. Noin kilometrin mittaisen harharetken jälkeen väärä polku vei takaisin Didnojoen varteen ja yhtyi siihen polkuun, jota olimme alunperin etsineetkin. Meille ei lopulta koskaan selvinnyt, mistä oikea reitti olisi mennyt ja olimmeko lähteneet sumussa seuraamaan väärää polkua jo padolta asti. Joka tapauksessa viive tuskin oli loppupeleissä paljoa puolta tuntia suurempi ja olimme edelleen aikataulussa.

Gáhkkorjohka – Loassuhytta

Kun Lossujärven Norjan puoleinen tupa (Loassuhytta) tuli näkyviin, vain paria tuntia aiemmin vallinnut sumu oli pelkkä etäinen muisto ja öinen tunturimaisema oli satumaisen kaunis.

Muutaman kilometrin jälkeen vastaan tuli seuraava mietinnän paikka — kahlaus Gáhkkorjohkan yli. Joki oli kartassa polun kohdalta verrattain leveä ja vaihtoehdot olivat kahlata leveimmästä kohdasta tai kiertää joitakin satoja metrejä paljon kapeamman yläjuoksun kautta. Tässä vaiheessa olisi todennäköisesti ollut järkevää uskoa selkeästi yläjuoksulle kiertävää polkua, mutta kumpaakaan ei huvittanut enää toinen kiertotie, jos lyhyempikin vaihtoehto oli olemassa. Lisäksi vastarannalla erottuva reitin jatko pikkuhiljaa hälvenevän sumun läpi kutsui meitä liian voimakkaasti ja päädyimme kahlaamaan suoraan joen leveimmän kohdan yli aikaa säästääksemme. Kahluupaikan valinta ei lopulta sujunut yhtään sen mallikkaammin kuin aiempi suunnistus. Vaikka itse joki ylsikin vain hiukan alle polven, jokea seurasi kainaloihin yltävä tiheä pajukko, jonka takana piilotteli aluksi huomaamatta jäänyt toinen joen haara — ja kolmas — ja neljäs. Kaikki tämä huipentui suohon ja jälleen uuteen pajukkoon. Lopulta koko kahluuprosessiin kului parikymmentä minuuttia ja aikaa oikoreitti ei taatusti säästänyt minuuttiakaan. Ylitys pääsee myös kunniapaikalle listalla ’Elämämme hankalimmat ja kettumaisimmat joenylitykset’.

Puron ylitys Gáhkkorjohkalla
Kahlaus Gáhkkorjohkan yli

Kahlaamisen jälkeen alkumatkan kuumottavin osuus oli takana. Polku oli selkeä sekä helppo seurata ja matka taittui nopeasti. Kapustarinta lauloi lähistöllä. Myös tunrurit alkoivat tulla esiin sumuvaipan syövereistä ja kaunis maisema alkoi avautua eteen ja taakse. Viimeiset kilometrit saimme jo ihailla järvien takana paistavaa laskevaa aurinkoa, joka värjäsi auenneen taivaan keltaisen eri sävyillä. Kun Lossujärven Norjan puoleinen tupa (Loassuhytta) tuli näkyviin, vain paria tuntia aiemmin vallinnut sumu oli pelkkä etäinen muisto ja öinen tunturimaisema oli satumaisen kaunis.

Olimme aikoneet yöpyä Suomen puolen autiotuvalla, jolle olisi ollut karttaamme päivätuvaksi merkatulta Norjan tuvalta vielä kaksi kilometriä. Lossujärvelle saapuessamme alkoi kuitenkin olla jo niin myöhä, että mietimme kehtaako autiotupaan enää astua sisään siltä varalta, että joku on nukkumassa. Vaikka tarkoituksemme oli yöpyä teltassa, olisimme halunneet saada märät sukat, kengät ja housut tupaan kuivumaan. Kun näimme hahmon astuvan ulos Loassuhyttasta, päätimme vilkaista sisään. Hämmästykseksemme kyseessä olikin autiotupa päivätuvan sijaan. Tuvassa oli kerrossängyt patjoiteen, puukamiina (ei kaasuliettä), kuivaushuone, pöytä sekä tilava parvi. Suomalaisnorjalainen vaelluspari oli iltatoimilla. Koska kaksi sänkyä oli vielä vapaina ja kanssavaeltajat tuvassa oikein vastaanottavaisia päätimme, ettemme enää jatka Suomen puolelle vaan yöpyisimme vapaassa kerrossängyssä. Eipähän tarvitsisi pystyttää telttaa kiviseen maastoon puolenyön aikaan. Päädyimme kokkaamaan pikaiset illalliset ja ihailemaan tunturien taakse laskevaa aurinkoa tuvan ikkunasta ennen kuin vetäydyimme nukkumaan.

Loassuhytta laskevan auringon valossa
Loassuhytta laskevan auringon valossa

2. päivä: Pihtsusjärvi (19 km)

Loassuhytta – Kalottireitti

Sään täyskäännös jatkui seuraavana aamuna, joka valkeni aurinkoisena. Tupaseuramme onnistui jotenkin lähtemään liikkeelle meitä herättämättä jo ennen seitsemää. Meidän matkamme starttasi pari tuntia myöhemmin tuorepuuro-aamiaisen jälkeen, joka tosin muistutti pieleen arvioidun vesimäärän vuoksi enemmän tuorevelliä.

Ensimmäisenä ylitimme — tai pikemminkin alitimme — Suomen ja Norjan rajan ryömimällä poroaidan alitse. Paksut rinkat saatiin mahtumaan aidan alta senttipelillä. Edessämme oli Lossujärvi ja sen toisella puolella Suomen-puoleinen tupa. Alkumatkasta hämmästelimme tuvalle pörrännyttä helikopteria ja hetken aikaa luulimme jonkun siellä loukanneen itsensä. Sitten muistimme, että Käsivarressa on mahdollisuus matkata erämaahan myös helikopterilla tai vesitasolla, jos rahaa riittää.

Urtaslaakso osoittautui juuri niin vaikuttavaksi kuin mitä sosiaalisen median kehujen perusteella odotimme. Enemmän Itä-Lappia kolunneena olimme tottuneet matalampiin ja pyöreälakisimpiin tuntureihin, jotka olivat helposti saavutettavia. Nyt ympärillämme kohosi jyrkkiä kallioseinämiä, jotka muistuttivat enemmän edellisen Norjan reissun huippuja kuin totuttuja tuntureita. Moni kohosi jo yli kilometrin korkeuteen, vaikka Haltille olikin vielä matkaa. Laakson pohjalla kimalteli jokien ja järvien jono, jota reunustivat sekä rakkakivikot että vihreät suot ja tunturikankaat. Ympäröiviä huippuja katsellessamme aloimme pohtia uudestaan päätöstämme olla kantamatta hätälähetintä. Olemme aiemmilla reissuilla todenneet, että kaksin kulkiessa sellaiselle ei ole ollut tarvetta, sillä toinen voi aina kipaista lähimmän tunturin rinteeseen soittamaan apua, jos toinen loukkaa itsensä. Toisin kuin itä-Lapissa, näiden tunturien rinteisiin ei tuosta noin vain ohimennen kipaista mistä tahansa suunnasta.

Tunturimaisema Urtaslaaksossa
Urtaslaakso

Polku oli tässä vaiheessa vielä täysin merkkaamaton ja hävisi edellisen päivän tapaan paikoitellen kokonaan näkyvistä, erityisesti soisten ja rakkaisten pätkien yhteydessä. Eilisestä poiketen suunnistus oli kuitenkin helppoa, sillä hyvä näkyvyys teki jokirannat helposti seurattaviksi. Nousua oli vain vähän. Alkumatkan ajan harmittelimme Norjan puolella yleisten lakkojen katoamista, mutta joidenkin kilometrien jälkeen lakat tekivät paluun ja saimme niistä mukavan ylimääräisen välipalan.

Kymmenisen kilometriä tarvottuamme vastaan tuli Urtashotellin autiotupa, joka seisoi kuvankauniissa maisemassa Riimmajärven rannalla ja Suomen neljänneksi korkeimman tunturin, Govddosgáisin alarinteillä. Tunturi on jossain yhteydessä mainittu Suomen vaikeimmaksi tunturiksi huiputtaa ja jyrkät ja kiviset rinteet eivät kutsuneet meitä edes yrittämään. Itse Urtashotelli oli ’hotelli’-nimityksen vuoksi hauska ilmestys. Olimme odottaneet perinteistä autiotupaa, joten emme olleet varautuneet puolta pienempään mökkiin, joka oli kooltaan autiotupien puuliiterien luokkaa. Erityistä huvitusta aiheutti tuvan sisustus. Pienen mökin eteiseen oli tungettu lisäsänky ja kaasuhella ja itse tuvan puolella oli hyllyssä rivi tyhjiä alkoholipulloja — pitäähän sitä hotellissa nyt baari olla. Vasta myöhemmin luimme, että Urtashotelli ei ole Metsähallituksen ylläpitämä, mikä selittää omaleimaisen ulkoasun.

