Itä-Helsingissä sijaitseva Mustavuori on lehtojensuojelualue, jossa voi paitsi rentoutua metsän siimeksessä, myös tutustua ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoituksiin. Alue on pääkaupunkiseudun arvokkain lehto, jossa on poikkeuksellisen monipuolinen luonto. Mustavuori tarjoaa luontoelämyksiä ympäri vuoden. Talvella alueella on ylläpidetty latuverkosto ja syksyllä metsässä on mahdotonta kulkea näkemättä useampaa sienikoria. Mustavuoren reitistöä ei ole pahemmin merkattu eikä kovin ahkeraan mainostettu, joten mm. ehdottomasti näkemisen arvoinen linnoitusalue vaatii paitsi tietoa sen olemassaolosta myös jonkinverran etsimistä.

Taustaa ja valmisteluja

Kesän retkeily- ja vaelluskausi meni toukokuista Meikon retkeä lukuun ottamatta täysin ohi loppuraskauden ja kesällä syntyneen vauvan vuoksi. Kunhan uuteen tulokkaaseen ja univajeeseen oli totuttu sen verran, että ajatus ison osan päivää vievälle ulkoilureissulle ei tuntunut enää mahdottomalta, aloimme kaivata luonnon helmaan. Samalla halusimme opetella vauvan kanssa retkeilyä askel kerrallaan ennen kuin ilmat viilenisivät enemmän. Osin sosiaalisen median täyttämien sienipostausten ansiosta myös sienimetsän kutsu alkoi olla sen verran voimakas, että sienestämäänkin oli pakko päästä.

Olimme käyneet vauvan kanssa vasta yhdellä tunnin mittaisella sieniretkellä lähimetsässä, joten kovin kauas emme vielä uskaltaneet mennä. Aluksi suunnittelimme sieniretkeä Landbon metsiin, sillä siellä olisi oletettavasti hiukan vähemmän sienestäjiä kuin lähemmillä kohteilla — ja sitä myötä toivottavasti enemmän sieniä meille. Landbon bussiaikatauluja selaillessani kuitenkin huomasimme, että vain kahden tunnin välein kulkevaa bussia oli erittäin vaikea sovittaa yhteen vajaan kahden kuukauden ikäisen vauvan päiväunien kanssa ilman, että lopputuloksena olisi bussi raikaen huutava yliväsynyt tai ylivireä retkikaveri. Kun emmimme vauva sylissä retkemme kohdetta, hän päätti jouduttaa päätöksen tekoamme huitaisemalla kädellään Jennin kädessä olevaa puhelinta, jossa oli Maastokarttasovellus auki. Kartta siirtyi oitis Lanbdon päältä hyvien yhteyksien päässä olevan Mustavuoren päälle. Pakkohan sinne oli siis mennä, kun tytär sitä ensimmäiseksi retkikohteeksi noin selvästi ehdotti.

Mikään sika säkissä Mustavuori ei retkikohteena ollut. Se oli erittäin tuttu varsinkin Itä-Helsingissä kasvaneelle Jennille, joka oli käynyt linnoitusalueella jo lapsena isänsä kanssa. Myös sienimetsässä olimme siellä parina aiempana syksynä käyneet. Suunnitelma oli käydä katsomassa ainakin kaksi linnoitusalueella olevaa luolaa, jotka olivat ensinäkemisellä mykistäneet vaikuttavuudellaan ja jäädä sienimetsään hiukan etäämmälle bussipysäkistä ja parkkipaikasta. Ehtiessämme voisimme käydä katsastamassa myös alueen juoksuhautaverkostoa.

Retkestä päätettiin niin lyhyellä varoitusajalla, että lähteminen tapahtui melkoisessa kiireessä ja kevytretkeilyajatus hukattiin toden teolla. Ykköshuoli oli vauvan pitäminen kuivana, kylläisenä ja lämpimänä. Vaikka kantoliinassa voikin imettää, tiesimme, että meidän neiti ei malttaisi olla liinassa montaa tuntia ilman taukoa. Päiväunet liinassa sujuivat kokemuksemme perusteella hyvin, mutta unien välissä tarvittaisiin ruoka- ja viihdytystauko liinan ulkopuolella. Lopulta Eemeli nappasi suosiolla rinkan kaapista ja tunki sinne lentävän lähtömme aikana vauvan hoitolaukun (sisältää vaipat, harson, vaihtovaatteet, kosteuspyyhkeitä, tuttipullon ja purkin korviketta hätätilanteisiin), viltin, vauvan ulkovaatteet, sadevaatteet ja solumuovisen makuualustan istumiseen. Vauva kulki tutuksi tulleessa trikoisessa kantoliinassa kietaisuristi 2 -sidonnalla ja mahtui vielä hienosti Jennin ison ulkoilutakin alle. Eväitä ei ehditty edes ajatella, joten matkalla napattiin voileivät ja smoothiet metroaseman R-kioskilta.

