Ruijanpolku kulkee Sompion luonnonpuiston soiden ja avotunturimaisemien sekä Urho Kekkosen kansallispuiston havumetsien läpi. Keskivaativa reitti on hyvä valinta lyhyttä mutta monipuolista vaellusta kaipaavalle, ja myös pidempää vaellusta etsivä voi halutessaan yhdistää sen muuhun Urho Kekkosen kansallispuiston antiin. Vaelsimme Ruijanpolun kahden päivän taktiikalla elokuussa 2026.

Tiivistelmä

• Pituus: 37 km + Terävä-Nattasen huiputus (n. 4 km)
• Vaativuus: Ruijan reitti on keskivaativa paikoin kivisen polun vuoksi. Terävä-Nattanen on vaativa.
• Maasto: Monipuolista suoluontoa, avotunturimaisemaa ja havumetsää
• Liikenne: Bussilla pääsee lähelle Laanilaa, mutta Sompiojärven päähän (15 km Vuotsosta) tarvitaan autokyyti.
• Puhelinkenttä: Alhaalla ei ollut kenttää, mutta ylempänä tunturien ja vaarojen rinteissä oli pääsääntöisesti kenttä.

Ruijanpolun historia

Ruijanpolku juontaa juurensa ainakin 1500-luvulle asti ja se on yksi Lapin merkittäviä historiallisia kulkureittejä, joka oli käytössä aina 1900-luvun alkupuolelle uuden maantien valmistumiseen asti. Reitti johti pisimmillään Perämereltä Jäämerelle Norjan puolella sijaitsevaan Ruijaan. Reittiä käyttivät Lapin kulkijat laajasti kauppiaista, virkamiehistä ja papeista paikallisiin asukkaisiin ja katovuosien pakolaisiin. Sompiojärven ja Laanilan välinen läntinen osuus oli käytössä erityisesti kesäisin kun taas talvisin käytettiin Luirojärven kautta kulkevaa itäistä reittiä.

Vanhasta Ruijanpolusta on merkattu maastoon 37 km pituinen osuus, joka kulkee Sompiojärven rannalta Sompion luonnonpuiston ja Urho Kekkosen kansallispuiston läpi Laanilaan. Polun varrella on edelleen vanhoja reittimerkkejä (kivikasoja, pilkkapetäjiä ja viittamerkkien tukikivikasoja) ja polku merkkeineen on muinaismuistolain rauhoittama muinaisjäännös.

Lähteet: Museovirasto ja reitin varrella olevat infokyltit.

Sompiojärvi – Terävä-Nattanen – Peurapää (1. päivä, 22 km)

Patikoimme elokuussa 2026 Saariselällä vuoden ikäisen tyttäremme, sekä Jennin äidin ja siskon kanssa ja halusimme tehdä mökkiviikon ohessa pitkästä aikaa rinkkavaelluksen. Kokemus lapsen kanssa vaeltamisesta oli vielä vähäistä ja rinkan, lapsen ja kasvaneen tavaramäärän kantaminen ei vielä sujunut niin hyvin, että olisimme lähteneet täysmittaiselle vaellukselle koko perheen voimin. Päädyimme tekemään kahden päivän mittaisen minivaelluksen kahdestaan.

Sompion suot olivat pitkään kiehtoneet varsinkin Jenniä, joka oli ihaillut niitä päiväretkillä Pyhä-Nattaselta ja Tankavaarasta käsin. Ruijan reitti oli kuitenkin ollut hankalan pituinen toteuttaa – kun Etelä-Suomesta raahautuu Lappiin asti, kiikarissa on yleensä pidempi vaellus. Lisäksi reitin toisen päätepisteen hankala saavutettavuus on edesauttanut sitä, että Ruijanpolku on jäänyt ajatusasteelle. Nyt se oli kuitenkin juuri sopivan pituinen ja Jennin äiti lupautui heittämään meidät reitin alkuun.