Rakkaa Urtaslaaksossa
Rakkaa Urtaslaaksossa

Urtashotellilta oli enää alle viiden kilometrin matka merkkaamatonta reittiä. Tähän kohtaan osui reissun ensimmäinen rakkahelvetti, jossa vierähtikin kunnolla aikaa. Bonuksena hämähäkkikammoisille, rakassa oli tuhansittain isoja hämähäkinseittejä lisäämässä haastetta. Loputtomalta tuntuneen rakka-akrobatian jälkeen pääsimme Pihtsusjoen kahlaamolle rajavartiotuvan vieressä. Tämä oli reissun toinen kunnon kahlaus, joka osoittautui lopulta odotettua helpommaksi matalan vedenpinnan ja heikon virtauksen vuoksi. Lenkkarit jalassa kahlaava Eemeli onnistui melkein pääsemään yli kuivin sukin kiveltä kivelle hyppelemällä. Jenni vaihtoi suosiolla kahluukengät jalkaan.

Kalottireitti – Pihtsusjärvi

Jos emme olisi tienneet mitä odottaa, 17 m korkuinen Suomen Niagara olisi tullut vastaan ilman ennakkovaroituksia mäen takaa kallioseinämien vaimentaman pauhun saattelemana.

Puolisen kilometriä Pihtsusjoelta selvittyämme yhdyimme kalottireittiin, jota seurasi lähes heti yksi reissun päänähtävyyksistä — Pihtsuskönkään vesiputous, joka on useassa lähteessä luokiteltu Suomen upeimpien vesiputousten joukkoon. Sen kiehtovuutta vain lisää vaikea saavutettavuus keskellä erämaata. Pihtsusköngästä ei käydä ohimennen ihailemassa töiden jälkeen vaan sen nähdäkseen pitää vaeltaa pari-kolme päivää, ellei satu olemaan kovakuntoinen ultrajuoksija. Koska olemme molemmat aina ihailleet vesiputouksia, odotukset olivat suuret.

Pihtsuskönkään vesiputous
Pihtsusköngäs

Jos aikanaan Karhunkierroksella Kiutakönkään pauhu oli kuulunut parin kilometrin päähän, Pihtsusköngäs oli vielä muutamaa-sataa metriä ennen paraatipaikkaa hiirenhiljaa. Katselimme kartasta, miten putous läheni ja silti sen olemassaolosta ei näkynyt tai kuulunut merkkiäkään. Jos emme olisi tienneet mitä odottaa, 17 m korkuinen Suomen Niagara olisi tullut vastaan ilman ennakkovaroituksia mäen takaa kallioseinämien vaimentaman pauhun saattelemana. Vapaasti putoava putous vyörysi alas rotkoon, jonka joki oli vuosien saatossa itselleen kaivertanut. Alajuoksulle oli muodostunut pieni lampi, jota reunusti vehreät tasanteet. Vaikka Pihtsusköngäs häviääkin kokonaiskorkeudessaan mm. Mallan luonnonpuiston Kitsiputoukselle (118 m) ja Kevon luonnonpuiston Fiellulle (26 m), se ei hävinnyt kummallekaan komeudessaan. Sijainti Suomen korkeimpien huippujen syleilyssä ainoastaan lisäsi tunnelmaa. Kummallakaan ei ollut nälkä, mutta päätimme silti pitää evästauon, koska tuntui rikokselta vain kävellä pikaisesti ohi. Alas rotkoon emme lähteneet könyämään, mutta putousta pystyi ihailemaan hienosti myös yläjuoksulta.

Loppumatka sujui ilman erityistä raportoitavaa. Polku oli selkeä, joskin jonkin verran kivinen. Vastaamme tuli isompi porukka, joka oli tullut edellisenä päivänä (kyllä, sinä sumupäivänä) Guolasjärven kautta Haltin yli. He tiesivät kertoa, että reitti Haltille on Suomen puolella hyvin merkattu. Pihtsusjärvi tuli näkyviin pian putoukselta lähtömme jälkeen. Sen länsipuolella komeili Govddosgáisi ja pohjoisessa alkoivat siintää Haltin alueen huiput. Tässä vaiheessa emme vielä tajunneet etsiä itse Haltia, mutta todennäköisesti sekin olisi näkynyt Pikku-Haltin takaa. Haltin itäpuolelle piiloon sen sijaan jäi Ridnitšohkka — korkein tunturi, jonka varsinainen huippu on Suomen puolella.

Lossujärven tapaan Pihtsusjärven tupa oli kuvankauniissa paikassa. Saavuimme tuvalle jo ennen kuutta, joten meille jäi runsaasti aikaa tapettavaksi. Ilma oli kuuma ja erityisesti tuvan terassi muistutti saunaa. Hetken aikaa harkitsimme järveen pulahtamista, mutta muiden vaeltajien uintireissut kivisessä järvessä näyttivät sen verran vaivalloisilta, että jätimme uimisen tältä illalta väliin. Onneksi tuvalta löytyi runsaasti juttuseuraa ja lopulta ilta kului kokemuksia ja ideoita vaihtaessa. Samalla käsite ’pieni maailma’ realisoitui, sillä tuvalla törmäsimme Eemelin opiskelukaveriin, joka oli kavereineen käynyt juuri huiputtamassa Haltin. Heitä kuulustellessamme kuulimme, että reitti muuttuisi rakkakivikoksi vasta loppua kohden ja Halti oli yllättävän helppo huiputtaa. Siksi päätimme jäädä yöksi Pihtsusjärven tuvalle ja suunnata Haltille sieltä käsin seuraavana päivänä päiväretkenä. Toinen vaihtoehto olisi ollut muutamaa kilometriä lähempänä oleva Haltin tupa, mutta rinkan kantaminen helteessä ei siltä päivältä enää houkutellut. Vaikka yöpyminen Pihtsuksella pidensikin Haltin päiväretken matkaa melkoisesti, tupakirja ja muiden tuvalla olijoiden kokemukset vakuuttivat meidät siitä, että se olisi hyvin tehtävissä.

Pihtsusjärvi auringonlaskun aikaan
Pihtsusjärvi auringonlaskun aikaan

3. päivä: Halti (22 km)

Halti

Kolmantena päivänä oli vuorossa reissun huipennus — Haltin huiputus. Aiemmin lukemiemme retkikertomusten ja tupakirjan perusteella Halti kuulosti tunturilta, joka on usein sumun peitossa. Siksi olimmekin huojentuneita, kun aamu valkeni yhtä kauniin pilvettömänä kuin edellinen. Aurinkoisessa säässä oli tosin kääntöpuolensa, sillä hattuja karsastavan Jennin parin viikon takaisella reissulla kärähtänyt päänahka ilmoitteli taas saaneensa edellisenä päivänä hiukan liikaa aurinkoa. Ei siis auttanut kuin vetää tuubihuivi päähän tonttulakkityyliin. Eihän se tyylikkäältä näyttänyt, mutta kuten Eemeli sanoi: ’Ei täällä muotinäytöksessä olla.’.

Olimme tupakirjan perusteella arvioineet, että Haltin huiputukseen kuluisi meidän ’eihän meillä mihinkään kiire ole’ -tahdillamme 8-10 tuntia. Kartta kertoi matkan pituudeksi 9-10 km yhteen suuntaan ja toinen mokoma takaisin. Sen vuoksi lähdimme liikkeelle heti aamulla hiukan ennen kymmentä. Pakkasimme mukaan ensiapulaukun, välipalat ja yhden cold soaking -tyylillä valmistetun lounaan, joka säästi meidät retkikeittimen kantamiselta. Lisäksi pakkasimme pilvettömästä säästä ja sateettomasta ennusteesta huolimatta mukaan sadevaatteet, sillä olisi tuntunut kiroukselta jättää ne pakkaamatta.

