Viiankiaavan soidensuojelualue on tullut vuosien varrella monille tutuksi lehtien otsikoista. Se on Sodankylässä sijaitseva soidensuojelualue, jolta löytyy kymmenen uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi luokiteltua kasvilajia ja 21 uhanalaista tai silmälläpidettävää lintulajia. Soidensuojelustatuksen lisäksi Viiankiaapa kuuluu Natura 2000 -verkostoon, joten sen voisi tuplasuojeltuna ajatella olevan suojassa ihmisen kosketukselta. Kaikki tämä joutui kuitenkin koetukselle vuonna 2011, kun ulkomaalainen kaivosyhtiö löysi alueelta suuret kupari- ja nikkeliesiintymät.
Olen käynyt Viiankiaavalla kahdesti äitini ja siskoni kanssa. Molemmista kerroista on kulunut jo vuosia aikaa, mutta päädyin silti postaamaan tänne vanhan, jo vuosia sitten kirjoitetun tarinani pienillä muokkauksilla. Viiankiaapa nimittäin jäi mieleeni osin siihen liittyvän mediahuomion vuoksi ja osin vaikuttavuutensa vuoksi. Molemmilla kerroilla kiersimme silloisen 7 km luontopolun. Nykyisin 7 km luontopolkua ei enää ole ja suon poikki kulkee vain 4 km luontopolku. Ne kulkivat kuitenkin pitkälti samaa reittiä, joten voin edelleen suositella Viiankiaapaa retkikohteeksi.
Ensimmäinen retkemme
Olimme ennen ensimmäistä vierailuamme jo useaan kertaan katselleet Viiankiaavalle johtavia kylttejä, kun ajoimme nelostietä pitkin pohjoiseen vuotuiselle päiväpatikkalomalle. Kuitenkin vasta alueen noustua otsikoihin, päätimme, että siellä pitäisi käydä edes kerran. Emmehän tienneet, voiko alueella retkeillä enää kauaa, vai tuhoaisiko kaivoshanke luontopolut. Kun olimme palaamassa Kiilopäältä Rovaniemelle ja sieltä Helsinkiin matkaavaan junaan kesällä 2013, otimme Viiankiaavan päivän retkikohteeksi. Koska vuokramökki piti yleensä luovuttaa aamulla ja juna lähtisi vasta illalla, meillä oli tapana keksiä jokin lyhyt päiväretkikohde matkan varrelta, jotta koko päiväksi ei tarvitsisi keksiä viihdykettä Rovaniemeltä. Viiankiaavalla oli tuolloin vielä kaksi luontopolkua, jotka olivat pituudeltaan 4 ja 7 kilometriä. Näistä valitsimme 7 km luontopolun. Viiankiaavalle oli opasteet nelostien varrella n. 20 km Sodankylän keskustasta pohjoiseen ja pian olimmekin jo parkkipaikalla, josta reitit lähtivät.
Reitin alkuosa kulki rämeellä ja koivuletossa, mutta pian siirryttiinkin jo laajalle aapasuolle, jonka yli veivät vanhat pitkospuut. Päivä oli poutainen ja suo loisti kauniissa väreissä. Suot ovat aina kiehtoneet minua. Tunturien tavoin suuret avosuot auttavat muistamaan oman pienuutensa ja loksauttamaan arjen murheet takaisin oikeisiin mittasuhteisiin. Metsän tavoin myös suon värimaailma muuttuu vuodenajan mukaan. Me kävimme Viiankiaavalla elokuussa, jolloin raate, suopursu ja muut kasvit eivät enää kukkineet ja suo oli alkanut saada jo ruskan värejä: hillan lehdissä oli vihreän lisäksi kaunista purppuraa ja rahkasammalen värikirjo vaihteli vihreästä oranssiin ja punaiseen. Hilla-aika oli jo ohi, mutta vielä löytyi muutama ylikypsä marja. Kaiken kruunasi muutama aikainen karpalo.
Keskellä suota 7 km ja 4 km reitit erkanivat ja 7 km reitti jatkoi koivua, kuusta ja mäntyä kasvavalle metsäalueelle. Metsän keskellä oli sittemmin käytöstä poistettu Särkikoskenmaan tulipaikka sekä lintutorni, jonne kiipesimme tiirailemaan kaukana huutavaa kurkiparvea. Ikävä kyllä kiikareita ei ollut mukana, joten lintuja oli hankala nähdä. Tulipaikalle oli mukava pysähtyä paistamaan makkarat ja nauttimaan lomaviikon viimeisestä nuotiosta. Tulipaikan jälkeen reitti palasi hetkeksi avosuolle, jossa se yhtyi takaisin 4 km reittiin. Loppumatka kulki järvenrantaa pitkin takaisin metsän siimekseen ennen paluuta parkkipaikalle.