Sompiojärvi – Terävä-Nattasen satula

Lapin reissumme oli alkanut epävakaisena, mutta lähtöaamun aikana sää alkoi kirkastua. Matka starttasi Sompiojärven rannasta aamupäivällä. Vaikka aluksi olimmekin pukeneet takit päällemme, jouduimme pian riisumaan ne ja jatkamaan taivalta t-paidoissa. Ensimmäisen etapin tavoite oli kulkea sen aikaa, kun nälkä alkaisi kurnia ja sopiva eväspaikka löytyisi – korkeintaan Terävä-Nattasen juurelle merkitylle tulipaikalle asti.

Ensimmäiset kilometrit kulkivat metsäisissa suomaisemissa. Vehreä metsä rahkasammalmattoineen ja mustikanvarpuineen sekä solisevat purot rauhoittivat oitis stressaantuneen mielen. Muista kulkijoista ei näkynyt merkkiäkään. Reittiä merkkasivat vanhat puiset reittimerkit, joita oli paikoitellen turhan harvakseltaan. Onneksi luonnonpuiston alueella ei ole kansallispuistoista poiketen runsaasti muita polkuja ja reitillä oli helppo pysytellä. Vaikka matkalla olikin jonkin verran nousuja ja laskuja, ne olivat maltillisia ja taittuivat pitkälti huomaamattomasti. Kapea kinttupolku oli kivien ja juurakoiden peittämä ja vauhti oli totuttua hitaampaa, mutta onneksi päivää oli vielä runsaasti jäljellä. Koska luonnonpuistossa ei saa telttailla muualla kuin Sompiojärven rannalla, päivän aikana pitäisi vaeltaa pois Sompion luonnonpuiston alueelta, mikä tarkoitti vähintään 15 km taivalta.

Puolenpäivän lähestyessä aloimme haaveilla lounaasta, mutta matkalle ei tässä vaiheessa osunut enää sopivia puronvarsia tauon pitämiseen, emmekä halunneet uhrata rajallista kantovettä ruoan laittoon. Jos puroja oli, niiden ympäristö oli niin soinen, ettei tauko houkutellut. Kahlata ei sentään missään vaiheessa tarvinnut, mutta polku oli paikoitellen sen verran mutainen ja vetinen, että sukat kastuivat polkujuoksukenkien läpi. Pahimmat paikat oli pitkostettu. Lopulta huomasimme tarponeemme jo Terävä-Nattaselle lähtevän polun varrella olevalle purolle. Tässä vaiheessa nälkä oli jo sitä luokkaa, että lounas syötäisiin – oli maasto millainen tahansa. Vaikka emme tulta aikoneet tehdäkään, voisimme hyödyntää tulipaikan penkkejä.

Puron yli ei vienyt siltaa, joten se piti ylittää puunrungon yli tasapainoillen. Uintireissulta onneksi vältyttiin. Kun suuntasimme taukopaikalle, huomasimme, että tulipaikkaa ei enää ollut. Muutaman vuoden ikäinen kartta oli ilmeisesti tältä osin vanhentunut ja rakenteet oli purettu. Paikka oli silti mukava lounaspaikka, keittimelle löytyi hyvin tasaista maata ja valmis pussipasta valmistui nopeasti, vaikka valmistusohjetta pähkäillessä hetki kuluikin. Yleensä olemme tehneet omat vaellusmuonamme itse osin rahan säästön ja pienemmän painon vuoksi ja osin siksi, että valmiit vaellusruoat ovat usein meidän makuumme turhan tuhteja ja/tai suolaisia. Nyt aika ja motivaatio ei kuitenkaan ollut riittänyt ruokien valmistukseen ja menimme valmisaterialinjalla. Harmiksemme tajusimme, että teet ja kaakaot olivat unohtuneet matkasta, joten tee jäi tältä erää juomatta.

Terävä-Nattanen

Pohdimme hetken, jätämmeko rinkat alas Terävä-Nattasen huiputuksen ajaksi, mutta lopulta emme jaksaneet säätää tavaroiden kanssa ja päädyimme kiipeämään rinkat selässä. Tulipaikalta lähti 1,7 km pituinen polku huipulle vanhan reittikyltin takaa. Otimme alkuun kompassisuunnan, sillä polkumerkit eivät varsinkaan alkumatkasta olleet hääppöiset. Lopulta suunnan otto oli tarpeetonta, sillä polku oli pitkän aikaa helppo seurata ja ylimääräisiä risteileviä polkuja ei ollut.