Ensimmäiset kilometrit olivat vielä helpohkoja satunnaisia soisia kohtia ja jo erittäin tutuksi tulleita kiviä lukuunottamatta. Reitti seuraili Govdajohkan vartta ensimmäiset kuusi kilometriä. Joen varrelle osui pienenä yllärinä toinen Niagara-mallinen vesiputous, joka oli arviolta muutaman metrin korkuinen. Edessä siinsivät Pikku-Halti ja Ridnitšohkka ja niiden takaa pilkotti Haltin Suomen-puoleinen huippu. Muutaman kilometrin tarvottuamme näimme myös Haltin tuvan. Olimme aiemmin lukeneet, että tuvan ympäristössä on huonosti telttapaikkoja (tämä edesauttoi päätöstämme pitää Pihtsusjärveä tukikohtana) ja tupa tosiaan oli keskellä rakkakivikkoa, johon ei telttaa saa pystyyn parhaallakaan mielikuvituksella. Kuitenkin noin kilometriä ennen tupaa oli kaunis vihreä tunturikangas, johon olisi hienosti saanut vaikka tusinan verran telttoja.

Kivikkoa Haltin rinteessä
Omalaatuisen väristä rakkakivikkoa Haltin rinteissä

Pian tuvan ja huipun polkujen risteyksen jälkeen alkoi rakkakivikko. Koska olimme kuulleet kauhukertomuksia Haltin kivikoista, olimme itse asiassa luulleet koko reitin olevan sellaisen peitossa Pihtsusjärven tuvalta lähtien, ja niinpä olimme tyytyväisiä päästyämme ennakoitua helpommalla. Eteneminen oli hidasta, mutta nousu tuntui odotettua loivemmalta. Joko kunto on päässyt kohoamaan tai kivikon pakottama hidas etenemistahti auttoi. Suurimman osan pystyimme tasapainoilemaan kahdella jalalla, mutta paikoitellen ihmisenkokoiset kivet pakottivat meidät turvautumaan nelivetoon. Välillä kannatti myös kääntyä katsomaan taakse näkymiä Pihtsusjärvelle ja sen takaisille tuntureille.

Juuri ennen nousun jyrkintä osuutta päätimme pitää ruokatauon. Tällä kertaa “tavoistamme” poiketen yksikään ruokailuväline ei ollut unohtunut leiriin ja saimme pidettyä tauon suunnitellusti kinkkukuskusia syöden. Merkattu polku jatkoi ensin loivasti ja sitten jyrkemmin ylöspäin ja ylhäällä pilkottava huippu oli niin kutsuva, että meinasimme pariinkiin otteeseen mennä omia suorempia reittejämme ja pudota merkityltä polulta. Kulkiessamme kiinnitimme huomiota kiviin, joissa oli paljon kiilteleviä mineraaleja ja jonkin verran ruostetahroilta näyttäviä punaisia laikkuja. Koska olimme joskus kuulleet, että Haltilla voisi olla kompassihäiriöitä, testasimme uteliaisuuttamme reagoiko kompassi niihin, mutta kompassin neula ei ollut niistä moksiskaan. Lisäksi kivet olivat täysin omaleimaisesti pinnaltaan röpyliäisiä — ikään kuin erittäin karkeaa hiekkapaperia. 

Näkymiä Haltin huipulta alas Pihtsujärvelle
Näkymiä Haltin huipulta alas Pihtsujärvelle

Monista muista tuntureista poiketen Halti ei huijannut meitä matkan varrella, jollei lasketa sitä, että koko Suomen-puoleinen huippu on itse asiassa valehuippu muutaman kymmentä metriä korkeammalle Norjan Ráisduottarháldille (1361 m). Valtakunnan rajapyykki 303B, jossa sijaitsee Suomen korkein kohta (1324 m), alkoi näkyä jo paria kilometriä aiemmin. Saavutimme sen noin neljässä tunnissa lähdöstä ja jäimme joiksikin minuuteiksi katselemaan maisemia Pihtsusjärvelle ja Pohjois-Norjan tuntureille sekä lähettämään terveisiä kotiin. Tämä oli nimittäin ensimmäinen paikka, jossa oli puhelinkenttä E8-tieltä lähtemisen jälkeen. Samalla kirjasimme nimemme vieraskirjaan ja huomasimme olevamme sen päivän toinen seurue. Kuitenkin aiempina aurinkoisina päivinä kirjassa oli parisenkymmentä merkintää per päivä ja jopa sumupäivänä Haltilla oli käynyt muutama seurue.

Norjan-puoleinen huippu ja paluumatka

Näkymät Norjan puolelle olivat Suomeen verrattuna kuin toisesta maailmasta.

Maisemia tiiraillessamme tunnistimme Norjan-puolen huipun, joka näytti helpolta ja kutsuvalta. Vaikka olimme aluksi ajatelleet kiivetä ainoastaan Suomen puolelle, aloimme tässä vaiheessa käydä päänsisäistä kamppailua.

Kyllä Suomen puoli riittää hyvin.

Mutta nyt on loistava sää ja nousua tulee vain vähän lisää.

Norjan huipusta tulee neljä lisäkilometriä.

Mutta se näyttää paljon Suomen puolta tasaisemmalta ja on niin lähellä.

Kilometrejä on ihan riittävästi nytkin.

Mutta eipä tänne varmaan takaisin ihan hetkeen tulla.

Haluatteko arvata, mihin ratkaisuun lopulta päädyimme? No, totesimme, että eivätpä nuo pari lisäkilometriä tässä konkurssissa missään tunnu, joten paluumatkan sijaan käänsimme nenät kohti Norjaa ja Ráisduottarháldia.

Matka Norjan puolelle alkoi kompassisuunnalla kohti huippua, vaikka huipuksi arvelemamme kahden kilometrin päässä oleva kivikasa näkyikin myös paljain silmin. Norjan-puoleiselle huipulle johtava rakkakivikko näytti kaukaa katsoen Suomen-puoleista lempeämmältä, mutta sinne päästäksemme pitäisi ensin kulkea satulan poikki. Heti Suomen-puoleiselta huipulta poistuttuamme kivet muuttuivat entistäkin karkeammiksi ja pian myös kokonaan heleän punaisiksi. Eemeli totesi, että ’hiekkapaperikivet’ itse asiassa tekivät rakassa tasapainoilusta helpompaa, sillä askel ei päässyt lipsumaan. Laskeuduimme aluksi n. 20 metriä alas satulaan, missä maasto tasoittui. 

Haltin satulasta on Ráisduottarháldille n. 70 metriä loivaa nousua ja matka taittui verrattain nopeasti. Kivikko tosin ei ollut lainkaan niin tasaista kuin mitä kauempaa oli näyttänyt — melkoista huijausta. Huipun kivirakennelma katosi jonkin verran ennen huippua näkyvistä, mutta suuntasimme kompassin avulla ja silmämääräisesti suunnilleen siihen paikkaan, jossa se oli näyttänyt olevan. Kaikki hyvin niin kauan, kun suunta on ylöspäin. Strategia osoittautui toimivaksi ja pian näimmekin kivirakennelman uudelleen. Samalla näkyviin tuli poroaita, joka oli yllättäen eri paikassa kuin kartassa. Ilmeisesti sitä oli siirretty.

Kivirakennelma Haltin Norjan-puoleisen huipun korkeimmalla kohdalla
Haltin Norjan-puoleinen huippu. Takana Norjan lumihuippuja.

Poroaidan yli vei epäilyttävän huteran näköiset puiset portaat, ja hetken mietimme, olisiko turvallisempaa kontata taas aidan ali. Portaat huojuivat, mutta kestivät lopulta painomme. Huipulla kiipesimme sitä merkkaavan kivirakennelman juurelle ihailemaan Norjan puolelle aukeavia maisemia. Eemeli oli lukenut Googlesta, että Haltilta olisi linnuntietä Jäämerelle n. 28 km ja saatoimmekin nähdä kaukaisuudessa jotain epävarmasti vuonoa muistuttavaa. Näkymät Norjan puolelle olivat Suomeen verrattuna kuin toisesta maailmasta. Horisonttia hallitsivat terävähuippuiset pysyvästi lumen peittämät vuoret jäätiköineen ja vehreät matalampien vuorten reunustamat jokilaaksot.

Ráisduottarháldin huipulla oli toinen vieraskirja. Vaikka kirja olikin norjaksi, kävijät olivat lähes yksinomaan suomalaisia. Norjalaisilla on ilmeisesti hienompiakin vuoria huiputettavaksi, joten on loogista, ettei heitä näy massoittain Ráisduottarháldilla. Siinä missä Suomen-puoleisella huipulla oli edellisenä päivänä käynyt n. 20 seuruetta oli Norjan puolen huipulla käynyt vain neljä.