Retki

Mustavuoreen pääsee helpoiten julkisilla hyppäämällä tiheästi kulkevan runkolinjan bussiin 560 ja jäämällä pois Mustalahdentien pysäkillä Vuosaaressa. Näin kävelyä reittien alkuun on muutaman sadan metrin verran. Myös kävely Mellunmäen suunnalta tai linjan 96 pysäkiltä on vaihtoehto. Autoileville löytyy parkkipaikat sekä Niinisaarentien että Itäväylän varrelta riippuen siitä, mihin osaan Mustavuorta haluaa suunnata.

Linnoitusalueelle on useita reittivaihtoehtoja. Aloitimme itse retken Niinisaarentien varren parkkipaikalta. Aamu oli ollut sateinen, mutta nyt sade oli tauonnut ja loppupäiväksi luvattiin poutaa. Olimme silti varustuksen puolesta varautuneet tarvittaessa kovaankin sateeseen. Lähdimme kulkemaan ulkoilureittiä myötäpäivään. Tässä vaiheessa polku oli leveä hiekkatie, jota reunustivat kalliojyrkänteet ja havupuuvoittoiset metsät. Pidimme silmällä tienvarsia, mutta emme vielä tässä vaiheessa poikenneet metsän puolelle sienten toivossa, vaikka kokemuksesta tiesimme, että sieltä sieniä löytyy. Matkaa oli kuitenkin vielä edessä ja oletimme, että niin lähellä parkkipaikkaa olisi enemmän muita sienestäjiä samoilla apajilla. Ja toden totta – ensimmäisen puolen kilometrin aikana metsästä putkahti useampi sienikori kädessä kulkeva retkeilijä.

Ihan tyhjin käsin tämä pätkä ei mennyt. Mukaan tarttui pari limanuljaskaa ja muutama tien varressa kasvanut suppilovahvero. Suppilovahverot olivat syyskuun puolivälissä vielä pienen puoleisia, mutta kuitenkin jo kerättävän kokoisia. Kun Jenni yritti kyykistyä poimimaan niitä, alkoi kantoliinasta kuulua tiukkaa protestia. Eemeli saisi siis hoitaa poimimisen ja vauvaa kantava Jenni keskittyisi pääsääntöisesti sienten bongaamiseen. Sienten poimiminen vauva rinnalla olisi joka tapauksessa ollut pidemmän päälle hiukan turhan rankka kyykkytreeni.

Kilometrin verran kuljettuamme poikkesimme valtaväylältä pienelle kinttupolulle, joka vei syvälle edelleen havupuuvoittoiseen metsään. Polkuja oli kaksi — toinen kulki alhaalla ja toinen ylempänä rinteellä. Molemmat olivat yhtä pitkiä ja menivät samaan paikkaan, mutta valitsimme syvemmällä metsässä kulkevan yläreitin. Metsä oli satumaisen kaunis ja näytti ihanteelliselta vähintään suppilovahveroiden bongaamiseen. Päätimme poiketa sinne paluumatkalla tutkimaan tarkemmin, mikäli aikaa ja energiaa olisi. Juurakkoa ja kiveä oli sen verran, että lastenrattailla tästä ei olisi enää päässyt. Varsinkin Jenni asetteli askeleensa tarkkaan. Mukana oli sen verran arvokas lasti, että liukastumiseen ei ollut varaa.

Pian sivusimme Itäväylän varren parkkipaikkaa ja ulkoilureittiä ja poikkesimme uudestaan kapeammalle metsäpolulle, joka lähti muutamankymmenen metrin päästä vasemmalta. Nyt metsä muuttui vehreäksi lehdoksi, johon syksy ei ollut vielä ehtinyt. Nyt piti olla silmä tarkkana. Rotkon pää oli jo noin sadan metrin päässä ulkoilureitistä, mutta niin huomaamaton, että sen ohi olisi ollut erittäin helppo mennä. Maastokarttasovellukseen rotkoa ja luolia ei ollut merkattu, mutta esimerkiksi Trailmapistä ne löytyvät. Nyt mentiin Jennin muistin varassa ja rotkon alku löytyikin ilman ongelmia. Lyhyen kipuamisen jälkeen kallioseinämät kasvoivat nopeasti ja tie vei parin metrin levyiseen, korkeaseinäiseen rotkoon, jonka rinteet olivat tieltä katsottuna jääneet piiloon. Sopivaa reittiä sai etsiä hetken aikaa, mutta rotko oli kuitenkin vielä kantoliinan ja vauvan kanssa turvallisesti kuljettavissa. Rotkon seinillä kasvoi sammalta ja muita kallioilla viihtyviä kasveja.

