Seuraava retkitarina on alun perin julkaistu omassa Facebook-profiilissani ja herätti jonkin verran keskustelua retkeni riskeistä. Tässä artikkelissa julkaisen ensin tarinan sellaisenaan, joskin eri kuvin ja otsikoin, jonka jälkeen käyn läpi julkaisun kommenttipalstalta löytyneet turvallisuutta epäilevät kommentit arvioiden samalla omaa toimintaani riskien hallitsemiseksi. Lisäksi artikkelista löytyy myös alkuperäinen reittini maastokartalla, jolloin lukija voi tehdä omat päätelmänsä siitä, kuinka hyvin pysyin reitillä. Seuraavaksi päästän ääneen kolme vuotta nuoremman itseni. Tarkimmat lukijat huomaavat ehkä heti ensimmäisestä alaotsikosta, että kaikki ei mennyt täysin suunnitellusti.

14.1.2021: Åvalla – Saaren Musta – Åvalla

Ostin viime talvena talvimakuupussin, mutta koska talvea ei ikinä tullutkaan, en päässyt sitä testaamaan. Näin ollen kun loppuviikon sääennuste näytti olevan n. 20 astetta pakkasen puolella, päätin ajoittaa testausretken torstai-illalle minimoidakseni lämpötilan. Tämä sopi erityisen hyvin, koska perjantaina oli vapaapäivä. Koska oli tiedossa, että metsässä olisi reippaasti lunta, vuokrasin vuorokaudeksi Suomen Ladulta lumikengät. Tämä osoittautui hyväksi ideaksi, koska lunta oli metsässä paikoin yli 50 cm siellä, missä tuuli oli tehnyt kinoksia. Vaikka lähtö torstaina venyi miltei puoliyöhön, päätin kuitenkin toteuttaa retken osittain siksi, että ne lumikengätkin olin jo ehtinyt noutaa. Joku fiksumpi olisi ehkä todennut, että rämpiminen ennestään tuntemattomalla polulla pimeässä ei välttämättä ole paras idea, mutta minä en.

Näinpä puoliyön korvilla olin saapunut bussilla Espoon Åvallaan, josta oli tarkoitus lähteä kävelemään kohti Kämmenlammen laavua, jossa oli tarkoitus yöpyä. Tiesin, että tulisin olemaan perillä myöhään, mutta arvioin pahasti alakynteen reitin haastavuuden vallitsevissa olosuhteissa. Laittaessani ensimmäistä kertaa ikinä lumikenkiä jalkaan paikassa, mistä varsinaisen polun oli määrä alkaa, pakkasta oli n. 20 astetta ja pieni tuulenvire nosti purevuutta. Olin kuitenkin onneksi varautunut pukeutumalla sopivasti, joten tästä ei ollut huolta. Näinpä lähdin rämpimään metsään paikasta, jossa ehkä joskus kesällä on polku, mutta ei sitä pystynyt kyllä lumihangessa löytämään. Onneksi tätä pienempää polkua ei ollutkaan kuin alle 500 metriä, joten pääsin arviolta 20 minuutin uurastuksen jälkeen isommalle polulle, jossa kulkee merkitty retkeilyreitti Reitti 2000. Tämäkin reitti oli kuitenkin täysin lumen vallassa ja osin muutenkin jo epäselvät reittimerkinnät olivat peittyneet lumeen. Matkan alkupää oli enimmäkseen kuusikkoa, jonka oksiston lumi oli painanut riiipalleen, joten maisema muistutti aika paljon Lappia. Ikävä kyllä näistä en ottanut kuvia, koska halusin säästää kännykän akkua tärkeämpään.

Pehmeä puuterilumi upotti lumikengilläkin sen verran, että tarpominen oli hyvin raskasta ja hidasta, varsinkin kun vähän väliä piti pysähtyä tutkimaan karttaa ja pohtimaan, mistä reitti jatkuu. N. kilometri ennen suunniteltua määränpäätä tuli ensin nälkä, joten ollessani jo muutenkin sivussa reitiltä, päätin pysähtyä syömään ja tutkimaan karttaa. Onneksi olin varautunut, ja näinpä ruokatermarissa oli jo valmiiksi lämmin ruoka. Syödäkseni laskin ilmeisesti kartan maahan, tamppasin lumikengillä itselleni pienen leirin ja kaivoin rinkasta ruuan. Syötyäni edellä mainittua karttaa ei enää näkynyt missään, joten hetken sitä etsittyäni, totesin kartan menetetyksi. Onneksi puhelimessa oli kartta, enkä näin ollen pääsisi pahasti eksymään.

