Koska vaellusharrastus rajoittuu omalta osaltamme enimmäkseen sulan maan aikaan ja silloinkin viikonloppuihin ja kesälomiin, suurin osa luontokohteista pitää keksiä lähempää. Olen aina ollut siinä mielessä onnekas, että luontoa ei ole koskaan tarvinnut arkikiireiden keskellä etsiä kauheasti kotiovea kauempaa. Kaupunkiluontokohteet ovatkin kirkkaasti yleisimpiä vierailukohteitamme ja pääkaupunkiseudun alueella on paljon hyviä retkikohteita lähellä asutusta. Tämän vuoksi kasaamme Citytärpit-sarjaa, jossa esittelyssä on kaupunkiluonto. Ensisijaisesti jutuista on todennäköisesti iloa pääkaupunkiseudulle muuttaneille, mutta sarja tulee sisältämään myös kohteita, joista olin itse Helsingissä kasvaneena ja ikäni retkeilleenä autuaan tietämätön pitkälle aikuisuuteen.

Vantaankoski-Pitkäkoski

Olimme aluksi miettineet vuoden ensimmäistä vaellusta pääsiäiselle ja sen tarjoamille ylimääräisille vapaapäiville. Sateinen ja kolea sää sekä kansallispuistojen polkuja ilmeisen tiheään peittävät jääradat kutistivat kuitenkin vaelluksen päiväretkeksi. Sen verran seikkailuhalua sentään löytyi, että tutun itä-Helsingin sijaan valikoimme kohteen, joka oli entuudestaan vähemmän tuttu. Olin itseasiassa nähnyt Vantaankosken vain kerran aiemmin. Lauantaiksi luvattiin koleaa, mutta aurinkoista säätä, joten puimme lämpimästi päällemme ja suuntasimme kohti Vantaata.

Vantaankoski on kulttuurihistoriallisesti merkittävä koski Vantaanjoessa länsi-Vantaalla. Se on hyvin saavutettavissa julkisella liikenteellä ja itse kuljimme sinne reilun puolen kilometrin päähän jättävällä bussilla 455A. Koska Vantaankoski on vielä B-vyohykkeellä, AB-kausilippuun ei tarvinnut edes ostaa lisävyöhykettä.

Aloitimme lenkin Kuninkaantieltä kosken ylittävältä Vantaankosken sillalta. Matkalla bussipysäkiltä sillalle äänimaailmaa dominoivat Kehä III:n melu sekä lähistöllä oleva Helsinki-Vantaan lentokenttä. Häiritsevät kaupunkiäänet onneksi unohtuivat Vantaankosken pauhun pitkälti peittäessä ne. Lumien sulamisesta oli sen verran vähän aikaa, että koski oli poikkeuksellisen vuolas. Ainoastaan reunoja kehystivät vielä yksittäiset jäälautat. Aamun pilvinen sää oli vaihtunut auringonpaisteeseen. Vantaankoski oli maisemallisesti verrattavissa itselleni huomattavasti tutumpaan Vanhankaupunginkoskeen, josta tulee varmasti esittelyä joskus myöhemmin. Vaikka Vantaankoski välimatkan vuoksi onkin jäänyt vähemmälle huomiolle, sitä kannatti raahautua katsomaan itä-Helsingistä asti. Ainoastaan ruskea vesi oli miinus erämaisempaan vesiluontoon verrattuna, mutta sitä on Etelä-Suomen kaupungeissa vaikea välttää.

Kävelimme koskea ylöspäin padolle asti kuohuja ihailemaan ennen kuin suuntasimme alajuoksua kohti. Rantakalliot olisivat tarvittaessa tarjonneet hienon eväspaikan, mutta meillä oli suunnitelmissa aterioida vasta myöhemmin. Vantaankoskella on lyhyt luontopolku, jota seurasimme alkumatkan. Kapeaa kinttupolkua reunustivat vielä täysin lehdettömät puut ja pikkuhiljaa tyyneksi muuttuva Vantaanjoki. Olin ollut etukäteen huolissani polun liukkaudesta. Parissa kohdassa polku oli vielä jään peitossa, mutta enimmäkseen hyvin kuljettavissa. Kun luontopolku poikkesi toiselle rannalle takaisin koskea kohti, me jatkoimme matkaa Vantaanjokea seuraten kohti Helsinkiä.