Ajatuksena oli pienen välipalan jälkeen palata takaisin omia polkuja satulan kautta ja välttää kiipeäminen takaisin Suomen-puoleiselle huipulle. Suunnistusvuorossa oleva Eemeli otti kompassisuunnan, vaikka tiesimmekin sen olevan epätarkka. Olimme näet unohtaneet teltalle varsinaisen kompassin ja mukana oli vain Eemelin kilpasuunnistuskompassi, josta puuttuu kokonaan suunta-asteikko. Tämän vuoksi emme voineet tehdä Haltin alueen 15 asteen kokonaiskorjausta kompensoivaa suuntakorjausta ja kompassi veisi meidän laskuopillamme n. 200-300 m hutiin jokaisella kilometrillä. Onneksi suunnan epämääräisyydestä ei ollut haittaa, koska rakkakivikossa oli joka tapauksessa mahdotonta kulkea suoraan ja näkyvyys oli hyvä. Jos näkyvyys olisi ollut huono, emme todennäköisesti olisi edes jatkaneet Ráisduottarháldille, jonne ei vienyt merkattua reittiä.

Reitti Ráisduottarháldin huipulta alas ei ollut kovin jyrkkä, mutta kiveltä kivelle hyppiminen teki siitä hitaan. Kivikko oli tällä puolella Haltin rinnettä hauskan näköinen — se vaihteli harmaasta punaiseen ja jopa sinertävään. Satulassa maasto tasoittui. Suomen-puoleista huippua ei näkynyt, mutta arvioimme olevamme lähimmillään joidenkin satojen metrien päässä. Arviota tuki maastosta löytämämme poroaidan jäänteet, jotka vastasivat hyvin poroaidan vanhaa, karttaan merkattua sijaintia. 

Valitsemamme reitti alas mutkitteli, kun yritimme löytää reitin, joka ei sisällä nousuja, mutta oli kuitenkin kuljettavissa ilman nelivetoa. Epäilimme jo vahvasti, oliko se millään tasolla oikoreitti, mutta eipähän tarvitsisi nousta takaisin Suomen-puoleiselle huipulle. Ihan tarkkaa tietoa meillä ei sijainnistamme ollut, joskin se olisi ollut puhelimesta tarvittaessa tarkistettavissa. Ridnitšohkkan huipulla oleva telemasto oli kuitenkin sopivassa suunnassa, joten suuntamme oli riittävän oikea. Pian näimme kaukana alarinteessä Haltin ja Ridnitšohkkan välissä virtaavan puron, joka oli jo lähellä merkittyä reittiä, jolle yritimme suunnata. Myös Pihtsusjärven tupa näkyi kilometrien päässä horisontissa nuppineulanpään kokoisena pisteenä.

Hyvin maastoon sulautuva kiiruna kivien joukossa
Bongaatko kuvasta kiirunan?

Hieman ennen kuin selvisimme takaisin merkitylle reitille, Jenni lähes käveli maassa kipittävän linnunpoikasen yli. Pienellä tiirailulla löytyi myös emo ja loppu poikue kivien väliin maastoutuneina. Vaikka emme riekkoa ja kiirunaa ulkonäon perusteella erotakaan, ruosteista ovensaranaa muistuttava ääni ja sijainti ylhäällä avotunturissa paljasti, että kyseessä oli kiirunapoikue. Hämmästelimme hetken kiirunan käsittämättömän hyvää suojaväriä, otimme muutaman kuvan ja jätimme sitten kiirunaemon ja poikaset rauhaan. Motkotuksesta päätellen perhe ei pitänyt läsnäolostamme.

Lopulta selvisimme pois rakasta tasaisemmalle polulle. Matka takaisin Pihtsusjärvelle meni ripeästi, vaikka se tässä vaiheessa tuntuikin pitkältä. Pysähdyimme muutaman kerran juomaan vettä tunturipuroista, koska Haltilla olimme purojen puutteen vuoksi juoneet helteiseen säähän nähden turhan vähän. Suunnilleen puolessa välissä pidimme myös jalkojenhierontatauon, koska Jennin jalat alkoivat valittaa kivikossa taiteilusta. Eemeliäkin hiukan huoletti loppumatkasta kipeytynyt lonkankoukistaja, mutta se onneksi vertyi hieronnan ja levon myötä. Palasimme takaisin Pihtsusjärven tuvalle reilut 10 tuntia lähtömme jälkeen. Matka Haltille oli ollut Norjan puolelle tehdyn extralenkin vuoksi hiukan suunniteltua rankempi, mutta kaiken vaivan arvoinen.

4. päivä: Meekonjärvi ja Saivaara (11 + 5 km)

Pihtsusjärvi – Meekonjärvi

Suunnittelimme neljännelle päivälle lyhyemmän matkan, koska alla oli kaksi pitkää päivää. Agendalla oli raahautua Meekonjärvelle, joka oli kartan mukaan vain 9 km päässä. Tämän piti olla reissun ’lepopäivä’. Molempia alkoi kuitenkin hivenen huolettaa, kun luimme tupakirjasta ilmaisuja ’tuskien taival’ ja ’elämäni pisimmät 11 km’. Myös pari vastaan tullutta kanssakulkijaa oli tuskaillut kyseistä pätkää. Reitti olisi siis ilmeisesti haastava ja aloimme jo varautua henkisesti Jotunheimenin Urdadalen-solan tasoiseen kivikkohelvettiin. Ja mistä nuo kaksi lisäkilometriä putkahtivat?

Tämä päivä oli yhtä kuuma kuin kaksi aiempaa ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta lukuunottamatta Haltia, joka oli vetänyt pienen pilvihatun päähänsä. Lämpimän päivän kunniaksi päätimme molemmat viimein heittää talviturkin tunturijärveen ennen Pihtsusjärveltä lähtöämme — parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vesi oli lämpimämpää kuin olimme odottaneet, mutta kuitenkin sen verran viileää, että pulahdus jäi lyhyeksi. Uintiretki kysyi myös melkoisesti tasapainoa, sillä järven pohja oli liukkaiden ja terävien kivien peitossa ja järveen piti taiteilla leirikengät jalassa. Katselimme aamutoimien aikana myös, miten peräti kaksi porukkaa lähti paikalta helikopterikyydillä. Meillä oli edessä yli 40 km kävelyä. Jos vaellussää ja maisemat eivät olisi olleet niin täydellisiä, helikopterikyytiläisiä olisi todennäköisesti käynyt kateeksi.

Poron siluetti tunturin rinteellä sinistä taivasta vasten
Maisemia matkalla Meekonjärvelle

Ensimmäiset kilometrit kulkivat tuttua polkua Pihtsuskönkäälle asti. Maisemien näkeminen eri suuntaan kuin tullessa sai sen kuitenkin tuntumaan uudelta polulta. Edessä komeili Meekonvaara, joka oli monien muiden käsivarren yli kilometriin kurottavien huippujen tapaan jylhä ja jyrkkäreunainen. Kulkiessamme katselimme rannassa leikkiviä lintuja, jotka olimme tunnistavinamme punajalkavikloiksi, mutta kaiken kaikkiaan lintutuntemus oli ollut reissun aikana kehnoa — kapustarinta, todennäköisesti-kiiruna, lokki, joku-viklo, joku-iso-petolintu, pieni-vaaleanruskea-lintu, keskikokoinen-vaaleanruskea-lintu …. Pitänee kerrata lajitunnistusta ennen seuraavia reissuja. Pihtsuskönkään ylärinteet tarjosivat jälleen täydellisen paikan evästauolle ja saimme ihailla putousta vielä hetken ennen kuin matka jatkui kohti Meekonjärveä.

Loppumatka kulki Vuomakasjokea seuraten. Tässä vaiheessa vastaan tuli ensimmäiset puut pariin päivään ja reitti kulki osan matkaa tunturikoivikossa, joka alkoi jo saada hiukan keltaisen värejä. Polku oli kivinen ja koko ajan sai katsella, mihin jalkansa asettaa, mutta varsinaista rakkaa ei näkynyt ennen kuin vasta ihan lopussa Meekonvaaran alarinteillä. Rakka oli tehty osittain helpoksi kulkea, sillä pahimpien kohtien yli kulki hämmästykseksemme pitkokset — melkoista hemmottelua. Saavuimme Meekonjärvelle hyvissä ajoin 11 km matkan jälkeen ja ihmettelimme, millä kuminauhalla se kartan 9 km oli oikein mitattu. Reitti ei lopulta ollut niin vaativa kuin olimme kertomusten perusteella pelänneet, mutta sen verran rankka kuitenkin, että olimme iloisia, ettei enää tarvinnut jatkaa matkaa kymmenen kilometrin verran seuraavalle tuvalle.