Löysin pian takaisin reitille ja reittimerkinnät muuttuivat myös onneksi paremmiksi ja koska loppumatka reitin oli määrä kulkea pitkää harjannetta pitkin, arvelin loppumatkan sujuvan nopeammin. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan loppuneet hukattuun karttaan, vaan pian ensin yhdestä otsalampusta loppui virta ja hetken tämän jälkeen toinenkin alkoi vähentää tehoja, mikä viittaa virran loppumiseen. Näinpä päätin tehdä leirin maahan, vaikka laavulle olisi ollut alle kilometri matkaa, koska se on kivempi tehdä valon kanssa. Lumisessa metsässä sopivan leiripaikan löytäminen oli onneksi helppoa ja näinpä pystytin vaatimattoman leirin pieneen painanteeseen kuusen juurelle vain muutama metri reitistä sivuun. Asiaa helpotti se, että täysin kirkkaalta taivaalta ei olisi tulossa lunta saati vettä ja näin ollen tarvitsin suojaa lähinnä tuulelta. Söin vielä lopun lämpimän ruuan ennen nukkumaanmenoa, koska nälkäisenä tulee helpommin kylmä ja juoksin itseni lämpimäksi ravaamalla leirin viereistä polunpätkää edestakaisin. Kun totesin lämmön palanneen jäseniin, riisuin päällysvaatteet, kömmin makuupussiin ja aloin nukkua. Aluksi jaloilla oli vähän kylmä, mutta nekin lämpenivät pian.

Nukuin vain muutaman tunnin, koska halusin varata paluumatkalle paremmin aikaa ja lumikengätkin piti palauttaa aika aikaisin. Heräsin itse asiassa luonnollisesti vähän aiemmin ja makoilin vain makuupussissa katsellen ympärilleni ja latailin sekä omaa että kännykän akkua. Herättyäni söin aamupalaksi annoskaurapuuroa, joka valmistui näppärästi termarista kaadettuun lämpimään veteen, keräsin leirin kasaan ja lähdin paluumatkalle. Ilmeni, että omia jälkiä pitkin oli merkittävästi helpompaa, eivätkä jäljet upottaneet käytännössä ollenkaan. Tästä huolimatta katsoin sellaisen paluureitin, joka kulkisi enimmäkseen tiellä, ettei olisi tarve enää käyttää lumikenkiä. Tie olikin aurattu ja helppokulkuinen, joten lopulta olin paljon aiemmin perillä bussipysäkillä Lakistossa, kuin mitä olin arvioinut. Jatkoin bussilla Paloheinään palauttamaan lumikengät ja tästä lopulta kotiin.

Olipahan seikkailu! Jos joku olisi kertonut, että n. 3 km matkaan neitseellisessä lumihangessa voi kulua nelisen tuntia, en olisi ehkä valinnut tuota reittiä. Paluumatkaan aikaa meni vain vajaa 1,5 tuntia, vaikka matkaa oli reilu kilometri enemmän. Oli kuitenkin hieno kokemus, vaikka seuraavalle kerralle jää paljon parannettavaa valmistautumisen osalta. Esim. pitää hankkia karttalaukku, ettei kartta joudu hukkaan ja lamput kannattaa ladata ennen lähtöä. Makuupussi toimi kuitenkin hyvin ja oli jännä kokeilla lumikenkiä ensimmäistä kertaa.

Hauskaa, jos jaksoit lukea koko raapustuksen.