Luontopolun jälkeen tie muuttui leväeksi hiekkatieksi. Aikeenamme oli seurata jokivartta aina Haltialaan asti reilun kymmenen kilometrin verran. Muutama seuraava kilometri ei tarjonnut suuria luontokokemuksia, vaikka aurinkoisessa säässä pellonlaitaa kävely mukavaa olikin. Pian kävi ilmi, että olimme pukeneet päällemme aivan liikaa vaatetta ja lämmintä oli taatusti enemmän kuin säätiedotuksen lupaama 7 astetta. Pysähdyimme poistamaan päältämme ylimääräisiä vaatekerroksia, mutta jopa t-paita ja untuvatakki olivat liikaa ja iso osa matkaa kuljettiin takki auki. Pipo ja hanskat tungettiin reppuun heti alkumatkasta.

Meillä ei ollut syömisen suhteen kunnollista suunnitelmaa ja olimmekin hetken mielijohteesta ottaneet aamulla mukaan edelliseltä vuodelta ylijääneen kuivatun hernekeiton. Hernekeitto oli tekeytynyt kotoa asti kuumassa vedessä ruokatermarissa. Selvää oli, että jossain kohtaa täytyisi syödä, mutta emme olleet lainkaan selvillä välietappimme – Pitkäkosken majan – tarjonnasta. Kun näimme polun laidassa pöydän ja tuolit, päädyimme pysähtymään ja syömään hernekeiton pois. Paikka ei ollut maisemallisesti sieltä hienoimmasta päästä, mutta on sitä paljon ei-maisemallisemmissakin paikoissa (kuten kymppitien varressa ja Hillosensalmen junaseisakkeella) joskus syöty.

Noin 6 kilometrin taipaleen jälkeen saavuimme Pitkäkoskelle. Kävimme ensin katsomassa Pitkäkosken padon sillalta käsin, mutta se ei runsaan veden määrän vuoksi näyttänyt kuin vähän tavallista vuolaammalta joelta. Koskeksi en olisi sitä itse tunnistanut. Sillalta oli vielä lyhyt matka Pitkäkosken majalle. Talvella tässä kohtaa olisi pitänyt ylittää joki hetkeksi aikaa, mutta koska hiihtolatu oli jo mennyttä, kuljimme majalle vanhaa sohjoista latupohjaa pitkin. Reitti kuitenkin olisi hyvin pienin variaatioin kuljettavissa jalan myös lumiseen aikaan.

Pitkäkosken majan ympäristö ei ollut erityisen kaunista katseltavaa takana olevien työmaiden vuoksi, mutta tauko kelpasi silti. Pitänee joskus palata sinne työmaiden häivyttyä. Päätös ottaa hernekeitto lounaaksi oli ollut hyvä, sillä mitään täyttävää kahvilassa ei myyty. Useampi makea ja yksi suolainen leivos sekä hyvä valikoima juotavaa oli kuitenkin tarjolla. Ostimme kahvilasta limut ja yhden mustikkapiirakan, jonka söimme ulkona auringonpaisteessa puoliksi.

Pitkäkoski-Haltiala

Pitkäkosken jälkeen Vantaa vaihtui Helsinkiin ja Helsingin Keskuspuiston pohjoislaitaan. Tässä vaiheessa poikkesimme taas metsäisempään maisemaan ja Pitkäkosken rinnelehtoihin. Leveä hiekkatie vaihtui kapeaan metsäpolkuun, joka meni alas jokirantaan. Parissa kohdassa polulta alas oli rakennettu aivan Pitkäkosken rantaan menevät portaat, jotka sallivat pauhuavan Vantaanjoen ihailun lähietäisyydeltä. Tässä kohden Pitkäkoski muistutti jo koskea. Kosken reunoilla oli vielä paksut jäälautat. Toistaiseksi jäätä oli ollut vain parissa kohdassa Vantaankoskella, mutta nyt polku oli jääradan peitossa. Jää oli onneksi jo pehmentynyt, mikä helpotti liukkautta, mutta maisemien ihailu vaati silti pysähtymisen.

Lyhyen metsätiepätkän jälkeen päädyimme leveämpään Kuninkaantammentiehen. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Yksi oli mennä alas jokirantaan ja pellolle vievää polkua ja toinen oli seurata Kuninkaantammentietä. Koska oletimme jokirannan olevan vielä märkä ja mutainen, päädyimme jälkimmäiseen ratkaisuun. Hetken aikaa käveltyämme olisi tarjoutunut mahdollisuus poiketa taas metsän siimekseen ihailemaan Haltialan aarnialuetta. Jääpeitteinen polku oli kuitenkin sen verran luotaantyöntävä, että päädyimme katselemaan metsää hetken aikaa tieltä käsin ja jatkamaan matkaa.