Hyvin pian rotkon päästä alkoi hahmottua valtavan kallioon louhitun luolan suuaukko jyrkkien kallioseinien syleilyssä. Sen aiheuttama vau-efekti oli ollut voimakkain ensinäkemisellä, jolloin kumpikaan ei ollut tiennyt, mitä odottaa, mutta vaikutuksen se teki edelleen. Jos sen olemassaolosta ei olisi ollut tietoinen, sadan metrin päässä polusta oleva kohde olisi mennyt täysin ohi, sillä mitään opasteita alueella ei ole. Äänimaailmaan kuului tuulen heikon huminan lisäksi luolassa tippuvan veden ääni. Luolaan meno ei ole suositeltua kivien putoamisvaaran vuoksi, mutta veden täyttämän luolan tutkiminen olisi joka tapuksessa vaatinut kanootin.

Ensimmäistä luolaa seuraa useita metriä korkea, paikoitellen alle kaksi metriä leveä käytävä, jonka takana on toinen samanlainen luola. Sieltä rotko jatkuu jyrkästi ylös ja vie kallion laelle. Päätimme kuitenkin heti, että meidän tiemme päättyy tähän. Kiipeäminen ylös sateen liukastamaa kalliota vauvan kanssa ei tullut kysymykseen. Samalla päätimme, että emme jatkaisi retkeä enää juoksuhaudoille ja niiden luota löytyvälle 30-metriselle tunnelille. Olimme molemmat nähneet ne aiemmin — Jenni useaan kertaan — ja priorisoimme sienet niiden edelle. Ylös kannattaa kuitenkin kiivetä ja jatkaa sieltä retkeä Mustavuoren laajan linnoitusalueen juoksuhautaverkostolle, jos suinkin mahdollista.

Vauva oli suurimman osan matkaa nukkunut kantoliinassa tyytyväisenä. Tässä vaiheessa pieni retkiseuralaisemme päätti kuitenkin haluta ruokatauon ja kantoliinasta alkoi kuulua sangen vaativia ääniä — ei hullumpi valinta taukopaikaksi. Levitimme mukana kuljetetun makuualustan, jolla mahduimme molemmat istumaan leveästi. Vaikka kantoliinassa olisi voinut imettää, päädyimme ottamaan ulos jo omatoimisesti kiemurtelevan vauvan pois kantoliinasta. Ruokavaatimukset alkoivat olla sen verran äänekkäitä, että päädyimme ruokailun ajaksi vain kietaisemaan vauvan nopeasti fleece-peittoon. Vasta ruokailun jälkeen puettiin päälle ulkovaatteet ja suoritettiin pikainen vaipan vaihto. Jos joskus päätämme kokeilla yön yli kestäviä retkiä vauvan kanssa, systeemi pitää miettiä uusiksi, sillä fleece-peitto on turhan painava ja tilaa vievä. Samalla söimme itse voileivät.

Paluumatka kulki pitkälti samaa reittiä, mutta tällä kertaa poikkesimme tulomatkalla katsomaamme havumetsään. Tällä kertaa oli Eemelin vuoro kantoliinailla. Menomatkan jälkeen sienikorissa oli ollut vasta pari limanuljaskaa, yksinäinen haaparousku ja kourallinen suppilovahveroita. Pian metsään poikettuamme suppilovahveroita alkoi löytyä lisää ja korin pohja täyttyi nopeasti, vaikka pienimmät jätettiin vielä kasvamaan. Samalla mukaan tarttui lisää haaparouskuja, pari karvarouskua sekä lampaankääpää, joka oli yllätykseksemme täysin madotonta. Olimme hetken ehtineet luulla, että saalis jäisi pieneksi, mutta pian sieniä oli jo melkein liiankin kanssa.

Loppumatkasta emme enää poikenneet syvemmälle metsään, sillä saalista oli riittävästi ja halusimme välttää toisen ruokatauon. Tien varsilta tarttui silti koriin vielä muutama madoton voitatti ja limanuljaska. Vaikka matkaa tuli yhteensä vajaat viisi kilometriä (+ tienvarsikävely bussipysäkille), askel alkoi painaa ja molempien selkä valittaa. Ilmeisesti kantoliinaan ja sen kanssa käytettävään vaatetukseen pitää vielä totutella. Vauvan kantaminen hiosti kulkiessa yllättävän pahasti. Kotiin päästiin lopulta ilman ylimääräisiä taukoja parin/kolmen litran sienisaaliin kanssa. Siinä riittäisi hyvin laitettavaa seuraaville päiville. Vauva pysytteli koko retken ajan sen verran tyytyväisenä, että lähtee retkikaveriksi varmasti jatkossakin, vaikka varustus ja suunnittelu varmasti pikkuhiljaa hioutuvatkin.