Menomatkan reitti

Otsikkoa tai kuvaa klikkaamalla löytyy menomatkan reitti kokonaisuudessaan. Kartassa mustalla katkoviivalla on piirretty seuraamani merkitty retkeilyreitti ja punaisella katkoviivalla GPS-kelloni tallentama todellinen reitti. On huomionarvoista, että tuollaisessa tiheähkössä metsässä satelliittipaikannuksen virhe voi vaihdella muutamasta metristä pariin kymmeneen metriin, joten siitä ei välttämättä kannata vetää suuria johtopäätöksiä. Itse asiassa kartalle piirtyvän reitin perusteella olin aika tarkalleen reitillä silloinkin, kun luulin siltä pudonneeni lukuun ottamatta yhtä muutaman kymmenen metrin harharetkeä vähän ennen Majalampea.

Paluumatkan reitti

Paluumatkalla pyrin maksimoimaan kävelyn tiellä, joten reitti päättyy Majalammen rannalle, jossa riisuin lumikengät ja sauvat ja kiinnitin ne rinkkaan.

Riskiarviointia

Tarinan lukeneet kysyivät kommenteissa joistain retkeen liittyneistä riskitekijöistä. Olen poiminut niitä ja nyt vastaan niihin aiempaa laajemmin ja pohdin järjestelmällisemmin samalla muita riskejä, joita kommenteissa ei nostettu esille. Käsittelen riskit jokseenkin satunnaisessa järjestyksessä.

Riski 1 – Kylmä sää

• oh, its very cold there!
• Coolisti vaan ekaa kertaa testaamaan talvimakuupussia -20 asteessa ja vielä lumikenkäilyyn yhdistettynä. Onneks säilyit hengissä etkä paleltunut
• Onneksi et paleltunut tai eksynyt metsään!
• Eikö naama jäädy ku nukkuu ulkona pakkasessa?

Retken aikaan lämpötila oli n. -20 °C ja pakkasen purevuutta lisäsi ainakin avoimilla paikoilla napakka tuuli, joka ei kuitenkaan onneksi metsän keskellä juurikaan tuntunut. Makuupussin testaamiseen sen suositellulla toimintarajalla sää oli erinomainen, mutta muuten ehkä ainakin etelä-suomalaisittain äärimmäinen. Kuten tarinassa mainitsin valitsin päivän juuri sen perusteella, että makuupussi pääsisi tositoimiin. Kylmä ilma aiheutti haasteita myös elektroniikan eli lähinnä kännykän osalta. Käytännössä se tarkoitti, että kännykkää piti pitää enimmäkseen pois päältä, kunhan olin päässyt leiriin.

Riskinhallintakeinoja: Vaatetus

En täysin tarkkaan muista, mitä olin pukenut päälle, mutta ainakin jalassa oli toppahousut ja päällä softshell-takki. Näiden alla oli luultavasti aika tavanomaiseen tapaan tekninen aluskerrasto ja lämpökerrasto. Lisäksi yöksi olin varannut vaihtoaluskerraston, fleece-kerraston, villapaidan ja -sukat, sekä taukoja varten paksun laskettelutakin. Käsissä oli paljon käyttämäni Iso-Britannian armeijan topparukkaset ja alla vielä ohuet alushanskat. Jalassa oli Norjan armeijan maiharit, johon sain mahtumaan varsin helposti kahdet paksut sukat ja villasukan ilman että jaloille tuli ahdasta, joten varsinkin tältä osin vaatetus oli kunnossa. Niin ikään päähineosastolla en kitsastellut ja niinpä mukana olikin fleecekypärämyssy, tuulelta suojaava hiihtopipo ja taukoja ja yötä varten paksumpi villapipo.

Lumikenkäkävelyyn vaatetus oli vähintäänkin riittävä, eikä kylmä tullut missään vaiheessa tekemisen ollessa niin fyysistä. Kylmä tuli hetkellisesti ainoastaan käsille, kun jouduin säätämään jotain sorminäppäryyttä vaativaa asiaa, kuten puhelinta, ilman rukkasia. Etenkin alkumatkasta koetut haasteet lumikenkien itsekseen aukeavan kiinnityksen kanssa vaati rukkasten ottamista käsistä monta kertaa. Onneksi sain kuitenkin lumikengät viimein pysymään jalassa, jolloin sain taas kädet lämpimään. Loppumatkasta jouduin myös jonkin verran katsomaan karttaa kännykästä varsinaisen kartan kadottua tauolla lumihankeen, minkä vuoksi rukkaset oli välillä riisuttava kännykän näppäilyyn. Rukkasissa on kyllä liipaisinsormi, joka mahdollistaa jotkin tällaiset kännykän näppäilyt, mutta ihan kaikkeen liipaisinsormi ei riitä.