Tässä vaiheessa alkaa olo olla kuin papukaijalla, mutta myös Meekonjärven tupa oli kuvankauniissa paikassa. Lännessä kohosivat Meekonvaaran jylhät kallioseinämät ja kaakossa komeili Saivaara, joka oli erottunut kauas omalaatuisen muotonsa vuoksi. Varaustupa ja autiotupa ovat poikkeuksellisesti toisistaan erillään ja autiotuvalle tahtovien pitää ylittää Bierfejohka joko sillan kautta kiertämällä tai kahlaamalla. Päädyimme kahlaamaan, sillä vettä oli reilusti alle polven. Ensitöiksemme oikaisimme kivettömälle nurmikolle kerarat levällään lepäämään auringosta nauttien. Teltan pystytys sai odottaa.

Tunturikoivikkoa
Tunturikoivikkoa Meekonjärvellä

Saivaara

Kun kahlasimme nilkkoja myöten suossa ja kainaloita myöten tiheässä pajukossa, Jenni kirosi, että kaikkeen sitä pitää ryhtyä vain siksi, että Eemeli saa kehuskella työkaverilleen.”

Kuten meidän lepopäivillemme tuppaa käymään, nytkään emme malttaneet pysyä iltaa paikallaan. Kun olimme saaneet teltan pystytettyä ja palautuneet hiukan aiemmasta urakasta, päätimme tehdä iltalenkin Saivaaralle, joka hallitsi jyrkän ja luontaantyöntävän näköisesti horisonttia parin kilometrin päässä. Se oli toisaalta niin lähellä, että näytti olevan huiputettavissa nopealla kipaisulla, mutta toisaalta tunturin rinne oli niin jyrkkä, että kiipeäminen näytti lähes mahdottomalta ilman kiipeilyvarusteita. Lopulta tunturin kutsu oli niin vahva, että unohdimme levon ja päätimme tarttua haasteeseen.

Halusimme kiivetä Saivaaralle mahdollisimman kevyin kantamuksin, joten virittelimme rinkan irrotettavasta läpästä Eemelille primitiivisen vyölaukun, johon pakattiin EA-pakkaus, ruokailuvälineet ja pari vesipulloa. Jenni laittoi vyölleen filtteripullon klipsillä ja tunki taskut täyteen ruokaa. Retkikeittimen ja kaasun kantaminen Saivaaran laelle ei houkutellut, joten päätimme koittaa, toimisiko alunperin perinteiseksi retkikeittimellä valmistettavaksi ruoaksi tarkoitettu ranskalainen kanapata cold soaking -ruokana. Jos se ei kerta kaikkiaan toimisi, pärjäilisimme pähkinöillä.

Päähänpistoon poiketa Saivaaralle vaikutti vahvasti Eemelin työkaveri, joka oli sattumalta maininnut Saivaaran kesän alussa. Työkaverille paikka oli ollut tuttu geologian luennoilta, maantieteilijä kun oli, joten Haltin reissusta kuultuaan hän kehotti: “Kiivetkää ihmeessä Saivaaralle. Se on Suomen ainoa butte! Ja päälle johtaa polku.” Eemeli oli ihmetellyt, että mikä ihmeen butte ja turvautunut Googlen apuun. Lopulta selvisi, että butte on pienikokoinen pöytävuori, jonka yläosat ovat kovempaa ja alaosat helpommin kuluvaa kiveä, jolloin tuulieroosio kuluttaa ajan kuluessa vuoren seinämät kivimurskaksi huipun jäädessä verrattain tasaiseksi ja kallioiseksi. Alunperin ei vaikuttanut edes kovin todennäköiseltä, että meillä olisi luppoaikaa ja energiaa tällaiselle, mutta vinkki jäi Eemelin takaraivoon muhimaan. Ajatus vahvistui lisää Pihtsusjärvellä, jolla toinen vaeltaja suositteli samaa ideaa.

Tutkittuamme aikamme karttaa päätimme suunnata Saivaaran länsipuolelle, joka oli lähempänä Meekonjärveä. Itäpuolen rinteeseen oli merkitty Eemelin työkaverinkin mainitsema polku, mutta ylimääräiset kilometrit tunturin itäpuolelle eivät houkutelleet. Vähän joutuisimme tosin länsipuolellakin kiertämään, sillä heti Meekonjärven tuvan vieressä oli karttaan merkitty suo, jonka läpi kulkemisen halusimme välttää. 

Jyrkkärinteinen Saivaara alarinteiltä kuvattuna
Saivaaran rinteet olivat yhtä aikaa luotaantyöntäviä ja houkuttelevia

Lähdimme seuraamaan tuvalta Saivaaran suuntaan lähtevää polkua, joka näytti aluksi menevän oikeaan suuntaan. Pian polku kuitenkin pieneni ja pieneni ja päättyi pienen puron rantaan. Täytimme filtteripullon, koska emme tienneet milloin vettä saisi lisää ja hetken pohdinnan jälkeen päätimme jatkaa suoraan polun puutteesta huolimatta. Niinpä jatkoimme vain suorinta tietä Saivaaran suuntaan, mikä oli periaatteessa helppoa, koska se oli varsin selkeä maamerkki. Siihen se helppous sitten jäikin. Päädyimme nimittäin tarpomaan juuri sen suon läpi, jota olimme halunneet vältellä. Kengät — tavallaan jopa onneksi — kastuivat heti ensimmäisessä suonsilmässä, joten niiden kastumista ei enää tarvinnut varoa. Suon lisäksi ensimmäiselle puolelle kilometrille mahtui myös kainaloon asti yltävää tunturipajukkoa, josta ängimme väkisin läpi näkemättä juuri lainkaan, mihin astuimme. Kun kahlasimme nilkkoja myöten suossa ja kainaloita myöten tiheässä pajukossa, Jenni kirosi, että kaikkeen sitä pitää ryhtyä vain siksi, että Eemeli saa kehuskella työkaverilleen.

Puolen kilometrin verran jatkuneen suon ja pusikon jälkeen maasto muuttui kuivemmaksi ja pian tarvoimme läpi vaivaiskoivujen ja kaarnikkamaton. Vaikka nousumetrejä on Saivaaralle vähän Meekojärven ollessa jo itsessään niin korkealla, nousu tuntui tiheässä vaivaiskoivikossa ja korkeassa varvikossa yllättävän rankalta. Hieman ylempänä maasto lopulta vähän tasoittui.

Saivaara kohosi edessämme yhä jylhempänä. Siinä missä etäältä katsottuna Saivaara oli näyttänyt liki mahdottomalta kiivetä, sitä lähestyessämme kiipeäminen alkoi näyttää jo mahdolliselta. Kun saavuimme Saivaaran hiekkaisen länsirinteen juurelle, näimme että rinteen alaosan muodosti terävästä kivimurskeesta koostuva jyrkkä rinne kun taas yläosa oli jo täyttä kalliota. Koska olimme Pihtsusjärven tuvalla eräältä vaeltajalta kuulleet, että länsirinnekin olisi noustavissa, uskalsimme yrittää itsekin. Isoin kysymysmerkki kiipeämiselle oli juurikin kivimurskeen muodostama rinteen alaosa — jos murske olisi liikkuvaa sorttia, ei nousua kannattaisi jatkaa.

Lähdimme nousemaan rinnettä askel askeleelta toivoen, että se ei lähtisi valumaan. Kun askeleen asetti tarkkaan, hyviä ja pitäviä askelmia onneksi löytyi ja kivimurske pysyi kiltisti paikallaan. Murskeista rinnettä riitti joitain kymmeniä nousumetrejä ja pääsimme parissa minuutissa kalliorinteen alalaitaan. Kalliorinne oli lopulta helpoin osa kiipeämistä, vaikka vielä kauempaa se oli näyttänyt ylitsepääsemättömän jyrkältä. Nousu oli tyyliltään hyvin verrattavissa Besseggenin kallioharjanteeseen Norjan Jotunheimenissa, mutta vain huomattavasti lyhyempi. Välillä käden ja jalan sijoja sai etsiä tarkkaan, mutta enimmäkseen eteenpäin pääsi kahdella jalalla. Varsinaisia kiipeilytaitoja ei lopulta vaadittu. 