Vastaan tuli kaksi koirien kanssa kulkevaa päiväretkeilijää, jotka olivat ensimmäiset kohtaamamme ihmiset Sompiojärveltä lähdön jälkeen. Alkumatka kulki hivenen mutaisessa havumetsässä ja tunturikoivikossa ja alkoi sitten kiemurrella rinteillä harvenevia rakattomia kohtia etsien. Olimme paikoin hämmentyneitä reitistä, sillä paperikartassa ja Eemelin älykelloon piirretyssä reitissä polunmutkat menivät selkeästi eri tavalla ja polku hävisi puolenvälin tienoilla alkaneisiin rakkakivikoihin. Polkumerkit olivat vaihtelevia – välillä polun varressa oli vihreitä tolppia, välillä satunnaisia keppejä ja välillä kivikasoja – ja niiden etsimiseen vierähti aikaa.

Lopulta polku hävisi kokonaan ja vaihtui ihmisen kokoisiin kivenmurikoihin, jotka laittoivat tasapainon ja reisilihakset koetukselle. Nelivetoon piti turvautua tiheään. Aloimme kyseenalaistaa päätöstämme kiivetä rinkat selässä, mutta myöhäistä sitä enää oli katua. Onneksi itse nousu ei ollut kovin jyrkkä ja saavutimme huipun lopulta yllättävän pienellä puuskutuksella – joskin reidet kivien päällä kiipeilystä maitohapoilla.

Näkymät muille Sompion tuntureille avautuivat jylhinä jo nousun aikana ja huipulta näkyi myös Kiilopään ja Sokostin alueen tuntureille. Yritimme bongata Sokostia, jolle olimme kiivenneet vuosia aiemmin, mutta se jäi piiloon muiden tunturien taakse. Idässä dominoi vieressä kohoava Suku-Nattanen ja lännessä Pyhä-Nattanen ja Seinätunturi. Seinätunturin takaa pilkottivat Sompion laajat avosuot. Terävä-Nattasen huipulla oli samanlaisia lohkeilevia toorimuodostelmia kuin Pyhä-Nattasen huipulla, vaikkakin huomattavasti vähemmän. Istuimme niiden taakse tuulen suojaan ja pidimme hyvän mittaisen tauon maisemia ihaillen ja salmiakkia syöden. Vaikka Terävä-Nattanen 544 m korkeana onkin kaukana Lapin korkeimmista huipuista, maisemat eivät todellakaan kalvenneet vertailussa ja kiipeäminen oli kaiken vaivan arvoista.

Terävä-Nattasen satula -Peurapää

Matka alas kului ylös kiipeämisen tavoin reittimerkkejä etsien ja kivien päällä tasapainoillen, mutta lopulta selvisimme takaisin Ruijanpolulle vanhan tulipaikan raunioille. Matka jatkui metsäisten soiden läpi, jotka vaihtelivat kuusivaltaisista mäntyvaltaisiin. Mielessä soi vanha partiolaulu Sompion korpimetsiin hukkuneesta räiskäleestä: ”Tuol’ on mun räiskäle ain yhä tuolla. Kaukana korvessa Sompion suolla”. Mietimme hetken, perustuukohan laulu tositapahtumiin ja missä räiskäle oli tarkkaan ottaen hävinnyt.

Eemeli oli edellisen vaelluksen jälkeen uusinut urheilukellonsa ja testaili uuden kellon reittikarttaominaisuutta, vaikka vanha kunnon paperikartta ja kompassi eivät olekaan syrjäytymässä. Kellolla oli pieniä erimielisyyksiä reitistä ja se piipittelikin väärää suuntaa parhaimmillaan pari kertaa tunnissa. Tähän luultavasti vaikutti polkujen hieman erilainen muoto Trailmap-sovelluksen käyttämässä OpenStreeMap.org-karttadatassa. Onneksi olimme merkityllä reitillä, jolta ei edes saanut poistua, sillä muuten olisimme saattaneet kyseenalaistaa suunnistustaitomme.