Ruokatauolla huomasin, että vaatetta oli ollut kulkiessa itse asiassa vähän liikaa, koska oli tullut hivenen hiki. Niinpä taukotakki oli tosiaan tarpeen, vaikka liikkeellä ollessa ei kylmä tullut ohuemmallakaan takilla. Leiriin saavuttua tuli luonnollisesti jonkin verran kylmä kun liike loppui, mikä johdatteleekin meidät seuraavaan lukuun.

Riskinhallintakeinoja: Liike

Yksi tärkeimmistä tavoista pysytellä kylmällä ilmalla lämpimänä ja lämmittää itsensä on liike. Liikkeellä ollessa ei saisi olla kylmä, mutta toisaalta ei liian kuumakaan, koska silloin alkaa hikoilla, minkä jälkeen tulee herkästi kylmä. Niinpä tehokas lämmönsäätely aktiivisen liikunnan aikana on talviretkellä jopa pahimmillaan elintärkeää. Itselläni se ei onnistunut täydellisesti, mutta onneksi mukana oli vaihtoalusvaatteet, joten sain kosteat vaatteet heti leirin pystytettyäni pois iholta.

Liikkuminen toimi myös erinomaisesti itseni lämmittämiseen makuupussiin siirtymistä varten. Yksi suurimmista virheistä on mennä jo valmiiksi kylmissään makuupussiin, koska makuupussi ei itsessään ole lämmön lähde, vaan ainoastaan eristää tuottamasi lämmön lähelle ihoasi. Vaikka olisi kuinka kylmä, ravaaminen umpihangessa edestakaisin ja koko vartalon jumppaaminen lämmittää kummasti.

Riskinhallintakeinoja: Ruoka ja juoma

Kylmällä säällä myös syömisen ja juomisen tärkeys korostuu. Koska lähdin retkelle vasta myöhään illalla, olin jo päivän aikana syönyt pari lämmintä ateriaa ja pari pienempää ja siten energiavarastot olivat melko lähellä maksimia. Koska kuitenkin osasin jossain määrin aavistaa, että lumikenkäily voisi olla raskasta ja energialle olisi vielä myöhemmin tarvetta, varasin mukaan täyden aterian ruokaa, joka valmistui ruokatermarissa kävellessäni. Vaikka en tarkkaan muista, mitä muuta evästä oli tuolloin mukana, yleensä mukanani on myös pähkinöitä ja rusinoita tai muuta vastaavaa nopeaa energiaa.

Juomisen osalta olin myös varustautunut ainakin kohtuullisesti, koska mukana oli litran kenttäpullo vettä ja lisäksi termospullossa toinen mokoma kuumaa vettä. Tältä osin toki varautuminen olisi voinut olla parempaakin, esim. litra enemmän vettä, koska kylmässä varsinaista janon tunnetta ei oikeastaan tule kuin vasta vähän liian myöhään. En kuitenkaan muista, että olisi ollut missään vaiheessa pää kipeä, joka itselläni on yleensä merkki siitä, että olen juonut turhan niukasti. Reissun pitkittyessä juotavaa olisi kuitenkin pitänyt olla enemmän, koska lumesta sulattaminen olisi ollut haastavaa retkikeittimen puuttuessa.