Reilua kilometriä ennen Haltialaa poikkesimme tieltä metsään Niskalan arboretumin läpi kulkevaa polkua. Vaikka vielä täysin lehdetön puulajipuisto ei nyt näyttänytkään täyttä potentiaaliaan, lyhyt pätkä vielä lumisessa metsässä oli tervetullut. Aiemmilta metsäpoluilta tuttu jää tuli kuitenkin mukaan kuvioihin sen verran, että päätimme arboretumin jälkeen siirtyä takaisin tielle jokirannan sijaan.

Vain vähän ennen Haltialaa huomasimme Ruutinkoskelle osoittavat kyltit ja päätimme tehdä loppumatkasta koukkauksen alas joenvarteen. Ruutinkoski ei ollut yhtä vuolas kuin Vantaankoski, mutta siitä huolimatta pienen poikkeaman arvoinen. Loppumatkan Haltialaan uskalsimme jo kulkea jokivartta. Hyvin pian kävi selväksi, että aiemmat päätöksemme valita Kuninkaantammentie olivat olleet oikeita – samoin päätökseni pukea jalkaan pitkävartiset vaelluskengät lenkkarien sijaan. Polku oli yhtä mutaläpeä koko loppumatkan Haltialaan. Rantaa myöten kulkevat pitkokset olivat enimmäkseen veden peitossa, mutta onneksi kierrettävissä.

Saavuimme Haltialaan kengät ja housunlahkeet ravan peitossa, mutta kuitenkin sangen tyytyväisinä. Kaunis vapaapäivä oli tuonut paikalle sankoin joukoin ihmisiä ihailemaan Haltialan kotieläintilan eläimiä ja nauttimaan Wanhan pehtoorin kahvilan antimia. Hetken aikaa lehmiä ja lampaita katseltuamme siirryimme kahvilan puolelle. Olin käynyt Wanhassa pehtoorissa kerran aiemmin ja ihastunut sen tarjontaan ja kodikkuuteen. Kahvila oli selvästi monen muunkin mieleen, sillä jono ulottui ulos asti. Kärsivällisen jonotuksen jälkeen kävi ilmi, että iso osa tarjonnasta oli loppu ja esimerkiksi aiemmin haaveilemiani korvapuusteja ei ollut. Sen sijaan matkaan tarttuivat suolainen purtava (minulle kasvispiirakka ja Eemelille lohileipä), munkki puoliksi sekä lämmin juotava (minulle kaakao ja Eemelille mehu). Koska sisällä oli tilaa, päädyimme nauttimaan ruoat kahvilan kodikkaissa sisätiloissa ennen kuin matka jatkui takaisin kotiin itä-Helsinkiin.

Lopputunnelmat reitistä olivat positiiviset ja jos sattuisin asumaan pohjois-Helsingissä tai länsi-Vantaalla, Vantaankoski ja pohjoinen keskuspuisto olisivat varmasti vakituisia retkikohteita. Toki reittiimme sisältyi runsaasti leveää hiekkatietä, mutta ei niissäkään kauniina ja aurinkoisena päivänä valittamista ollut. Terveellisyys heitettiin hetkeksi taivaan tuuliin, sillä päädyimme syömään makeaa purtavaa sekä Pitkäkosken majalla että Wanhassa pehtoorissa. Näistä Wanha pehtoori vei viihtyisyyden puolesta kirkkaan voiton. Olemme tehneet lähes vastaavan reitin kerran aiemminkin, sillä kertaa jokivarren sijaan Silvolan tekojärven itärantaa, joka muistikuvieni mukaan oli jonkin verran metsäisempi. Metsäisempää reittiä hakevallekin löytyy siis vaihtoehtoja. Keskuspuisto on jäänyt itä-Helsingin kasvatilta sangen vähälle huomiolle ja toistaiseksi olenkin tutustunut siihen lähinnä suunnistaessa, jolloin maisemat jäävät nopean tahdin jalkoihin. Päivän retki antoi oivan muistutuksen siitä, että tämä aukko kannattaakin tulevaisuudessa paikata.

Koko reitti kartalla