Kellon ääni sulautui luonnon ääniin turhankin hyvin. Jenni nimittäin erehtyi useaan kertaan luulemaan sitä linnunlauluksi ja alkoi jo pohtia, mikä lintu voisi olla kyseessä. Lintutuntemus oli päässyt vuosien varrella ruostumaan, mutta puissa hyppivät lapintiaiset sentään tunnistettiin. Hömötiasten äänihavainnot taas osoittautuivat aina lopulta Eemelin kelloksi. Jenni alkoi muistella vuosien takaista linturallia, jossa lipputankoa vasten hakkaavan narun ääntä oli erehdytty luulemaan viiksitimaliksi. Todennäköisesti kello pysyy jatkossakin korkeintaan suunnistusta tukevana lisänä, mutta varsinainen suunnistus tapahtuu perinteisin keinoin.

Reitti ylitti Sompion avosuot parista kohtaa. Vaikka olimme reittimerkkien kunnon nähtyämme olleet hetken aikaa huolissamme pitkosten kunnosta, pitkokset eivät sentään olleet alkuperäisiä ja olivat verrattain hyväkuntoisia. Niiden alla pilkotti vanhojen pitkosten jäänteitä. Lakan lehdet loistivat jo kauniissa ruskan väreissä ja myös muualla oli alkavaa ruskaa. Avosuon takana kohosivat ylväinä Suku- ja Terävä-Nattanen, joita oli pakko pysähtyä ihailemaan.

Päivä oli kääntynyt jo illaksi, kun saavuimme Kapsukaislammille. Tässä vaiheessa olimme tulleet juuri pois luonnonpuiston alueelta Urho Kekkosen kansallispuiston syrjävyöhykkeelle. Aurinko oli laskemassa soisen lammen taakse ja loi leiriin satumaisen tunnelman. Olimme leirissä täysin kahdestaan. Jopa linnut olivat hiljenneet.

Pysähdyimme laavulle päivälliselle. Kun kaivoimme tarvikkeet esiin, huomasimme, että Light My Fire -merkin lusikka oli hajonnut useaan osaan. Onneksi Kupikan lusikka oli ehjä, joten päädyimme syömään samalla lusikalla ja usean vastaavan lusikkarikon jälkeen toteamaan, että Light My Fire -merkin halvat lusikat eivät selkeästikään olleet suunniteltu rinkkaan survomista ja heittelyä kestäviksi.

Valmisruokien valmistus ei mennyt täysin nappiin. Kesti melkoisesti tulkata ohjetta ja keksiä, miten pussiin kaadetaan oikea määrä vettä ilman mitta-astiaa, kun ohjeessa lukee millilitramäärä ja pussin kyljessä on vain kirjaimin merkattu asteikko. Note to self: pitää mitata ennen seuraavaa reissua taitettavan kuksan tilavuus, jotta sitä voi käyttää mittana. Kun ruoka lopulta valmistui – ihme kyllä sopivalla vesimäärällä – unohdimme molempiin ruokiin aterioissa olevat kuivikepussit. Niitä kaiveltiin sitten lusikalla ruoan joukosta syömisen ohessa.

Koska halusimme ehtiä seuraavana päivänä hyvissä ajoin Laanilaan asti ja koska syrjävyohykkeellä saa muutamaa rajoitusta lukuunottamatta telttailla vapaasti, päätimme jatkaa vielä kolmisen kilometriä eteenpäin, vaikka yleensä olemme hyödyntäneet mahdollisimman paljon olemassaolevia retkeilyrakenteita. Täytimme vesipullot, jotta aamupuuroon riittäisi vettä ja jatkoimme matkaa, vaikka askel alkoikin jo painaa. Suot jäivät pikkuhiljaa taakse ja vaihtuivat Urho Kekkosen kansallispuiston havumetsiin. Myös polku leveni heti luonnonpuiston alueelta poistumisen jälkeen, mutta oli silti tunnetumpien vaellusreittien leveitä hiekkabaanoja huomaamattomampi.