Riskinhallintakeinoja: Majoitusvarusteet

Mukanani oli Rabin Ascent 900 XL -talvimakuupussi, jonka limit-lämpötila, eli alin kohtuullisen miellyttävä lämpötila on -18 °C. Virallisesti makuupussien lämpötilarajatestausta määrittelevän EN 13537-standardin mukaan lower limit -lämpötila on alin lämpötila, jossa keskimääräinen mies saa nukuttua 8 tuntia sykkyräasennossa heräämättä, joka tosin edellyttää myös riittävän lämmintä makuualustaa ja tiettyä määrää vaatteita. Koska pakkasta oli n. 20 astetta, makuupussin osalta oltiin aika lähellä äärirajaa, mutta kuitenkin kaukana vaarallisesta alarajasta, eli ns. extreme-rajasta, joka tällä pussilla lienee jossain 30 ja 40 pakkasasteen välillä. Extreme-rajaa ei kuitenkaan kannata ikinä sen koommin tuijottaa, koska se on standardin mukaan alin lämpötila, jossa keskimääräinen nainen selviää 6 tuntia hengissä vaipumatta hypotermiaan, joskaan tällöinkään ei välttämättä välty paleltumilta. Nukkumisesta tuolloin ei tosin ole toivoakaan.

Koska olin makuupussin osalta alarajalla, kompensoin tilannetta jonkin verran kahdella makuualustalla, makuupussin alle levittämilläni toppavaatteilla ja ohuella kuitupeitolla. Kesäisin ko. peitto on toisinaan mukana sellaisenaan, mutta tässä säässä se olisi luultavasti tarjonnut pari astetta lämpimämmät oltavat makuupussissa. Sille ei kuitenkaan ollut lopulta tarvetta, koska pelkkä pussikin riitti. Pussissa on muuten myös aivan erinomainen kaulus ja huppu, jolla estää tehokkaasti muun muassa sen yhden kommentoijan pelkäämän naaman jäätymisen.

Jos olisi toden teolla tullut liian kylmä, olisin aina voinut lähteä pois metsästä. Läheisellä Vihdintiellä kulkee sen verran tiheään liikennettä öisinkin, että luultavasti johonkin olisin saanut kyydin, vaikka ymmärrettävistä syistä ihmiset eivät välttämättä ota kyytiin liftareita keskellä yötä. Aamun ensimmäinen bussikin menee jo viiden aikaan aamulla, joten värjötellä ei tarvitsisi pitkään.

Riski 2 – Eksyminen

Suunnistaminen osoittautui pimeässä lumisessa metsässä yllättävän haastavaksi, vaikka Reitti 2000:n varrella on pääsääntöisesti ihan kohtalaisen tiheään sinivalkoraitaisia reittimerkkejä puihin kiinnitettynä. Osittain haastetta lisäsi se, että Reitti 2000:sta käytetään lähinnä kesäisin ja näin lumisena talvena optimaalinen reitti menisi jostain muualta, esim. soita pitkin kallioita pitkin kulkevan polun sijaan. Muutamassa kohdassa oikea reitti olisi kulkenut sen verran haastavasta maaston kohdasta, että katsoin viisaammaksi kiertää sen, vaikka se tarkoittikin poistumista merkityltä polulta.

Tuona talvena lunta satoi Helsingissä huomattava määrä ja kuten useasti on tullut havaittua, Nuuksion suunnalla lunta on usein huomattavasti kaupunkia reippaammin. Retkeni aikaan lumi oli tuoretta pakkaslunta, jossa ei jäljistä päätellen ollut kulkenut juuri kukaan ennen minua. Lumi vaikeutti merkittävästi suunnistusta, koska se rikkoi maiseman muotoja eikä kesäisin lähinnä valtatietä muistuttavasta polusta näkynyt jälkeäkään.

Ilman reittimerkkejä polun seuraaminen olisi ollut varsinkin Åvallasta Majalammelle lähes mahdotonta, joskin kovin pahoja seurauksia ei eksymisellä todennäköisesti olisi ollut. Kaukaisimmillaan lähin iso autotie olisi ollut 1,5 km päässä ja pienemmät silloinkin lähempänä. Jos olisin todella hukannut reitin, olisin voinut suunnata kompassisuunnalla useisiin eri ilmansuuntiin, joista kustakin olisi löytynyt merkittävä tunnistettava maamerkki, kuten tie, suo tai lampi, n. kilometrin päässä. Toki silloin olisi todennäköisesti tarvinnut hylätä ajatus metsässä yöpymisestä ja soittaa vaikka taksi kotiin.