Saivaara oli lopulta siinä mielessä helppo tunturi huiputtaa, että jyrkkä rinne oli nopeasti kiivetty. Tunturilla oli lännestä tullessa pieni juuri ja juuri havaittava valehuippu, jonka takaa näkyi oikea huippu kivikasoineen. Vähän ennen huippua oli karttaankin merkattu Urho Kaleva Kekkosen 80-vuotispäivän kunniaksi tuotu muistolaatta, jossa luki, että edesmennyt presidentti oli aikoinaan hiihdellyt vuosittain niillä seuduilla. Hieman ihmettelimme, minkä ihmeen vuoksi muistolaatta oli pitänyt viedä juuri Saivaaran huipulle, sillä tunturin muodon vuoksi oli selvää, että Kekkonen ei taatusti ole hiihtänyt sen laelle, vaikka toki liki yli-inhimillisenä karpaasina jotkut häntä pitivätkin. Ylös hiihtäminen olisi nimittäin tarkoittanut lähes pystysuoran jyrkänteen kiipeämistä sukset jalassa ja alas hiihtäminen olisi mennyt syöksylaskun puolelle. Laatan sijoituspaikka vaikutti silkalta kettuilulta, koska hirveästi hankalampaan paikkaan sitä ei olisi voitu laittaa, mutta pitäähän sitä elämässä välillä vähän haastetta olla.

Saivaaran huipulta näkyvät saaret Reikämää ja Venemaa
Maisemia Saivaaran huipulta Venemaalle ja Reikämaalle

Maisemat alas Saivaaralta olivat todellakin kiipeämisen arvoiset ja ymmärsimme, miksi kanssavaeltaja oli suositellut sitä lähes kaikille ohikulkijoille. Koska Saivaara on laeltaan hyvin kapea ja terävä, aukeaa tunturin laelta mahtavat näköalat joka suuntaan. Tuolloin sattui olemaan vieläpä täysin pilvetön päivä, joten näimme kaiken mahdollisen, mitä nyt 831 metriä korkean huipun päältä voi nähdä. Luoteessa näkyi Meekonvaara (1023 m), lännessä Kahperusvaaran eri huiput ja kaukana pohjoisessa saattoi näkyä myös vilaus päivää aiemmin huiputetusta Haltista, joskaan varmuutta ei ollut. Ihailimme huipulta myös pohjoispuolen järviä — Skádjajavri, Venejärvi ja Saijärvi — ja niitä halkovia reikäisiltä ja soisilta näyttäviä saaria: Venemaa ja Reikämaa. Kauempana idässä näimme myös Jogasjärven ja Porojärven. 

Etsimme huipulta tasaisen ja jossain määrin tuulensuojaisen kohdan, johon istuimme tauolle. Päivä oli kuuma ja aurinko porotti täydeltä terältä, joten pieni tuulenvire oli mukava asia. Koska huipulla oli kiva istuskella maisemia ihaillen, päätimme pitää vähän pidemmän tauon. Lisäsimme ruokapussiin vettä ja jätimme sen likoamaan. Ennallistumista odotellessa söimme kaarnikoita ja hieroimme kivikossa kipeytyneitä jalkapohjia. Ruoka oli puolen tunnin ennallistumisen jälkeen yllättävän positiivinen kokemus myös cold soaking -versiona ja ainoastaan kana jäi hiukan kovaksi.

Syödessämme aloimme pohtia reittiä alas. Vaikka olimme päässeet jyrkkää länsirinnettä ylös lopulta täysin ongelmitta, ei paluu samaa reittiä houkutellut. Emme nimittäin olleet täysin varmoja osaisimmeko kulkea tismalleen samaa reittiä ja jyrkästi viettävä murskeinen rinne olisi alaspäin todennäköisesti ikävämpi kuin ylöspäin. Päätimme kiertää varmuuden vuoksi itärinteen polun kautta, koska se näytti selkeältä ja luultavasti turvallisimmalta reitiltä alas. Reittivalinnasta tulisi ehkä maksimissaan pari kilometriä lisää matkaa, mutta ei sillä tässä tapauksessa juuri ollut merkitystä. 

Laelta lähtiessä Jenni luopui suunnistusvastuusta ja pyysi Eemeliä etsimään tulomatkan suo-pajukkoa järkevämmän reitin takaisin. Saivaara laski itärinteessä ensin loivasti muutaman sadan metrin matkalla siinä missä länsirinteessä nousu oli jyrkkä mutta lyhyt — vain joitain kymmeniä metrejä. Laen reunalla polku kuitenkin laskeutui niin jyrkästi, että jouduimme hivuttautumaan alas korkealta kalliolta rapukävelyä. Tuo yksi laskeutuminen oli todennäköisesti haastavampi ja kuumottavampi kuin yksikään kohta länsirinnettä noustessa, mutta jäi onneksi ainoaksi. Tuon pientä taiteilua vaativan kohdan jälkeen polku jatkui loivana alas niin, että sitä pystyi kävelemään ilman pelkoa vierivistä kivistä. Periaatteessa myös itärinteessä oli samanlaista mursketta kuin länsirinteessä, mutta polku kiemurteli enemmän ja vuosien saatossa polulle oli jäänyt helppokulkuisempi hiekkakerros.

Pian pääsimme Saivaaran juurelle ja lähdimme kiertämään eteläpuolen polkua takaisin kohti Meekonjärven tupaa. Saivaaralla on pituutta itä–länsi- tai pikemminkin kaakkois–luoteis-suunnassa n. 500 metriä, joten olimme pian takaisin länsirinteen juurella. Eemeli päätti suunnata alas seuraillen löyhästi korkeuskäyriä, koska ne sattuivat johtamaan sopivaan suuntaan muutama sata metriä Meekonjärven tuvasta etelään. Alkumatkassa oli yllättäen jopa jonkinlainen polku.

Tässä vaiheessa matkaa suunnistamista helpotti vielä merkittävästi se, että Meekonjärven tupa ja oma kirkkaan punainen telttamme näkyivät kaukana alhaalla. Riitti, että löysi vain jonkinlaisen kuljettavan reitin alas. Melko pian maasto kuitenkin muuttui niin kumpuilevaksi, että tupaa tai telttaa ei enää näkynyt. Jatkoimme alas lähinnä kompassin ja intuition johdattelemana. Eemelin ajatuksena oli seurailla korkeuskäyriä länteen, kunnes saapuisimme karttaan merkityille puroille, mutta lopulta osoittautui hyvin haasteelliseksi nähdä, mikä puron uoma olisi oikea. Rinteessä oli onneksi myös yksi selkeämpi maastonmuoto, pisaran muotoinen kukkula, josta sijainti oli mahdollista tunnistaa paremmin. 

Ajatuksena oli välttää alkumatkan suossa tarpominen, mutta ihan täysin ei Eemelikään siinä suunnistusvuorollaan onnistunut. Pian yhden puron ylitettyämme päädyimme lopulta pienelle hiekkamäelle, jonka jälkeen saavuimme taas suolle. Heti suolle asteltuamme Jenni huudahti “Lakkoja” ja alkoi kiihkeästi etsimään niitä lisää. Ensin niitä näytti olevan vain muutama pieni, mutta lopulta Eemeli näki niitä lisää muutaman metrin päässä. Sen jälkeen niitä löytyikin loputtomasti. Päätimme kerätä lakkoja marjakiisseliin ja ehkä vähän naposteltavaksikin. Harmi kyllä ilma oli niin kuuma, että aamupuuroon asti lakat eivät selviäisi. Lakkoja poimiessa Jenni unohti nopeasti märkien sukkien aiheuttaman harmituksen ja Eemeli sieti tavallista huomattavasti paremmin suota vartioivan Lapin ilmavoimat, eli sankan sääski-, mäkärä- ja polttiaisparven.

Suolta lähdettyämme piti enää ylittää yksi puro ja kulkea läpi todella tiheän tunturikoivikon, kun jo näimmekin taas Meekonjärven autiotuvan ja telttamme. Tällä kertaa molemmat olivat ehkä 200 m päässä ja välissä ei ollut kuin autiota tunturikangasta. Palattuamme joimme ahnaasti, koska olimme säähän nähden juoneet jälleen liian vähän. Lisäksi keitimme ja söimme herkullisen marjakiisselin lakoilla tuvan seinustan penkillä istuskellen ja iltaa ihaillen. Lakkoja oli näkynyt tähän mennessä vaellusta melko vähän, joten oli suorastaan satumaista onnea löytää niitä täältä näin paljon. Syömisen jälkeen palasimme teltalle ja hieroimme taas jalkoja. Päivä oli ollut paljon ennakoitua rankempi, vaikka olikin verrattain lyhyt, joten Jenniä vähän arvelutti seuraavan päivän jaksaminen. Totesimme kuitenkin, että näköalat Saivaaran huipulta olivat olleet kiipeämisen arvoiset.