Alkumatkasta maasto oli vielä sen verran suopohjainen, että telttailu ei houkutellut, mutta ylemmäs Peurapäälle noustessa muuttui kuivemmaksi. Noin kolme kilometriä kuljettuamme, päätimme pysähtyä sen päivän osalta ja pystyttää leirin tien metsään parinkymmenen metrin päähän tiestä. Aurinko oli painunut jo alas, mutta valoa riitti hyvin teltan pystytykseen ja jopa mustikkakuksallisen poimimiseen. Luonnonpuistossa olimme kulkeneet hivenen harmissamme muhkeiden mustikoiden ohi, mutta nyt niitä oli jo luvallista poimia. Mökille jääneet teet ja kaakaot unohtuivat, kun nautimme kuumaa mustikkauutetta illan hämärtyessä. Mustikkauutekokeilu ei varmasti jää viimeiseksi ja peittosi halvat pussiteet mennentullen.

Peurapää – Laanila (2. päivä, 19 km)

Peurapää – Sivakkaoja

Vaikka Lapissa oli ollut jo hyvinkin kylmiä kesäöitä, yö oli lämmin ja kolmen vuodenajan varustus riitti loistavasti jopa vilukissana tunnetulle Jennille ja varusterikon yön aikana kohdanneelle Eemelille. Eemelin makuualusta nimittäin sanoi yhteistyösopimuksensa irti ja tyhjeni parista täyttöyrityksestä huolimatta yön aikana lähes kokonaan. Eemeli ei sitten yöllä jaksanut etsiä vuotokohtaa ja päätyi ainoastaan laittamaan istuinalustan takapuolen alle lisäeristeeksi ja jatkamaan unia parhaansa mukaan. Onneksi maasto oli pehmeää varvikkoa ja nukkuminen onnistui.

Olimme sopineet Saariselälle jääneen poppoon kanssa treffit Sivakkaojan laavulle jo puolenpäivän aikoihin pitkälti ensimmäistä yötä muiden kuin vanhempien hoidossa olleen tyttären mahdollisen eroahdistuksen varalta. Tämä tarkoitti meidän vaellustahtimme huomioiden aikaista liikkeelle lähtöä, sillä matkaa sinne oli 12 km. Söimme aamupuuron ja pakkasimme leirin ja lähdimme liikkeelle kahdeksan aikaan aamulla. Emme vielä tienneet, loppuisiko vaelluksemme Kiilopääntien varteen vai jatkuisiko se Laanilaan ja Saariselälle asti. Tämä riippuisi täysin siitä, paljonko tytär oli poissaolostamme harmistunut.

Matka Peurapäältä Sivakkaojalle ei jäänyt mieleen hyvässä eikä pahassa. Reitti kulki havumetsässä ja sisälsi matalia nousuja ja laskuja, mutta polku ei enää ollut yhtä kivinen kuin Sompion luonnonpuiston alueella. Parhaiten mieleen jäivät matkan varrelle osuneet herkkutatit. Sompion luonnonpuistossa olimme joutuneet jättämään yhden kauniin herkkutatin metsään, mutta nyt mukaan tarttui peräti kolme isoa ja lähes madotonta herkkutattia, joista riittäisi materiaalia vaelluksen jälkeen pariinkin ruokaan. Tatit kerättiin muovipussiin ja ripustettiin rinkan perään. Myös muutama mustikka päätyi suuhun matkan varrella. Pari kertaa pidimme lyhyen lepotauon solisevien purojen varrella.

Olimme onnistuneet ajoittamaan liikkeelle lähtömme poikkeuksellisen sopivasti ja saavuimme Sivakkaojalle juuri puolenpäivän aikaan. Siellä kohtasimme muun seurueen, joka oli varannut nuotiomakkarat myös meille. Tyttären menu koostui vielä vauvanruoasta, naksuista ja maidosta. Myös kuukkelit liittyivät seuraan turhankin innokkaasti – Eemelin makkaran viimeiset palat vietiin suoraan kädestä. Sivakkaojalla söimme myös yhden valmisruoan puoliksi makkaraa täydentämään. Nyt sen valmistus sujui jo ilman suuria kommelluksia.