Varsinkin kansainvälisesti on olemassa monen koulukunnan retkeilijöitä sen suhteen, mitä käytetään suunnistamiseen. Siinä missä rapakon takana tuntuu satelliittipaikannin olevan usein suosituin, Suomessa ja Pohjoismaissa perinteinen ”paperikartta” ja kompassi tuntuu olevan edelleen suosituimmat suunnistusvälineet. Paperi on siksi lainausmerkeissä, että nykyään suurin osa kartoista taitaa olla jo printattu vedenpitävälle Tyvek-muovikalvolle, joka on perinteistä paperikarttaa merkittävästi kestävämpi. Mukana kantamani kartta oli itse asiassa tällainen muovikartta, joten se saattaa hyvinkin olla vielä siellä, missä sen tauollani laskin. Lähinnä tarinan opetus tässä mielessä on, että suunnistuskeinolle, on se sitten tekninen vempain tai perinteinen kartta ja kompassi, on hyvä olla mukana vaihtoehto.

Riski 3 – Majoitteen puuttuminen

• Eikö sulla ollut telttaa?
• Tuo ilman telttaa nukkuminen on kyllä aika extriimiä.

Muutama kommentti tuli liittyen teltan puuttumiseen. Vaikka Jenni osuvasti totesi, että teltan puuttuminen tuskin oli se retkeni äärimmäisin asia, on sekin asia hyvä käsitellä. Pääsääntöisesti ei kannata luottaa siihen, että suunnitellun reitin varrelle osuvat laavut, tuvat tai muut kiinteät majoitusrakenteet olisivat käytettävissä. Kaikkein ilmeisin riski on, että suunniteltu majoite on jo täynnä, eikä siihen mahdu. Onpa joskus käynyt vaeltajille niinkin huono tuuri, että laavu tai tupa onkin palanut. Nyt omassa tapauksessani en päässytkään suunniteltuun yöpymispaikkaan.

Ilman varamajoitetta retkeilevä ottaa aina riskin siitä, että majoitetta ei voikaan käyttää, ja on hyvä varautua sen riskin toteutumiseen ja mukanaan tuomiin seurauksiin. Tässä tapauksessa itseni kohdalla riskin realisoituminen tarkoitti yöpymistä maassa puun juurella. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen yöni maassa puun alla, vaan olin samaa harrastanut jo sulan maan aikaan useita kertoja keväällä, kun hyttyset eivät vielä estelleet. Ainut uusi asia oli, että nyt oli talvi ja siten kylmempi. Koska kokemukseni laavut eivät kuitenkaan ole suinkaan mitään lämpimiä paikkoja nukkua vetoisuutensa ja tuulisuutensa vuoksi, en usko majapaikkani itse asiassa olleen yhtään kylmempi kuin laavussakaan.

Jollain toisella säällä olisin saattanut päätyä ottamaan teltan, vaikka en varsinaista talvitelttaa omistakaan. Suurin riski majoitteen puuttumisessa liittyy tyypillisesti kastumiseen sateen tullen ja tuuleen, joista ensimmäinen ei kahdenkymmenen asteen pakkasessa ole kovin relevantti riski ja toista riskiä vähentää huomattavasti nukkuminen maan tasalla kuusen juurella tai itse asiassa hieman jopa lumen pinnan alapuolella, koska tamppasin itselleni makuusijan pieneen notkelmaan. On kuitenkin myös huomioitava, että yhden yön reissua pidemmillä retkillä en ottaisi vastaavaa riskiä, koska syystä tai toisesta makuupussi voi maassa nukkuessa kostua tai kastua, mikä voi olla seuraavana yönä suuri ongelma, kun makuupussi ei enää märkänä eristäkään suunnitellusti.

Riski 3 – Tarkkojen suunnitelmien jättäminen ilmoittamatta

Ehkä yksi suurin riski, jonka olen lähialueen reissuistani tajunnut jälkeen päin on se, että itselläni ei ole ollut juuri tapana kertoa, kun retkelle lähden saati sitä, minne olen menossa ja milloin sopii odottaa takaisin. Vaikka Etelä-Suomen retkikohteet ovat lähes kaikki alueilla, jossa on aina jonkinlainen puhelinkenttä ja usein myös paljon retkeilijöitä, on aina mahdollista, että esimerkiksi puhelin katoaa, hajoaa tai akku loppuu ja juuri tuolloin ei olekaan paikalla toisia retkeilijöitä. Tässä tapauksessa akun loppuminen täysin ei siinä mielessä olisi ollut todennäköistä, että mukana oli täysi varavirtalähde, jota säilytin lämpimästi takkini alla.