5. päivä: Saarijärvi (19 km)

Meekonjärvi – Kuonjarjoki

Näkymä Kalottireitiltä pohjoiseen Meekonvaaran suuntaan
Viimeiset näkymät Meekonvaaralle

Viidentenä päivänä oli vuorossa taas pidempi siirtymä. Heräsimme aamulla yllättävän hyvissä voimissa pitkistä päivistä huolimatta. Tässä vaiheessa reissua kroppa oli jo touhuun tottunut ja alkureissulla vaivannut lihaskankeus oli helpottanut. Jos edellisenä päivänä jo pelkkä ajatus 20 km matkasta rinkka selässä oli riittänyt hengästyttämään, nyt edessä oleva taival ei tuntunut lainkaan suurelta.

Matka alkoi muutaman kilometrin mittaisella loivalla nousulla, jossa polku nousi Meekonjärven n. 600 metristä lähes 900 metriin. Nyt noustiin taas avotunturiin ja Meekonjärven ympäristössä olleille tunturikoivuille sai heittää pitkäksi aikaa hyvästit. Polku muuttui tässä kohtaa vähemmän kiviseksi, joten loppupeleissä matka oli kuitenkin edellistä päivää kevyempi. Samalla selvisi, miksi toiseen suuntaan tulijat pitivät Meekonjärveltä Pihtsusjärvelle kulkevaa polkua vaikeana — polku Meekolta Kuonjarjoelle oli siihen verrattuna suorastaan sileä.

Katsoimme aamulla kartasta, että matkalle oli merkattu runsaasti puroja. Vedensaannin ei siis pitäisi olla ongelma ja pärjäisimme yhdellä filtteripullollisella vettä. Vettä saisi lisää puroista muutamansadan metrin välein. Eikö niin? Katin kontit! Aiemmin kaikki karttaan merkatut purot olivat sisältäneet vettä, joten emme olleet osanneet ennustaa, että juuri tämän etapin purot olisivatkin rutikuivia. Myöskään karttaan merkatuista soista ei näkynyt jälkeäkään. Jossain vaiheessa helteisissä ylämäissä alkoi olla huumorintaju koetuksella. Asiaa ei auttanut se, että tämä päivä oli reissun tähän asti lämpimin ja helle sai paikoitellen sekä aivot että motivaation sulamaan. Onneksi Kuonjarjoelle asti ei sentään tarvinnut tarpoa puolella litralla vettä kahdelle vaan kuuden kilometrin kohdalla vastaan tuli vihdoin puro, joka virtasi vuolaana. Pysähdyimme sen varteen ensimmäiselle tauolle, sillä olimme huomaamattamme paahtaneet viimeiset kuusi kilometriä ilman taukoja. Samalla täytimme vesipullot, siltä varalta, että kuivuusongelma jatkuisi myös edessä.

Kuonjarjoen tupa tunturimaisemassa
Kuonjarjoen tupa

Viimeiset kolme kilometriä Kuonjarjoelle sujuivat loivaan alamäkeen kulkien ja ilman mitään erityistä raportoitavaa. Kello oli vasta vähän, joten pidimme siellä pidemmän tauon lounaasta ja hyvistä mustikka-apajista nauttien. Samalla vaihdoimme autiotuvassa kuulumisia toisen seurueen kanssa. Heille helle otti paljon pahemmin lujille kuin meille ja he suunnittelivatkin jatkavansa matkaa vasta illalla edes hiukan viileämmällä kelillä. Me päätimme lopulta jatkaa matkaa reilun tunnin jälkeen, mutta pitkä lepotauko teki hyvää ja energiaa riitti.

Kuonjarjoki – Saarijärvi

’Note to self: Muista välillä pysähtyä ja katsoa jonnekin muualle kuin jalkoihin’

Jos olimme luulleet, että maisemat muuttuisivat tässä vaiheessa jo vähemmän jylhiksi, kun etäisyys Haltista suureni, olimme erehtyneet. Aiemmilta päiviltä tuttu maisema jyrkkäreunaisine ja jylhine huippuineen jatkui edelleen, kun kuljimme Kahperusvaarojen viertä eteenpäin. Kuru Kahperusvaarojen ja Guonjarvarrin välillä oli kaunis ja vihreä ja sen pohjalla virtasi Kuonjarjoki. Rinteessä käyskenteli yksinäinen poro. Myös vesiongelma helpotti ja loppumatkasta karttaan merkatut purot eivät enää olleet kuivia.

Seuraavien kilometrien aikana polku kiipesi jälleen uudestaan reiluun 900 metriin, minkä jälkeen loppupäivä olikin alamäkeä. Kun pääsimme reitin ylimpään kohtaan kahden tunturin väliseen satulaan, eteemme ilmaantui tuttu muoto — Saana pilkotti kaukana horisontissa. Tässa vaiheessa vilkaisimme puhelinta ja näimme ensimmäistä kertaa puhelinkentän Haltilta lähtömme jälkeen. Samalla saimme lähetettyä kotiväelle ’Hengissä ollaan’ -viestin, vaikka olimmekin heitä jo varoitelleet, että sellaista ei välttämättä kannata odotella ennen Kilpisjärveä.

Viimeisten kilometrien aikana aiemmin yllättävän tasainen polku alkoi taas muuttua kiviseksi ja kulku hidastui. Samalla jouduimme hyppelemään pienten purojen ja mutaläpien yli. Siinä kivisellä polulla taituroidessamme emme huomanneet katsella horisonttiin lainkaan. Kun pääsimme Saarijärven tuvalle huomasimmekin tuvan ovessa lapun, että tupa on suljettu ja uusi tupa löytyy parinsadanmetrin päästä takaisinpäin. Totta tosiaan — uusi tupa komeili tunturin rinteessä siinä suunnassa, josta olimme tulleet ja olimme vain kävelleet sen ohi mitään huomaamatta. Note to self: Muista välillä pysähtyä ja katsoa jonnekin muualle kuin jalkoihin.

Saarijärven tupa auringonlaskun aikaan sekä horisontissa pilkottava Saana
Saarijärven tupa sekä horisontissa pilkottava Saana

Saarijärven alue oli Meekonjärvestä poiketen hyvin kivinen ja pusikkoinen, joten telttapaikkaa sai etsiä jonkin aikaa. Se ei myöskään ollut enää yhtä satumainen, mutta kaunis paikka siitä huolimatta. Kymmenen kilometrin päässä erottui Saanan silhuetti ja Saanan huipulla oleva radiomasto takasi hyvän puhelinkentän. Itse tupa oli autiotuvaksi tilava ja 15–20 sänkypaikan lisäksi tuvassa oli peräti kaksi pöytää. Ilta kului jälleen tuvassa oleillessa ja muiden vaeltajien kanssa jutellessa.

6. päivä: Kilpisjärvi (12 km)

Viimeinen vaelluspäivä ei vieläkään tuonut käännettä säähän ja olo oli edelleen kuin Karibialla. Toisin kuin Karibialla — täällä aurinko ei edes laskenut kuin hyvin lyhyeksi hetkeksi, joten mokomaa oli vaikea päästä karkuun koko valveillaoloaikana ja naamaan oli kärähtänyt kauniit rusketusraidat aurinkosuojana käytetystä tuubihuivista. Myöhemmin selailimme uutisia poikkeuksellisen suuresta maastopaloriskistä ja kuivuusongelmista eri puolilla Lappia. Kieltämättä meillekin oli tullut fiilis, että jopa täysin sallitun kaasukeittimen kanssa pitää olla extra-super-hyper-varovainen. Onneksi kaikki aamupalamme ja iso osa lounaistamme oli ollut cold soaking -tyylillä valmistettuja ruokia, jotka eivät keitintä tarvinneet ja puolet illallisista oltiin saatu tehtyä tupien kaasuilla. Aiemman 30 g päivässä kulutuksen sijaan kaasunkulutukseksi oli jäänyt vaivaiset 40 g koko reissun aikana.

Tämän päivän reitille ei mahtunut juurikaan raportoitavaa hyvässä eikä pahassa. Reitti kulki ilman suuria nousuja tai laskuja nyt jo astetta vähemmän massiivisten tunturien syleilyssä. Poikkeuksen maisemaan teki loppukohteemme Saana, joka seisoi jylhänä edessämme kutsuvan näköisenä. Myös Iso-Jehkas Saanan vieressä jäi mieleen omalaatuisen muotonsa ansiosta. Polku oli tuttuun tyyliin kohtalaisen kivinen ja paikoin märkä, mutta muuten suhteellisen helppo kulkea.

