Vaikka olinkin kuvitellut itä-Helsingissä kasvaneena nähneeni jo Sipoonkorven kansallispuiston parhaat palat, reissuun mahtui uusia hienoja kohteita
Syyskuun 2021 ilmojen kylmetessä halusimme tehdä vielä yhden viikonloppuvaelluksen ennen talvitaukoa. Päätimme tällä kertaa olla maastossa vain yhden yön ja valitsimme kohteeksi lähellä olevan Sipoonkorven kansallispuiston. Sipoonkorpi on aina ollut minulle sekä maantieteellisesti että kulkuyhteyksien puolesta lähin kansallispuisto, mutta en ollut silti käynyt siellä kovinkaan montaa kertaa. Vuonna 2011 perustettu kansallispuisto on verrattain uusi ja toista lähikansallispuistoamme — Nuuksiota — yli puolet pienempi. Telttapaikkoja on vähän ja taukopaikat olivat kokemusteni perusteella ruuhkaisia. Ajattelin jo nähneeni kaikki tärkeimmät kohteet päiväretkillä, enkä siis ollut ikinä yöpynyt siellä. Nyt päädyimme kuitenkin vaeltamaan puiston läpi pitkälti sen vuoksi, että se oli helposti saavutettavissa ja halusimme vaihtelua ainaisiin Nuuksion reissuihin. Toinen motivaationi oli paeta viikonlopulle osuvia pyöreitä vuosia saavuttamattomiin, ettei kukaan vaan keksisi putkahtaa vierailulle. Merkkipäivien viettäminen ei nimittäin ikinä ole ollut minun juttuni ja itse asiassa mieluiten unohtaisin vanhenemisen kokonaan.
Sipoonkorpeen on hyvät kulkuyhteydet ja useaan osaan kansallispuistoa pääsee julkisilla. Aikataulut voi tarkistaa HSL:n reittioppaasta. Autoilijoille on lukuisia parkkipaikkoja, mutta autottomana en ole kartalla niiden ruuhkaisuudesta. Aloitimme minivaelluksemme uuden Porvoontien varrelta Östersundomin pysäkiltä, johon bussi Itäkeskuksesta meidät jätti. Ensimmäinen kilometri kulki ajotien vartta Sotungintietä ja Susirajaa pitkin ennen kuin pääsimme metsän siimekseen. Ilma oli jo syksyisen viileä, mutta aurinkoinen. Kuljimme ensin Storträskin järven rantaan. Istuimme hetken järven rannalla nauttimassa järvimaisemasta. Tässä vaiheessa muita kulkijoita oli vain vähän ja meitä ympäröi ainoastaan luonnon rauha.
Pian jatkoimme matkaa yhdelle Sipoonkorven tunnetuimmista nähtävyyksistä — 75 m korkuiselle Högbergetin kalliolle. Toinen karttani oli vuodelta 2011 ja toinen vuodelta 2014, joten ne olivat Sipoonkorven viimeaikaisen kehitystahdin huomioiden auttamatta vanhentuneet. Koska puisto muokkautuu tiivistä tahtia, en halunnut ostaa jälleen uutta karttaa, joka sekin vanhenisi melkein heti. Erityisesti merkatuista poluista kartoissani näkyi vain murto-osa. Polku Storträskille ja sieltä edelleen Högbergetille näytti kartassa pieneltä kinttupolulta, mutta oli todellisuudessa leveä baana. Polkua ympäröi kaunis havumetsä, josta yritimme käydä etsimässä sieniä huonolla menestyksellä.
Högbergettiä lähestyessä väkimäärä alkoi lisääntyä, mutta ei väkeä silti häiriöksi asti ollut. Olin käynyt Högbergetillä ennenkin, sillä olin vuosia aiemmin kiertänyt Kalkkiruukin luontopolun päiväretkenä. Nyt lähestyimme sitä eri suunnasta. Vaikka maisemat kallion päältä avautuivat eteläsuomalaisittain kauas pääkaupunkiseudun metsiin ja kerrostalojen katoille, ne eivät olleet itselleni se mieleenpainuvin asia. Sen sijaan pidin erityisen paljon laajoista kallioista ja niiden kauniista jäkäläpeitteistä. Kalliolla pelästytimme aurinkoa ottaneen kyyn, kun Eemeli itselleen ominaiseen tapaan astui taas lähes suoraan sen päälle. Valitsimme syrjäisen kolkan ja kokkasimme lounaan pitkän kaavan mukaan kaikessa rauhassa.
Jatkoimme molemmille jo entuudestaan tuttua Kalkkiruukin luontopolkua. Polku oli tässä vaiheessa hyvin merkattu, joten suurta suunnistustaitoa ei tarvittu. Hyvästä ilmasta nauttimassa olevia päiväretkeilijöitä oli paljon liikenteessä. Luontopolun jälkeen merkatut kesäreitit loppuivat ja siirryimme jatkamaan latupohjaa. Olin hivenen huolissani, sillä aiemmat kokemukseni latupohjista kesällä ovat olleet usein enemmän tai vähemmän vetisiä, mutta latupohja oli hyvin kuljettavissa, vaikkakin melko muhkurainen. Väenpaljous jäi Kalkkiruukin luontopolulle ja kuljimme seuraavat kilometrit kohtaamatta ketään.