Yksittäisenä riskinä tarkkojen suunnitelmien jättäminen ilmoittamatta ei ole kovin suuri, mutta se voi pahentaa merkittävästi jonkun toisen riskin toteutumisen vaikutusta. Jos olisin esimerkiksi kaatunut metsässä ja loukannut jalkani, ei kukaan olisi todennäköisesti osannut kaivata minua ennen lauantaita, jos en itse olisi onnistunut soittamaan apua tai selvinnyt omin voimin pois metsästä. Lauantaina, eli parin päivän päästä, minua olisi varmaan kaipaillut silloinen työnantajani, mutta hänellä ei olisi kyllä ollut harmaintakaan aavistusta, mistä minua pitäisi lähteä etsimään tai kenelle katoamisesta pitäisi ilmoittaa.

Muita riskejä

Retkeeni liittyi tietysti myös muita riskejä, jotka eivät välttämättä ansaitse omaa lukuaan. Yksi riskeistä liittyy siihen, että mukanani ei tavasta poiketen ollut retkikeitintä, vaan luotin ruokatermokseen ja termospulloon. Jos jostain syystä olisin jäänyt metsään jumiin ja olisin ollut pakotettu esimerkiksi sulattamaan lumesta vettä, se olisi ollut melko haastavaa. Mukanani oli kyllä tulitikut ja jonkinlaista kuivaa sytykettäkin, mutta nuotion sytyttäminen risuista keskellä talvea on sen verran haastavaa, että se ei todennäköisesti itseltäni olisi onnistunut. Ottaen kuitenkin huomioon retkikohteeni, joka oli pisimmilläänkin maksimissaan kahden kilometrin päässä asutuksesta tai isoista teistä.

Niin ikään yksi riski on lähteä lähes keskiyöllä tuntemattomalle metsäpolulle vieläpä tuntemattomilla liikkumavälineillä eli lumikengillä. Ensin mainittu oli luonnollisesti riskinä tarpeeton, mutta toinen sentään siinä mielessä perusteltu, että vallitsevassa lumitilanteessa ei laavulle olisi todennäköisesti päässyt ilman lumikenkiä tai vaihtoehtoisesti suksia. Latusukset tai oikeastaan minkälaiset sukset tahansa olisivat kuitenkin tuolla reitillä olleet vielä lumikenkiäkin suurempi riski, joten lumikengät olivat lopulta kuitenkin parempi ratkaisu. Ehkä joskus tosin kokeilen vastaavassa maastossa liukulumikenkiä.

Yhteenveto

Retki oli kokonaisuudessaan melko äärimmäinen keino kokeilla makuupussin ja itseni rajoja. Esimerkiksi Jenni testasi saman makuupussin naisten versiota hivenen maltillisemmin. Retkellä ottamani riskit olivat todellisia, mutta kuitenkin hallinnassa ehkä yhtä eli reittisuunnitelmien ilmoittamatta jättämistä lukuun ottamatta. Todennäköisesti suurin osa käsitellyistä riskeistä olisi johtanut toteutuessaan lähinnä äärimmäisen epämiellyttävään yöhön eikä todellisiin vaaratilanteisiin.

Erityisen rohkaisevaa oli huomata, että vähän tavallista uhkaavammassakin tilanteessa pystyin toimimaan järkevästi ja määrätietoisesti ilman panikointia. Vaikka retki ei mennytkään suunnitellusti, oli se silti hieno kokemus ja varmasti näin opin enemmän talviretkeilystä, kuin mitä olisin oppinut laavulla yöpyessäni. Retki oli myös tärkeä opetus siitä, että lopulta monikin asia voi mennä samalla kertaa pieleen, joskus retkeillessä riskit realisoituvat ja että retkeillessä on aina luonnon armoilla, vaikka luonto olisikin tietyllä tavalla lähiluontoa.