Saana ylhäisessä yksinäisyydessään Kalottireitiltä kuvattuna
Loppumatkan maisemia

Hiukan Saarijärveltä lähdettyämme reitti poikkesi lyhyeksi hetkeksi Norjan puolelle. Olimme jo aiemmin karttaa tutkaillessamme naureskelleet, että Norjassa ei ilmeisesti ole lainkaan kiviä. Karttaan merkattu Käsivartta dominoiva kivikko nimittäin loppuu Norjan rajalle. Myös korkeuskäyrät ovat Norjan puolella harvemmassa, mikä luo helposti harhakuvitelman vähäisestä määrästä nousua ja laskua. Todellisuudessa Norjan puolella oli ihan yhtä paljon kiviä kuin Suomessa, vaikkeivat he selvästi koekaan tarpeelliseksi varoittaa kulkijaa niistä. Myös mäet ovat vähintään yhtä jyrkkiä. Näennäinen ero johtuu siitä, että karttojen korkeuskäyräväli on yleensä Norjassa suurempi kuin Suomessa — muuten kartoissa ei vuoristoisilla seuduilla muuta olisikaan kuin korkeuskäyrää.

Pidimme lounastauon puron varrella muutamaa kilometriä ennen määränpäätä. Tässä vaiheessa avotunturi oli pikkuhiljaa vaihtunut tunturikoivikkoon. Havupuita ei näkynyt, sillä niiden esiintyvyysraja kulkee etelämpänä. Tämä oli viimeinen etappi, jolla saimme vielä nauttia erämaasta, sillä pian olimme jo Tsahkaljärvellä ja rinkkaväki vaihtui Kilpisjärven alueen päiväretkeilijoihin. Tsahkaljärven rannalla oli laavu ja vuokrattava tupa, mutta emme jääneet sinne aikaa viettämään — osin siksi, että paikka oli sen verran myllätty, että se söi maisemallisuutta ja osin siksi, että halusimme kuumeisesti Kilpisjärvelle lähimpään kahvilaan herkkuja nauttimaan.

Tsahkaljoen putous
Tsahkaljoen putous

Tsahkaljärveltä oli enää kilometrin verran matkaa leveää hiekkatietä pitkin alamäkeen. Saavuimme Kilpisjärven luontokeskukselle iltapäivällä. Tässä vaiheessa olisi ollut mahdollista varata hotellihuone lukuisista hotelleista luontokeskuksen läheisyydessä ja lähteä seuraavan aamun bussilla kotiin. Halusimme kuitenkin jäädä Kilpisjärvelle vielä kahdeksi päiväksi päiväretkeilemään ja olimme siksi varanneet seuraavasta päivästä alkaen hotellihuoneen muutaman kilometrin päästä Kilpisjärven retkeilykeskuksesta lähempää tunnetuimpien reittien lähtöpistettä. Tämä tarkoitti vielä yhtä telttayötä ja muutamaa lisäkilometriä.

Pettymykseksemme emme onnistuneet löytämään kahvilaa, mutta kaupan sentään löysimme. Siksi vaelluksen lopetus kahvilan antimia nauttien vaihtui jäätelöihin ja limuihin, jotka nautittiin kaupan pihalla ennen siirtymistä takaisin Tsahkaljärvelle. Olimme katselleet, että Tsahkaljärvelläkään ei ollut liian montaa hyvää telttapaikkaa ja varauduimme, että telttapaikan etsiminen voi olla haasteellista. Tässä yllätyimme lopulta iloisesti, sillä hiukan ennen järveä vastaamme tuli vielä yksi nähtävyys, Tsahkaljoen vesiputous, jonka läheisyydessä metsässä oli mainio tasainen, selkeästi paljon käytetty paikka teltalle mukavan syrjässä laavulta. Itse putous ei ollut ihan yhtä vuolas kuin Kilpisjärvellä vuosia aiemmin käyneen Jennin muistikuvissa. Reissun jälkeen oli pakko kaivaa vanhat valokuvat esiin vertailuksi ja putous tosiaan oli paljon vähävetisempi — todennäköisesti kuivan kesän vuoksi. Telttapaikka kelpasi silti paremmin kuin hyvin ja illallinen putouksen rannalla sai meidät melkein unohtamaan, ettemme olleet enää syvällä erämaassa. Korvista pursuavat erämuonat täydentyivät kaupasta ostetuilla tuoreilla herneillä, juustolajitelmalla ja siidereillä.

Saanan lehtojensuojelualueen tunturikoivikkoa alkavissa ruskan väreissä ja takana siintävä Pikku-Malla
Saanan lehtojensuojelualueen tunturikoivikkoa ja takana siintävä Pikku-Malla

Vaikka varsinainen vaellus loppui jo luontokeskukselle, haluamme lyhyesti mainita seuraavan päivän siirtymän retkeilykeskuksen hotelliin kuuden kilometrin päähän. Emme odottaneet näkevämme sillä suuria maisemaelämyksiä, ja siksi kaunis, jo ruskan sävyjä saanut tunturikoivikko ja Saanan rinteiden lehtojensuojelualue oli erittäin positiivinen yllätys. Tyypillinen viimeisten kilometrien kirous, jossa maisemien sijaan mielessä on ainoastaan hotellin suihku ja kahvila ei päässyt iskemään ja nautimme viimeisistä kilometreistä retkeilykeskukselle. Siellä saimme avaimet hotellihuoneeseen, jossa rinkat viimein tiputettiin selästä tämän kesäloman osalta. Loppureissu jatkuisi päiväretkeillen, mutta päiväretket tulevat olemaan ihan oma tarinansa.

Lopputunnelmia

Kasveja Haltin reitin varrella
Reitin varren kasvillisuutta

Parin viikon takaisen Norjan Rondanen reissumme jälkeen oletimme, että Haltin vaellus olisi piece of cake ja olimme jopa Rondslottetin huipulle kiivetessä vitsailleet että, kyseessä oli kenraaliharjoitus Haltille. Vaikka nousuja ja laskuja olikin tällä reissulla hivenen vähemmän, soisen ja kivisen polun osalta Käsivarren erämaa ei suonut juurikaan helpotusta. Kivisyys ei sinänsä yllättänyt, sillä Käsivarren ja Haltin kivikoilla on melkoinen maine, mutta jatkuva jalkojen asettelu teki reitistä rankemman kuin eritysesti Jennille tuttu ja rakas Itä-Lappi. Nousut puolestaan olivat jopa odotettua helpompia, mutta jos tämä reissu olisi tehty ennen Rondanen reissua, mielipide voisi olla toinen.

Reissu sujui täydellisesti suunnitelmien mukaan. Reittisuunnitelmassa pysyttiin, jos extempore-koukkauksia Norjan puolen Haltille ja Saivaaralle ei lasketa. Mitään ei hajonnut, eikä unohtunut matkasta ja kukaan sairastunut. Sää helli meitä, joskin pari lämpöastetta vähemmän olisi riittänyt oikein hienosti. Jos Norjan reissuilla olemme aina joutuneet tekemään huiputushommat umpisumussa maisemia näkemättä, Halti tarjosi parastaan ja maisemat kantoivat jäämerelle asti.

Vaikka olemme nauttineet jokaisesta vaelluksestamme, yleensä niiden jälkeen on jo lähdetty mielellään kotiin. Nyt paluubussiin astuessa oli haikea olo ja reissussa olisi hyvin viihdytty pari päivää pidempään. Jos olimme pelänneet, että Keski-Norjan vuoristomaisemien jälkeen Suomen Lappi olisi vähemmän vaikuttava, olimme väärässä ja Käsivarren erämaa teki vähintään yhtä suuren, omanlaisensa vaikutuksen ja paljon jäi vielä näkemättä tuleville reissuille.

Meillä on kulkenut reissuilla mukana RuuviTag-laite, joka mittaa mm. lämpötilaa, ilmankosteutta ja ilmanpainetta. Laite kulkee rinkan sivutaskussa muovipussissa. Yöt . Tässä esimerkkinä tämän vaelluksen data. Lämpötilat saattavat säilytyspaikan vuoksi olla välillä hiukan yläkanttiin. Haltin huiputuspäivänä on havaittavissa alaspäin suuntautuva piikki ilmanpaineessa.

Kuljettu reitti kartalla

Kesän 2024 Halti-vaelluksen reittikartta
Vaelluksen reitti etappeineen ja kohteineen. Mustalla ympyrällä on merkitty yöpymispaikat, kolmiolla tunturien huiput ja oranssilla ympyrällä muut merkittävät maastokohteet

Yksi vastaus artikkeliin “Viikko Käsivarren erämaassa: Haltin vaellus Didnojokea ja Kalottireittiä seuraillen”

  1. […] myös Käsivarren erämaa-aluetta vaelluskohteena, mikä innoitti itseäni osaltaan kesän Halti-vaellukseen. Lyhyen evästauon jälkeen jatkoimme matkaa takaisin kohti Nokkalan majakkaa. Heti Stora Herrön […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

You might also like