Reitti perustui osin vanhan karttani mukana tulleeseen Sipoonkorven retkeilyoppaaseen, josta poimimme puiston tärppejä. Tärppeihin lukeutui kaksi reitille sopivasti osuvaa, jyrkkien kallioiden syleilyssä lepäävää hiidenkirnua, jotka olivat ehdottomasti komeimmat tähän asti näkemäni hiidenkirnut vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta. Niiden jälkeen poikkesimme latupohjalta syvemmälle kauniiseen metsään osin täysin vanhentuneen kartan ja osin puhelimen avulla. Valitsimme molemmille entuudestaan tuntemattoman Nuotiokallion ohi kulkevan reitin. Noin 50 metrin mittainen Nuotiokallio yhdistettynä hiljaiseen metsään, jossa kulki leveän baanan sijaan pieni kinttupolku, oli niin kaunis, että pidimme lyhyen tauon. Kallion nimi tulee sen juurella pidetystä luvattomasta nuotiosta ja paikka tunnetaan myös kiipeilykohteena.
Loppumatkalla Ängesbölen tulipaikalle ei ollut lainkaan merkattuja polkuja ja pieni pätkä piti ikäväksemme kulkea hakkuuaukean läpi. Pienen harharetken onnistuimme loppumatkasta tekemään ja jouduimme palaamaan pienen matkaa jälkiämme takaisin. Telttapaikka oli ruuhkainen, mutta onneksi tilaa oli. Ikävä kyllä nuotiopaikat olivat niin varattuja, että emme päässeet nuotiolle lämmittelemään, mutta onneksi olin varautunut ja pakannut runsaasti lämmintä vaatetta. Teimme ruoan ja yritimme tehdä naanleipää Trangialla. Yritys oli niin sanotusti pannukakku, sillä taikina ei kohonnut ollenkaan, vaikka sitä pyrittiin kohottamana vaatteiden alla pitkän aikaa. Makua se ei kuitenkaan haitannut. Leivän lisäksi nautimme Trangialla vanhasta pullasta, vaniljakastikkeesta ja mustikka-vadelmakuppikeitosta valmistettuja köyhiä ritareita. Vaatekerrokset auttoivat ja jonkinasteisesta palelusta huolimatta tarkenin istua ulkona pitkän aikaa ennen kuin oli pakko vetäytyä telttaan ja makuupussiin.
Yö oli minun osaltani viluinen. Lämpötila laski vajaaseen viiteen asteeseen ja vanha keinokuitupussini ei -5 asteen comfort-lämpötilasta huolimatta tarjonnut riittävästi lämpöä, todennäköisesti osin vääränlaisen säilytyksen vuoksi. Myöskään makuualusta ei ollut tarkoitettu syyskäyttöön ja tämän reissun jälkeen tajusinkin perehtyä tarkemmin R-arvoihin. Puhtaasti kesäaikaan telttailleena ne olivat jääneet tähän asti vähemmälle huomiolle ja alustani R-arvo 1,8 oli syyskuun olosuhteisiin riittämätön. Lisäksi päätin alkaa tosissani edistää pitkään haaveiltua talvimakuupussin hankintaa, kun katselin kadehtien, miten Eemeli nukkui lämpimässä untuvapussissaan kuin tukki.
Katkonaisesta unesta huolimatta heräsin kuitenkin tyytyväisenä uuteen aamuun. Päivälle oli luvassa vain muutaman kilometrin matka omia polkuja pitkin bussipysäkille. Tässä vaiheessa kaikki merkatut polut olivat jo takana, joten kulkeminen tapahtui ison osan matkaa umpimetsän läpi kompassisuunnalla. Sen sijaan, että olisimme kävelleet suorinta tietä bussipysäkille, päädyimme kolmen ”vuoren” huiputukseen. Ängesböleberget, Bisapottsberget ja Gilleberget eivät tarjonneet yhtä kauas aukeavia maisemia kuin Högberget, mutta ne tarjosivat kauniit ja rauhalliset kallio- ja metsämaisemat, joissa pidimme pidemmän ruokatauon. Matkalla alas poikkesimme Gillermossarna-suon ohi ja pysähdyimme poimimaan karpaloita kotiinvietäväksi. Paikka merkittiin muistiin muiden hyvien marja-apajien joukkoon. Loppumatka kulki ajoteitä pitkin peltomaisemien ohi Nikinmäestä kulkevaan bussiin.
Vaikka olinkin kuvitellut itä-Helsingissä kasvaneena jo nähneeni Sipoonkorven kansallispuiston parhaat palat, reissuun mahtui uusia hienoja kohteita — näistä päällimmäisenä hiidenkirnut ja Nuotiokallio. Merkatuilla poluilla oli toki ruuhkaa, mutta iso osa reittiämme kulki merkkaamattomilla poluilla tai umpimetsässä, joissa saimme olla yllättävän paljon omassa rauhassa. Metsämaisemana Sipoonkorpi on verrattavissa Nuuksioon, mutta on Itä-Helsinkiläiselle helpommin saavutettavissa, minkä pyrinkin pitämään mielessäni jatkossa, kun kaipaa nopeaa irtiottoa arjesta. Kuten Nuuksiosta, Sipoonkorvestakin löytyy metsän rauhaa, kun sitä osaa etsiä. Viikonloppu metsässä oli oiva tapa viettää merkkipäiviä ja taidan seuraavienkin pyöreiden vuosien aikana karata teltan kanssa metsään.
Reitti kartalla