Viiankiaavan luontopolku oli mukavan leppoisa ja helppokulkuinen ja myös ajallisesti hyvin tehtävissä. Vaikka meillä oli rajallisesti aikaa illalla Rovaniemeltä lähtevän junan vuoksi, kiirehtiä ei tarvinnut. Kaikista vuosien mittaan tekemistämme nelostien varren retkikohteista Viiankiaapa päätyi tuon reissun jälkee suosikeihini.
Toinen retkemme
Muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 2018 aloimme miettiä, että haluaisimme vierailla Viiankiaavalla vielä joskus uudestaan. Löysimme netistä tiedon, että pitkosten huonon kunnon vuoksi 4 km reitti oli suljettu ja 7 km reitillä kulkeminen tapahtuisi omalla vastuulla. Epäröimme hetken, sillä emme tienneet olisiko koko lenkki kierrettävissä vai joutuisimmeko kääntymään kesken matkaa takaisin. Pienellä etsimisellä löysimme Youtubesta videon, jossa joku oli pyöräillyt reitin onnistuneesti läpi aiemmin samana kesänä. Lopulta otimme riskin ja valitsimme 7 km lenkin taas paluupäivän retkikohteeksi, sillä emme tienneet, milloin sekin suljettaisiin. Avoinna olevan kaivoskysymyksen vuoksi emme olleet varmoja edes siitä, kunnostettaisiinko pitkoksia lainkaan. Neljän kilometrin lenkki on lopulta sittemmin kunnostettu ja avattu uudestaan ja seitsemän kilometrin lenkki suljettu kokonaan.
Alkumatkasta luontoäiti koetteli päättäväisyyttämme vielä hiukan lisää, sillä vielä Viiankiaavan parkkipaikalla satoi vettä kuin saavista. Vaihtoehtomme olivat jättää luontoretki väliin ja yrittää keksiä koko päiväksi viihdykettä Napapiirillä ja Rovaniemen aseman parkkipaikalla tai lähteä ulos sateeseen. Itsepäisyys voitti ja vedimme Goretex-vaatteet ja sadeviitat niskaamme ja suuntasimme pitkoksille.
Sade alkoi hiljetä jo alkumatkasta. Pian sadeviitat saattoi jo riisua ja loppumatkasta paistoi melkein aurinko. Olimme liikkeellä samaan aikaan vuodesta kuin edellisellä kerralla, joten suon värimaailma ja kasvillisuus olivat tutut ja yhtä upeat kuin aiemmin. Pitkospuut sen sijaan olivat nähneet parhaat päivänsä. Niillä piti kulkea varoen sateen aiheuttaman liukkauden ja hauraiden lankkujen vuoksi. Laudat olivat olleet vanhat jo vuonna 2013, mutta nyt ne olivat monin paikoin painuneet veden alle. Joistakin kohdista toinen lauta oli katkennut ja eteenpäin sai tasapainoilla yhdellä laudalla. Matkasta selvittiin kuitenkin ilman yhtäkään suouintia tai märkiä sukkia ja pääsimme Särkikoskenmaan laavulle paistamaan tikkupullia, jotka tuttuun tapaansa kärvähtivät pinnalta ja jäivät sisältä raaoiksi. Vaikka varoitukset pitkosten kunnosta sekä aamuinen kaatosade aiheuttivatkin alkuun pientä uskon puutetta, päättäväisyys palkittiin ja saimme viettää vielä viimeisen päivän luonnon helmassa ennen Helsinkiin ja kaupunkiarkeen paluuta.
Kaikista näkemistäni soista Viiankiaapa menee Top 3 -listalle osittain kokonsa ja osittain monipuolisuutensa takia. Tällä hetkellä kaivosta suunnitellaan suon alle edelleen, mutta kaivoksen vaikutus alueen luontoarvoihin huolestuttaa monia. Esimerkiksi Ruotsissa aapasuon viereen rakennettu kaivos alensi pohjavettä niin paljon, että suoluontoa kuivui. Tämä voisi johtaa pahimmillaan Viiankiaavan lukuisten uhanalaisten eliölajien häviämiseen alueelta. Viiankiaavan tapaus on saanut minut pohtimaan suojelualueiden merkitystä. Molemmilla retkillämme olen kulkenut siellä tietäen, että kaikki tämä on uhattuna sekä pohtien, onko mikään luontoalue maapallolla lopulta ihmiseltä turvassa.