Sivakkaoja – Laanila

Ruijanpolku päättyy virallisesti Laanilaan, mutta Sivakkaojalla tytär teki erittäin selväksi, että ilman häntä vanhemmat eivät matkaa jatkaisi, vaikka edellinen päivä oli hyvin sujunutkin. Emmekä mekään halunneet erossa vietetyn vuorokauden jälkeen enää jatkaa kahdestaan. Onneksi mummi ja täti olivat ennakoineet ja ottaneet kantorepun lisäksi mukaan myös ylimääräisiä varavaippoja ja välipaloja. Kiilopään tien varteen keskeyttämisen sijaan päätimme siis vaihtaa Jennin rinkan päiväreppuun ja Eemelin rinkan Tulan kantoreppuun, kun seurueen nuorin jäsen liittyi mukaamme viimeiselle etapille. Päiväreppuun tungettiin eväät, ensiapulaukku, vesipullot ja sadevaatteet. Olimme varustautuneet taivaltamaan logistiikan vuoksi tukikohtana toimivalle Saariselälle asti, mutta loppu, autolla liikkeellä oleva poppoo päätti liittyä seuraamme vielä Laanilan Savottakahvilassa. Emme nähneet mielekkääksi vaeltaa enää entuudestaan tuttua Laanila-Saariselkä-väliä, joka ei ollut osa Ruijanpolkua muuten kuin pakon edestä, joten Laanilassa mekin hyppäisimme autokyytiin.

Emme odottaneet Kiilopää–Laanila-pätkältä suuria, mutta matka oli positiivinen yllätys. Polku oli kaunis, maastoon hyvin istuva kinttupolku, joka kiemurteli alustavia ruskan sävyjä keräävien havumetsien läpi. Ensimmäinen puolikas kului loivasti nousten ja ylemmäs päästyämme harventuneiden puiden lomasta avautui kaunis näkymä Kiilopäälle ja Latvakuruun. Reitin varrella oli Ruijanpolun alueen historiasta kertovia kylttejä.

Poroaidan yli kiivettiin portaita pitkin, vaikka niiden kantavuus erityisesti kantorepun kanssa kulkevaa Eemeliä epäilyttikin. Kantorepun matkustaja nukahti poroaidan kohdalla, mutta hänen herättyään Latvakurun tienoilla repusta kuului iloista pulinaa ja välillä pieni pää kuikuili katselemaan maisemia. Takana oli jo yksi tunturiretki Iisakkipäälle ja Vahtamapäälle ja Kaunispään huiputus mummin ja tädin kanssa edellisenä päivänä, joten tunturimaisemat alkoivat tulla tyttärelle tutuiksi. Kantorepussa hän alkoi jo olla kuin kotonaan.

Laanilaan saavuttiin iltapäivällä ja reissu päätettiin Savottakahvilan antimiin eli lakkapiirakkaan ja kylmään limuun. Takana oli kaksi verrattain pitkää päivämatkaa – Jennillä ensimmäistä kertaa raskauden ja synnytyksen jälkeen – mutta pitkään taukoon nähden kroppa valitti yllättävän vähän. Kävely sai kuitenkin riittää ja Laanilasta jatkettiin jo mielihyvin autokyydillä Saariselälle, jossa ehdittäisiin päiväretkeillä vielä hetken aikaa.

Lopputunnelmia

Ruijanpolku ei ollut aiemmin ollut to do -listallamme. Olimme aina etsineet pidempiä reittejä ja Sompiojärven pää on logistisesti haastavassa paikassa kulki sitten omalla autolla tai julkisilla. Sompion soita oli kuitenkin ihailtu lähituntureille suuntautuneilla päiväretkillä ja reitti oli useaan otteeseen käväissyt mielessä epätodennäköisenä, mutta kiehtovana vaihtoehtona.

Reitti oli erityisesti Sompion päässä satumaisen kaunis ja tarjosi kaikkea avotunturimaisemista ja isoista soista vaihteleviin metsämaisemiin. Ruijanpolun loppupää oli yksitoikkoisempi, mutta silti metsämaisemista pitävälle miellyttävä kulkea ja katsella. Omasta rauhasta ei ollut pulaa, sillä muita vaeltajia emme nähneet lainkaan. Ensimmäisenä päivänä näimme ainoastaan kaksi päiväretkeilijää ja toisena kaksi polkujuoksijaa. Suosittelemme Ruijanpolkua ehdottomasti lyhyttä ja monipuolista vaellusta kaipaaville, jotka hakevat omaa rauhaa poissa ruuhkaisilta reiteiltä.